Kun vauvakuume jännittää

[bambi90]

Kädet vapisten sain juuri itseni rekisteröityä tänne palstalle ja mieli vilisee kysymyksiä.

Minulla on jo jonkin aikaa ollut todella kova vauvakuume päällä ja eilen miehen tultua töistä, hän ehdotti josko vuoden vaihteessa jätettäisiin pillerit syömättä. Tästä ilostuneena aloin pohtimaan vauva-asioita vieläkin enemmän kuin aikaisemmin ja nyt tuntuu että olenko sittenkään valmis kaikkeen siihen äitiyteen? Mietin jo aivan liian pitkälle (mm. kuinka koulunkäynti alkaa sujumaan, miten käy teini-ikäiselle jne.) Samalla yritän selittää itselleni että kyllä minäkin vanhenen ja kasvan vauvan tahdissa hyväksi äidiksi jokaiseen lapsen vaiheeseen. Samalla tietysti pelkään jo miten parisuhteemme tulee muuttumaa vauvan myötä ja kuinka käy seksielämämme Mietinkö jo aivan liikaa vai onkohan tälläinen "jännittäminen" ihan normaalia? Näitä keskusteluja kun lukee, saa käsityksen että kaikki ovat sinut tällaisten kysymysten edessä.

Täytyykö jo vauvakuumeisen kuumeilla myös 10-vuotiaasta ja teinistä? Ja mistä tietää että NYT on aika saada perheenlisäystä?

 

[hawwe]

Täällä samanlainen kuumeilija & jännittäjä.. Yritys jo käynnissä ja raskaustestejä tullut tehtyä kädet vapisten ja ajatukset laukaten.. Toivoen että olis raskaana, (mutta toisaalta paniikissa että entä jos onkin raskaana.. ) Ei ole helppoa ei! Mä pelkään sitäkin, että jos sitten joskus on raskaana; pysyykö se sisällä, mites synnytys, repeänkö mä, entä jos sitä ei rakastakaan heti, miten jaksaa, miten parisuhde JNE JNE.. Saati sitten että mitäs sitten kun se kasvaa.. Entä jos se on kauhee? Entä jos se ei kehity normaalisti? Entä jos siitä tulee rikollinen?

En ole siis todellakkaan "sinut" näitten asioitten kanssa, mutta en usko että niiden kanssa voi sen kummemmin ollakaan. Koska ei voi tietää miten mitkäkin asiat tulis sitten menemään ja miltä tuntuu. Ikää kuitenkin jo lähemmäs 3-kymmentä ja näin "valmis" mä tähän olen.. Asiassa on kuitenkin se toinen puoli, kova halu ja tarve tulla äidiksi, toivo (ja usko) että asiat menisi hyvin ja omalla painollaan.

Eli hyvin kysymyksiä ja tunteita herättävä asia tämä on.. Mutta jos raskaudun, niin koitan mennä päivä kerrallaan, asia kerrallaan ja katsoa mitä tuleman pitää. Ja yritän olla miettimättä liikoja

 

[Bubba]

mulla vähän erilainen tarina..me mietittiin aikoinaan että ei ainakaan vuoteen aloiteta yritystä, mutta sitten jätinkin kohta ehkäisyn pois ja vaan "hiljaisesti" todettiin että olishan se vauva kiva. Tavallaan huomattiinkin yhtäkkiä että ollaan valmiita kun kaikki asiat elämässä oli kohdillaan. No tulin heti sitten raskaaksi ja raskausaika oli aivan ihanaa! Lähempänä synnytystä aloin oikeestaan miettimään noita että apua kohta ei ollakkaan kahdestaan, ei saa nukkua enää koskaan jne. ja mulla ei ollut siis kiire synnyttämään yhtään! Että kun LA oli ylittynyt ajattelin että no ei haittaa, nautitaan vielä päivistä kun pystytään (yleensähän tällöin halutaan jo vauva syliin). Oli kyllä tosi kivaa aikaa se. Mutta kun vauva syntyi olihan sekin mahtavaa.

Nuo ajatukset on normaaleita ja kuuluu asiaa. Kyllä sitä sisäisesti tietää kun on valmis. Usein se menee niin että kun on elämässä palikat kohdallaan muuten niin se vauvakuume tulee luonnollisesti. Tsemppiä!

 

[Vinku85]

Lohduttavaa kuulla että muutkin jännäilee ja stressaa samoista asioista kuin itsekin! Ehkäisy on mulla jäämässä vuodenvaihteessa pois, ja jo nyt on käyty läpi lähes koko tunteiden kirjo. Välillä sitä oikein vajoaa mietteisiinsä ja maalailee kauhukuvia, miten vauva huutaa sitten 24/7, sairastuu vakavasti, koulu menee huonosti, onko asuinympäristö sittenkään paras mahdollinen, mitä jos se haluaa sitten mopoauton ja vihaa vanhempiaan... Yhtenä iltana valvoin sängyssä ja mietin, että mitä sitten, jos vauvan synnyttyä tuleekin masennus tai alkaa kaduttaa koko asia? Tuli ihan sellainen olo, että voiko musta tulla hyvä äiti kun ajattelen tällaisia.

Mutta ehkä se on vain hyväkin, ettei katsele asioita niiden ruusunpunaisten lasien läpi vaan pohtii joka kantilta ja valmistautuu vaikeisiinkin aikoihin

 

[morebabies]

Musta tuntuu, että siksi se raskausaika on niin pitkä, että siihen äitiyteen kasvaa. Mulla on aina ollut vauvakuume ja olen halunnut niin pitkään äidiksi, kun vaan muistan. Entisen miehen kanssa yritimme vauvaa vuosia tuloksetta ja erosimmekin juuri siitä syystä, lääkärissä todettiin, että ette vain sovi toisillenne. Uudessa suhteessa miehen uusi kumppani tuli "vahingossa" raskaaksi kuukauden seurustelun jälkeen ja minä itse uuden kumppanin kanssa 3. kierrosta kun aloimme yrittämään. Kun se raskaus meni kesken, oli ihan kauheaa odottaa seuraavaa raskautta alkavaksi melkein vuoden. Kun kerran oli ollut raskaana ja ehtinyt pohtia kaikkea tulevaan vauvaan liittyvää. Raskausaika oli yhtä huolta vauvan hyvinvoinnista, mutta sitä se äitiys taitaa ollakin, mutta palkinto on sen arvoinen. Jokainen raskaus on erilainen ja niin on vauvakin. Mulla on takana 5 täysin erilaista raskautta, 3 täysin erilaista keskenmenoa, 2 täysin erilaista synnytystä (1. pitkä kuin nälkävuosi epiduraalit ym apuna ja sain sisäisen verenvuodon ja 2. taas 2 tunnin syöksysynnytys ilman mitään kipulääkkeitä, kipuja tai repeämiä) ja 2 täysin erilaista lasta. Mutta molemmat maailman ihanimpia tietysti Kaikki vauvat EIVÄT valvo tai itke. Meillä on molemmat nukkuneet 1kk iästä 1 yösyötöllä klo 21-8, kummatkaan eivät ole itkeskelleet ym, joten en todellakaan koe itseäni väsyneeksi. Ja seksielämä on parempi kuin koskaan Meille oli kolmas tulossa, mutta yhtäkkiä ultrassa syke olikin loppunut. Tämä pisti taas jälleen kerran miettimään: jaksanko tämän yrityksen, pelon keskenmenosta, raskausriskit ym vielä, haluanko sitä vauvaa todella niin paljon, että jaksan odotuksen ja 3 pienen kanssa (esikoinen 3,5, kuopus kohta 2), mutta kyllä mä jaksan. Meillä on 2 superhelppoa lasta, joten ykllä mäkin pelkään, että se seuraava on ihan kauhea eli valvottaa, ei huoli rintaa ym. Pakkohan munkin on oma osani saada, kun olen päässyt niin helpolla. Se tunne, kun näkee pienen ultrassa, ensimmäiset liikkeet, hikan masussa, liikkeet ulkopuolelle, puolison ilmeen kun kuuntelee sydänääniä, synnytyksen, kaiken sen jännityksen ja huolen jaksaa, kun sen palkinnon saa syliinsä. Eikä se siihen lopu, en ole koko elämäni aikana nauranut yhtä paljon kun viimeisen 3,5 vuoden aikana enkä koskaan ollut näin onnellinen. Miehen kanssa mietitään jatkuvasti, että mitä me oikeasti tehtiin ennen lapsia. Istuttiin varmaan sohvalla, juotiin viiniä ja nähtiin kavereita. Ihan samaa tehdään edelleen, ei elämä ole mihinkään kadonnut, päinvastoin täydentynyt! Molemmat käydään treenaa monta krt viikossa, yhdessä ystäväpariskuntien kanssa nähdään viikonloppuisin ja kun muksut menee nukkuu klo 21, on vanhempien aika saunoa ja juoda se lasi viiniä, herkutella ym. Tänä viikonloppuna lähdetään äitikavereiden kanssa ihan kunnolla ulkoilee ja miehen kerääntyy yhteen paikkaan muksujen kanssa ja pitävät vähän erilaista hauskaa

Ei vauvalle varmaan ole koskaan oikeaa aikaa, mutta yleensä kaikki asiat loksahtelee paikoilleen siinä odotellessa

t: sitä odotusta odotteleva

 

[fairytonia]

Ah, ihanaa että joku uskalsi sanoa nuo tuntemukset ääneen!

Itse olen paininut samojen asioiden kanssa, vaikka omaa nyyttiä haluaa enemmän kun mitään muuta.

Silti sitä miettii "tyhmiä" asioita, saanko enää ikinä nukkua niin paljon kun haluan, olla rauhassa, nauttia yhteisistä hetkistä miehen kanssa. Entä jos epäonnistun äitinä jne.

Mutta minä uskon että äitiyteen kasvaa jollain tavalla. (toivon ainakin kun jätin maanantaina ehkäisyn pois )

 

[nellielli]

Täällä kans yks jännittäjä! Vauvakuume on ollu aikamoinen jo pitkän aikaa! mut kyl sitä silti miettii tasaisin väliajoin kaikkee, et oonko hyvä äiti ja miten just mun ja miehen suhde tulee muuttuun..ja miten se elämä muutenkin muuttuu..mut tosiaan onhan se hyvä miettiä asioita.. välillä tulee pieni paniikki, etten haluakaan lasta, etten oo hyvä äiti jne..mut sit taas rauhotun hetken päästä... tunteiden vuoristorataa siis on! Mut kyl se vauva tulis hankittua jossain vaiheessa ja ikää on kuitenkin jo 26, niin miksei nyt..ja kun sitä on halunnut jo pitkään! ei tästä nyt sen valmiimmaksi äitiyteen tuu!

 

[Mandala]

Mulla taas vähän erilainen tarina. Olin elämäni 31 vuotta sitä mieltä etten halua lapsia koskaan mutta mulla se ei tarkoittanut ettenkö olisi tietoinen asioista ollut, ehei. Olin ajatukseni tueksi katsonut videon tai pari synnytyksestä (aivan sieltä "bisnes puolelta" kuvattuna), kuunnellut ja keskustellut sekä katsonut telkasta kaiken maailman lapsiperhejuttujakin (Kasvun paikka, siinä vasta ohjelma joka saa haluamaan lapsia ) jne ja tuntui että tiesin asiasta jo kaiken tarpeellisen minkä perusteella olin päätynyt siihen ettei lasta ikinä tule meille. Enhän edes pidä lapsista saatika sitten pidä esim vauvoja erityisen söpöinä, toisin kuin kissan- tai koiranpentuja! Enkä ollut koskaan pitänyt vauvaa sylissä sen jälkeen kun 6 vuotta nuorempi siskoni syntyi.
Mulla kuitenkin 1/3 elämästäni elämässä on ollut aivan mahtava, ihana mies :heart: tiesin että hän ajatteli lapsentekoasioista myönteisemmin muttei ikinä painostaisi mua mihinkään. Kaikki frendit kyllä patisteli ett teidän kyllä nyt pitäisi jo!

Noh sitten aivan yllättäen pitkäaikainen ystäväni pyysi mua toisen lapsensa kummiksi johon suostuin hämmentyneenä. Tammikuun alussa pidin ekaa kertaa vauvaa sylissä eikä se ollutkaan pelottavaa tai kauheaa ja se tuoksui aivan käsittämättömän hyvältä! tätä vauvatuoksujuttua olin pitänyt lähinnä myyttinä
Ajatus ei aivan siitä sitten vielä lähtenyt mutta pikku hiljaa jotenkin kai kaikki palaset loksahti paikoilleen ja hup siinähän sitä oltiin tilaamassa ovistikkujakin ja ihmettelemässä asioita miehen kanssa

Harmikseni meillä ei asiat ole pika-aikataululla onnistuneet, meneillään yk10 mikä on katkolla ensi viikolla (jännää ). Muistan kyllä nuo kaikki ajatukset jota aloittajallakin on mitkä suorastaan VYÖRYI mieleen heti sen jälkeen kun miehen kanssa yrityksestä päätettiin. Jotain niin massiivista se koko ajatuskuvio ettei voinut edes uskoakaan. Vähän on kai mieli itsesuojelun muuria rakennellut ympärille ja suurin into itsellä laantunut kun kuukaudet mennyt eteenpäin mutta tuo mistä morebabies puhui saa kyllä herkistymään ja sitä odotan todella paljon; välillä toiveikkaana, välillä vähemmän, mutta odotan kuitenkin :heart:

Tsemppiä itse kullekin, samassa veneessä mennään kaikki samaan suuntaan!

 

[nellielli]

morebabiesin kirjoitus sai kyyneleet kihoamaan silmiin! :heart: Aivan ihana kirjoitus ja vauvakuume kasvoi taas pikkusen!

 

[bambi90]

Onpa ihana tietää, etten olekaan ainoa joka miettii liiankin paljon Suuret kiitokset tarinoistanne!
Vauvan yritys saa siis kohta alkaa <3

 

[Bubba]

no mä voisin palauttaa maan pinnalle ja sanoa että kyllä meillä ainakin lapsi muutti I H A N K A I K E N. Me ei todellakaan ekana vuotena kun lapsi oli syntynyt tehty paljon mitään, mä olin kotona päivät ja mies kävi töissä, iltaisin kun lapsi nukku niin oltiin vaan yhdessä, katottiin telkkaria ja oltiin. Kyllä jäi baarit ja illanistujaiset vähälle samoin kuin kaverit. Mä olin kuoleman väsynyt ja tosi yksinäinen. Mutta SILTI EN VAIHTAISI PÄIVÄÄKÄÄN POIS :heart:

Toisena vuotena alkoi sitten vähän "palautumaan" ja kavereitakin ehti enemmän nähdä. Joskus ollaan yökyläiltykin kavereiden luona ja saatu näin illanistuijaisiakin. Lapsi ollut vasta kaksi kertaa yökylässä isovanhemmilla koska ei olla haluttu laittaa aikaisemmin.

Että kyllä on tervettä ajatella ja vähän pelätäkin tulevaa muutosta. Voin sanoa että muutos on iso ja se kuka väittää että ei ole iso, niin mun mielestä ei puhu ihan totta mulla ainakin arvot, ajatusmaailma ja kaikki muuttu aika paljon! Lapsi ja varsinkin vauva sitoo ihan uskomattoman paljon, ja voi olla iso juttu jäädä yhtäkkiä päiviksi kotiin vaan pienen vauvan kanssa kun on tottunut olemaan ihmisten ilmoilla töissä yms. Henkisesti vauvan riippuvuus on voi olla rankkaa vaikka ei olisikaan itkevää tai vaativampaa tyyppiä. Ja yövalvomiset on kyllä kamalia ennen kuin keho tottuu pätkäuneen. Usein mielikuvat ei kyllä vastaa ihan totuutta. Mä ainakin kuvittelin käyväni kahviloissa, näkeväni mammakavereita yms. Mutta niin vaan sitä oli aika paljon yksin ja kotona ja vauvan kanssa kahdestaan suuren vastuun kanssa. Että ei kyllä arki vastannut yhtään sitä "ruusuista" kuvaa mitä esim. media luo.

Elämä on täydempää - rankempaa mutta samalla antoisampaa. Joten en mäkään aikasempaa elämää ilman lapsia kaihoten muistele, niin tyhjää se oli. Mutta kyllä lapsi enemmän vanhempiaan opettaa kuin vanhemmat lasta. Täällä ainakin elämä heitti häränpyllyä isosti, hyvään suuntaan, mutta monta vaikeutta on läpi käyty varsinkin henkisellä ja fyysisellä jakamispuolella.

 

[Tuttava1985]

Mahtavia kirjotuksia, kiitos niistä!

Kyllä jännittää valtavasti, että onko minusta tähän sittenkään. Synnytys ja kaikki hirvittää valmiiksi vaikka ensimmäistä vasta yritetään. Lisäksi hyvällä ystävälläni on kaksi vuotiaat kaksospojat; niin ihanat ja hyvä käytöksiset yms. Ystäväni on täydellinen äiti, joka tuntuu olevan äärettömän kärsivällinen ja rakastava. Mitä jos minä en osaakkaan kasvattaa yhtä ihaa lasta omastani tai en omista yhtä pitkää pinna. Silti toivon lasta hirvittäväsi tekemään elämästäni tarkoituksellista ja vauhdikasta

 

[morebabies]

Bubba jokaisella erilailla joo. Mikä mulle on varmaan tehnyt arjen ruusuiseksi, niin mulla on ollut se onni, että perhevalmennuksessa tutustuin aivan ihanaan porukkaan, joiden kanssa sitten kahviteltiin päivät, kun jäätiin kotiin äitiyslomalle. Odotettiin kuka lähtee ekana synnyttämään ja sitten ihasteltiin jokaista syntynyttä erikseen ja odotettiin seuraavaan, oli vertaistukea koko ajan, kun jokin asia jännitti tai mietitytti. Sitten kun vauvat syntyivät jaettiin päivät, kun itsellä oli helppo vauva niin sitten lohduteltiin vaativampia vauvoja. Päästettiin toisia käymään rauhassa kaupassa, lääkärissä ym, vuorotellen tarjottiin toisillemme lounaita toisten luona ettei aina itselleen tarvinnut tehdä. Kerhoiltiin, käytiin vauvajumpissa ym. Lapset oppi sosiaaliseksi ja saivat ikäistänsä seuraa ja itse aikuista. Kaikille tuli toiset lapset puolen vuoden sisään ja perinnettä jatkettiin. Nyt osalle on jo kolmas tulossa, enää emme näe niin paljon mutta muita kavereita tullut tilalle. Samoin olen itse alkanut käydä jumpassa aina n. 4kk synnytyksestä, en kropan takia vaan mielen takia. Saa hetken omaa rauhaa Meillä on myös ihanat isovanhemmat missä vietämme aina sunnuntait, anoppi tekee ruuat ja onnellinen kun saa leikkiä tyttöjen kanssa rauhassa ja me lököämme päivän sohvalla tyhmiä ohjelmia tuijottaen ja käydään treenaa yhdessä.

 

[Bubba]

morebabies tottakai kokemukset on erilaisia ja iso osa on just tukiverkolla ja ystävillä. Meidän perhevalmennusryhmässä oli ihan kivoja tyyppejä mutta ei kuitenkaan sitten muutamaa tapaamista enempää yhteyttä pidetty. Kaverit sai myös lapsia, mutta olisi pitänyt aina lähteä autolla tapaamaan (vaikka pääkaupunkiseudulla asutaan) eikä aina vaan jaksanut. Väsymys oli sitä luokkaa että voimat ei vaan aina riittänyt touhuamaan vaan sitä oikeesti vähän jumiutui kotiin. Ehkä pointti on se, että kukaan ei voi oikeesti tietää millainen äiti on ja millaiset arvot ja asiat tulee tärkeiksi kun vauva syntyy. Joku voi tosiaan kuvitella että on tosi aktiivinen ja huoleton äiti ja sitten yllättyykin kun onkin paljon huolehtivampi ja haluaakin olla enemmän kotona koska esim. rutiinit yms. on silloin helpompia vauvan kanssa. Lisäksi kun vauva voi olla mm. vaativampaa sorttia, jolloin päivittäiset hoitotoimenpiteetkin vaatii vähän enemmän. Koliikista puhumattakaan...meidän lapsi alkoi nukkumaan öitä yhdellä heräilyllä vasta 2-vuotiaana. Että on enemmän ehkä normi että yöheräilyt kestää ainakin sen ekan vuoden.

Neuvoni olisikin ehkä uusille vanhemmille että heittäkää kaikki mielikuvat ja kuvitelmat romukoppaan ja ottakaa tilanne täysin ilman ennakkokuvitelmia vastaan. Muuten todellisuuden ja rakennettujen mielikuvien ristiriitaisuus voi yllättää.

Lisäksi mulle tuli täysin puun takaa:

- synnytyksen jälkeen olin tosi kipeä, luulin että kun synnytys on ohi niin elämä hymyilee, oli yhtä helvettiä istua n. 1 kk verran ja jälkisupistukset imettäessä oli jotain ihan kaameeta
- kuinka sitovaa imetys on, siis kirjaimellisesti 24 h vauva söi alussa tissiä. Hyvä kun suihkussa ehti piipahtamaan. Imetin kyllä lasta yli 2 vuotta onnistuneesti ja imetystaival oli loppujenlopuksi ihana :heart: mutta varsinkin jos haluaa täysimettää 6 kk lapsentahtisesti eikä halua korvikkeisiin sekaantua (eikä vauvat aina suostu pullosta edes pumpattua rintamaitoa ottamaan), niin kannattaa varatua että ekat puolivuotta on todella kiinni lapsessa. Jumpat ei välttämättä onnistu olleskaan
-tunnepuoli: huoli omasta lapsesta on todella totaalista - ei se ookkaan ihan helppo välttämättä aina lähteä omiin rientoihin vaikka tilaisuus olisi. Ristiriitaisia fiiliksiä joutuu kestämään.
-yksinäisyys. Vaikka ystäviä näki, oli arjet aika yksin sen oman vauvan kanssa ja pähkäilessä asioita.
-väsymys - todella todella rankkaa varsinkin kun lapsi oli n. 7-11 kk.

 

[hawwe]

Kiva lukea fiiliksiänne ja kokemuksianne, kiitos niistä!

Taitaa tuo äidiksi/isäksi tulo olla yksi niistä asioista, joihin ei voi oikein valmistautua. Mielikuvia ja suunnitelmia voi tokia olla jos jonkinlaisia, mutta vasta se todellisuus näyttää, että millaista se sitten oikeasti on ja miltä se tuntuu. Musta on kyllä hyvä, että ihmiset miettii tätä asiaa etukäteen, koska onhan se niin suuri juttu ja sitä kun ei voi sitten perua! Elämä muuttuu, lopullisesti. Pelottavaahan se on "heittäytyä tuntemattomaan"... Mutta niin se vaan menee.

T: Lapseton, vauvakuumeinen Hawwe

 

[jenni_noora]

Mukavaa kuulla teidän muidenkin ajatuksia, hyvin paljon samoja asioita itse omassa päässä pyörii, minulla on jo pitkkän ollut vauvakuume ja ens kuussa alkaa sitten harjoitukset

 

[rontti1]

Aivan MAHTAVAA meillä on yksi muksu ja sitä yrittäessä joka kuukausi tuli et entäpä jos olenki raskaana *KAUHISTUS* etäpäs jo sittenkään ole sit tuli pettymys. Raskauden ajan olin välillä iloinen ja pelokas, vauvan ku sain syliin olin niin ihastunut ja onnellinen,mutta ekana yönä sitten hormoonimyllerryksessä yksin yöllä vauvan kanssa itkin ja mietin juuri niitä asioita että MIKSI halusin vauvan, nyt se on "riesanan" koko loppu elämän, hyvästi elämä. vaikeuksia välillä vauva aikana oli mutta mikään ei elämää sittenkään lopettanut =) EN ole katunut kuitenkaan että saimme lapsen vaikka välillä se raastaakin hermoja, mutta siksihän on isät että nekin auttaa hoidossa :heart: . Mutta jos rehellisiä ollaan meille on 6 kk ajan saanut tulla toinen ja nyt näyttäisi siltä että , massussa muhii uusi tulokas ja minä olen taas näitten pelkojen vallassa.. ihanaa,kauheeta, ihanaa,ei sittekään ihanaa APUA. Ja sitten todellakin tuntuu että jotkut ovat niin sinut että vauvoja saa tulla niin paljon kun tulee ei pelota tulevaisuus. ONNEA heille siitä :saint:

 

[Sadelmiina]

Ennen en ollut millään tavalla kokenut haluavani lapsia. Lapset eivät ole koskaan herättäneet minussa mitään erityisiä tunteita, minulle he ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Olen kuitenkin aina ajatellut, että joskus tulevaisuudessa tulen kuitenkin hankkimaan lapsia, vaikka silloin ei siltä tuntunutkaan.

Minulle tämä vauvakuume on ollut kahden vuoden prosessi, jonka aikana olen käynyt läpi monenlaisia vaiheita. Kaikki alkoi ensimmäisenä avioliittovuotenani. Siihen asti olin luottanut ehkäisyyn sataprosenttisesti, enkä miettinyt ollenkaan sitä mahdollisuutta, että mitä jos tulenkin raskaaksi. Kerran kuitenkin kävi niin, että ehkäisyn kanssa tapahtui vahinko ja raskauden mahdollisuus oli olemassa. Kuukautisia odotellessa jouduin käymään läpi monenlaisia kysymyksiä ja ajatuksia, joita en ollut ikinä miettinyt. Miten suunnittelemme elämämme, miten voin rakastaa lasta, miten vanhemmat ja ystävät suhtautuvat... Yllätin itseni huomatessani, että jopa toivoin olevani raskaana ja se tuntui jännittävältä. En sitten kuitenkaan ollut.

Tästä tapahtumasta alkoi ihan järjenvastainen vuoristorata. En enää luottanut pillereiden ehkäisytehoon ja kuvittelin tai toivoin joka kuukausi olevani raskaana. Kun en sitten ollutkaan, olin aina kovin pettynyt, mikä on tietysti ihan typerää. Mutta näin kuitenkin oli. Jopa toivoin unohtavani pillerit, jotta voisin vahingossa tulla raskaaksi. Se oli sellaista järjen ja tunteen taistelua. Alkuvaiheessa se oli enemmänkin sellaista raskauskuumetta. Halusin saada huomiota ja jännitystä elämääni ja tehdä omat vanhemapani onnellisiksi lapsenlapsesta. Tiedostin kuitenkin, että tällaiset halut ovat erittäin itsekkäistä ja huonoja perusteita hankkiutua raskaaksi.

Etsin netistä paljon tietoa ja luin ihmisten kokemuksia kaikesta mahdollisesta. Pikku hiljaa aloin päästä ajatustyössäni niin pitkälle, että mietin, millaista olisi olla sen pienen lapsen kanssa. Yhdessä vaiheessa aloinkin haaveilla vain lapsesta, mutta en raskaudesta. Erityisesti haaveilin siitä, että näkisin mieheni hyvänä isänä. Yksi vaikeimmista kysymyksistä minulle oli kuitenkin se, että onko meillä mitään oikeutta hankkia tähän maailmaan lisää ihmisiä kärsimään? Mitä jos epäonnistumme kasvatuksessa ja lapsen elämä menee aivan pilalle?

Noin vuoden kuluttua prosessini alkamisesta sovimme miehen kanssa , että reilun vuoden päästä eli tänä syksynä voimme harkita ehkäisyn pois jättämistä, jos se silloin tuntuu oikealta ja minun opiskeluni sen sallivat. Tämä tieto hieman rauhoitti hulluja toiveitani vahinkoraskaudesta ja kun olin noin puolentoista vuoden jälkeen todennut, että kyllä niihin pillereihin voi luottaa, en enää ajatellut asiaa niin aktiivisesti. Elämään tuli muita kiireitä, eikä vauva-asia herättänyt enää niin hirveästi tunteita.

Sitten tässä ihan hiljattain tuli se ratkaiseva käänne. Mieltäni oli kaikkein eniten painanut kysymys siitä, että miten voisin rakastaa lastani, kun en erityisemmin pidä muiden lapsista. Aloin etsiä netistä keskusteluita, ja totesin, että maailma on täynnä äitejä, jotka inhoavat muiden lapsia, mutta rakastavat omiaan yli kaiken. Se ei siis olisikaan mikään este lapsen hankkimiselle. Oivalsin, että minullakin on oikeus haluta kokea äidiksi tuleminen ja oman lapsen rakastaminen, vaikka en olisikaan mikään sellainen äitityyppinen, naisellinen ja lapsirakas ihminen. Olin aina ennen ajatellut, että se on joku muiden naisten juttu, joka ei kuulu minulle. Palaset loksahtivat paikoilleen ja vasta nyt voin sanoa, että olen riittävän kypsä yrittämään lasta ja varma siitä, että haluan sen. Monet näyttävät ryhtyvän heti tuumasta toimeen, mutta minä tarvitsin sen kaksi vuotta päästäkseni tähän pisteeseen. Yrityksen aloitamme todennäköisesti jossain vaiheessa ensi vuotta.

Anteeksi pitkä tekstini!

 

[fairytonia]

Itse nyt kun aloitamme lapsen yrittämisen kamppailen monenlaisten tunteideni kanssa, ja varsinkin niitä kielteisiä tuntuu pelottavalta sanoa ääneen.

Omaa nyyttiä haluaisin, ja tilannekkin sen sallisi. Kuitenkin tähän tilanteeseen minun on vaikea kuvitella lasta, mutta kaikki tällä hetkellä näkyvät "esteet" ovat kevään mittaan ratkeamassa.

Vaikeinta on hyväksyä niitä kielteisiä ajatuksia. "Kestääkö minun ja mieheni suhde" "onko meistä vanhemmiksi" "mitä jos psyykkiset sairauteni pahenevat enkä pysty huolehtimaan lapsesta"

Kyllähän monet asiat mielessä pyörii. Minä vain luotan siihen että kaikki loksahtaa paikoilleen, kun on jo laitettu asiat vireille, asunto haussa, opinnot loppusuoralla...

 

[Sadelmiina]

Tässä minun pelkojeni ja pohdintojeni TOP 10:

1. Voinko oppia rakastamaan lastani, vaikka en pitäisi lapsista? Entä jos en opi, vaikka yrittäisin?
2. Voisinko minä muka yrittämällä yrittää saada tähän maailmaan lapsen? Onko minulla oikeutta sellaiseen? Miksi minun täytyy tehdä niin iso päätös ehkäisyn poisjättämisestä?? Eikö se lapsi voisi vain tulla ajallaan, jos niin on tarkoitettu? Ehkä niin käykin, mutta on myös mahdollista, että tulen raskaaksi heti ja silloin se on ollut tavallaan minun ja mieheni oma päätös, että juuri tässä kuussa teemme sen lapsen. Ei sen niin kuulu mennä!
3. Miten haaveilemani työuran käy, jos se ei ole edes päässyt alkuun ennen lasten hankkimista?
4. Entä jos lapseni elämä tuleekin olemaan vaikea ja täynnä ongelmia?
5. Mitä jos fyysinen terveyteni ja mielenterveyteni järkkyvät raskauden, keskenmenon, lapsen kuoleman tai lapsettomuuden vuoksi?
6. Saanko enää koskaan nauttia kaksinolosta mieheni kanssa?
7. Mitä jos en saakaan tehtyä opintojani loppuun, kuten olen suunnitellut?
8. Mitä jos en kestä synnytystä?
9. Olenko valmis ottamaan vastaan millaisen lapsen tahansa?
10. Entä jos perhe-elämä ei ollutkaan se, mitä elämältäni halusin? Haluanko lapsia vain siksi, että niin "kuuluu" olla?

 

[Pikkuinen12]

Vauvakuume on sana jota en itse ole ikinä omalla kohdallani käyttänyt. Kaksi ensimmäistä tuli heti oitis kun luvan saivat. Ei tarvinnut tehdä negatestejä tai laskea kiertopäiviä. Kolmannelle annettiin tulolupa heti kun kuukautiset alkoivat kakkosen synnytyksen jälkeen. Siitä on aikaa yhdeksän kuukautta. Niistä ensimmäiset menivät kevyesti, päiviä laskematta. Oltiin varmoja että tärppää parissa kuukaudessa kun seksiä oli vähintään joka toinen päivä koko kierron ajan. Eipä tärpännyt mutta ei se huolettanutkaan, ajateltiin että kyllä se siitä kunhan kroppa on toipunut synnytyksestä.

Yk6 toi vihdoin plussatestin mukanaan. Ja keskenmenon. Ja liudan kysymyksiä, itsesyytöksiä, panikointia, hirveää tarvetta raskautua heti uudelleen. Ja niin raskauduinkin. Raskaus oli kemiallinen ja kuukautiset alkoivat minuutilleen silloin kun pitikin, negatestin ehdin tehdä edellisiltana joten osasin varautua.

Yk8 toi taas mukanaan plussan. Digitestin Raskaana-tekstiä tuijottelin käsissäni jatkuvasti ja sydämeni itki jo valmiiksi. Tunsin niin vahvasti jo etukäteen että raskaus tulee menemään kesken. Ei ollut mitään kipuja eikä vuotoja, oli vain vahva tunne siitä että menetän tämänkin pikkuisen. Soitin neuvolaan ja kerroin huolestani, no sieltä tuli ne perus-lohdut ja kannustukset mitä odottaa saattoi. Ja niin menetin taas yhden vauvanalun, toissapäivänä alkoi vuotaa pois.

Taas on ilmoilla itsesyytöksiä, mutta ei niin että mitä tein väärin, vaan mikä minussa on vikana. Miksei raskaus jatku, mitä mun kehoni tekee väärin, miksi se hylkää kaikki vauvat jotka meidän perheeseen haluaisi tulla. Pelkään ettei enää ikinä onnistuta. Pelkään tämän kierron loppuvaihetta, positiivista testitulosta ja jälleen uutta keskenmenoa. Vielä ehtii yksi pieni vauvantaimi kuolla mun sisälleni ennen joulua.

Joutuu välillä tosissaan miettimään, pitäisikö kohta jo luovuttaa. Uuden raskauden yrittäminen piti olla hauska ja positiivinen asia. Enää ainoa positiiivinen tunne on toivo. Toivon että me saataisiin vielä se toivottu kolmas lapsi. Toivon että lääkäri kuuntelisi mua ensi viikolla eikä vähättelisi keskenmenoja. Toki niitä tapahtuu usein ja moni niitä kokee mutta ei niitä tapahdu kaikille joka h*lvetin kuukausi ilman mitään järjellistä syytä..

Huh, tulipa purkauduttua.. mutta näinkin voi käydä kun vauvakuume yllättää. Kaikki ei mene kuten oli ajatellut siinä vaiheessa kun ehkäisy jää. Perhoset alavatsalla kun oletettu kuukautispäivä ja testauspäivä lähenee muuttuu pelosta johtuviksi krampeiksi ja positiivinen testitulos muuttuu lopulta tuskanhuudoksi kun huomaa että taas mun kroppani petti meidät ja vauvahaaveet valuu pöntöstä alas.

Toivon silti. Jossain odottaa pieni ihme joka vielä jonain päivänä jää mun sisälleni kasvamaan. Ei tässä muuten olisi mitään järkeä, en tätä toistuvaa tuskaa ole käynyt läpi tyhjän takia.

 

[Sadelmiina]

Pikkuinen12, pahoittelut keskenmenoistasi. Tuntuu varmaan todella epätoivoiselta, kun toistuvasti joutuu sen kokemaan ja tuntuu, ettei kroppa toimi. Se ei ole sinun vikasi, et ole itse voinut omalla toiminnallasi niitä keskenmenoja aiheuttaa. Toivottavasti saisit lääkäriltä asiallista tietoa ja tukea tilanteeseesi ja epätoivosi voisi vielä muuttua iloksi!

 

[Bubba]

Sadelmiina vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

1. omaa lasta ei tarvitse opetella raskastamaan. Se on biologiaa ja meihin sisään rakennettua. En minkäkään muiden lapsista jaksa innostua enkä ennen ollut yhtään lapsirakas. Ajattelin että olen sellainen "viileä" äiti, mutta mitä vielä, olen täysin höpsö rakkaudesta. Oma lapsi on kuitenkin jotain ihan muuta kuin muiden lapset eikä kokemusta omasta lapsesta voi mitenkään etukäteen kuvitella! Tunnetila on jotain täysin muuta kuin esim. puolison rakastaminen tai mikään muukaan rakkaus. Itse kuvailen sitä vähän siksi kun olisi irrallinen ruumiinosa, esim. irtokäsi. Lapsi on osa sinua - sinusta rakennettu, mutta et voi täysin hallita ja suojella sitä vaan joudut sivusta katsomaan. Raastavaa ja ihanaa. Kun oma lapsi syntyi tunsin ensin lähinnä valtavaa suojeluhalua. Rakkaus kasvaa joka päivä ja joka ikinen päivä mietin että miten tuo lapsi voi olla niin täydellinen. Äidin ja lapsen rakkaus on jotain ihmeellistä, sitä ei voi kuvata, sen voi vain itse kokea oman lapsen kautta.

8. Synnytyksen kestää jokainen nainen tässä maailmassa jos luottaa itseensä. Me ollaan miljoonia vuosia synnytetty. Valtaosa maailman naisista synnyttää ilman kivunlievityksiä tai muita lääketieteen interventioita. Se on ehkä yksi maailman luonnollisimmista tapahtumista. Tärkeää on luottaa itseensä, ja olla ylpeä kyvystään synnyttää. Se on myös kokemus jonka soisin jokaiselle naiselle. Jotain niin elämään kuuluvaa ja jotain niin järisyttävää.

 

[Sadelmiina]

Bubba, kiitokset vastauksistasi! Olen pikku hiljaa alkanut haaveilla siitä, kuinka ihmeellistä se olisi saada oma lapsi. Näen melkein joka yö unta siitä, että minulla on lapsi sylissäni ja se tuntuu hienolta. Mutta kuten sanoit, ei sitä voi etukäteen vielä osata kuvitella. Täytyy siis luottaa siihen, mitä muut kertovat! Olen kuitenkin lukenut netistä myös keskusteluja, joissa äidille on käynyt niin, että hän ei ole alkanut tuntea lastaan kohtaan rakkautta. Nämä tapaukset ovat kuitenkin tainneet liittyä synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joten täytyy hakea heti apua, jos sellainen tulee. Taitaa olla todella harvinaista, että lastaan ei pysty rakastamaan, mutta sellainenkin skenaario on siis olemassa.

Synnytyspelkoa minulle aiheuttaa se, että äidilläni on ollut ilmeisesti hyvin vaikeat synnytykset ja olen perinyt hänen ruumiinrakenteensa. En kuitenkaan voi etukäteen tietää, periytyykö synnytyksen vaikeus silti minulle. Kun luin ensimmäistä kertaa synnytyskertomuksia, minulta meinasi lähteä taju, koska se oli niin järkyttävää. Siksi en ole enää halunnut juuri lukea niitä, paitsi positiivisia kokemuksia. Kipua en oikeastaan pelkää yhtään, mutta fyysisiä vammoja kuten repeämistä pelkään hirveästi ja sitä, että vauvaa ei saadakaan ulos. Haluaisin kuitenkin kokea synnytyksen, koska se on kuitenkin yksi naisena olemisen peruskokemuksia. Ennen ajattelin synnytyksen olevan vain pelkkää tuskaa, mutta nyt olen alkanut oivaltaa, että siinähän tähdätään juuri siihen kaikkein hienoimpaan: saa tavata ensimmäistä kertaa oman ihmeellisen lapsensa.

 

[fairytonia]

Meillä päästään tänään vällyjen väliin ensimmäistä kertaa ilman ehkäisyä ja kyllä kauhistuttaa. Sitä en oikeen ymmärrä että miksi kauhistuttaa mutta kauhistuttaa kuitenkin.