Meillä on ollut aikaisemmille päiville ohjelmaa yllin kyllin. Yksi päivä oli kaveri kylässä koko päivän aamusta iltamyöhään. Toisena päivänä käytiin ostoksilla ja kun tultiin kotiin, tehtiin lämmintä kaakaota ja herkuteltiin laskiaispullilla. Huomenna mennään kyläilemään, ylihuomenna on luvassa Hoplop-reissu. Tänään on ollut ainoa päivä, jolloin ollaan oltu vain kotona ilman mitään sen erikoisempia ohjelmanumeroita. Mä oon yrittänyt tehdä kotitöitä, laittaa ruokaa, tiskata, pyykätä jne. Lapsella on isompi sisarus, ja ovat viihtyneet hyvin keskenään. Ovat pelailleet sisällä, leikkineet ulkona ja ihan on ekaluokkalainen jopa hiihtänytkin (veljen suksilla).
Mutta silti on ollut ihan turhan paljon hetkiä, jolloin noita utopistisia toiveita on tullut mankumaan, siis oikeasti, jankuttanut samoista asioista sen sata kertaa. Mulla ei ole mennyt hermot, mä oon ihan yhtä monta kertaa selittänyt miksi ei onnistu se mitä lapsi pyytää. Eikä ole mennyt perille, vaan jankkaus on jatkunut silti. Siltikään mä en ole vittuillut enkä ilkeillyt, en edes korottanut ääntäni kertaakaan. Ja vaikka mä ehdotinkin vaihtoehtoista tekemistä noitten jankkaustuokioiden aikana, niin mikään ei käynyt. Tietenkään.
Mun ois kai pitänyt huutaa ja uhkailla, pitää lapsi väkisin ulkona tai omassa huoneessaan vai tukkapöllylläkö mä oisin sitten mieluummin asian hoitanut? Tää palsta on ihan uskomaton (ja niin on kyllä muutkin mammapalstat, ei sen puoleen). Liian monta kertaa mä oon lukenut ketjuja, joissa väsynyt äiti tilittää raivon vallassa turhautumistaan lapseensa, kertoo käyttämästään väkivallasta kasvatuskeinona, heitteillejätöstä jne. Semmoiset äipät saa päänsilittelyjä ja myötätuntoa ja ymmärrystä. Ja sitten kun palstalle kirjoittaa äiti humoristisesti lapsensa jutuista, niin hyvä ettei jo lastensuojelua soitella perään. En tiedä kenellä tässä ei huumorintaju riitä, mulla vai teillä, mutta sen voin sanoa että lapsilleni ei ainakaan mitään traumoja musta ole jäänyt eikä tullut vaikka tähän tyyliin olen heille muulloinkin puhunut. Päinvastoin siinä kohtaa kun hoksaavat tilanteen vitsikkyyden, alkavat nauramaan itsekin ja tilanne laukeaa sillä.
Voinpa kertoa, että vanhemmat lapseni ovat hyvinkin huumorintajuisia, ja meillä nauretaan paljon. Tuo ekaluokkalainenkin on iloinen ja nauravainen tapaus, uskokaa tai älkää.
Mutta onnea vaan teidän muiden kasvatusmetodeille, meidän perheessä kasvatusmetodit ei muutu huutamisen ja pelottelun suuntaan siltikään.