Tuntus, että ois oikeastaan parempi, jos mulla ois anoppi joka utelis jatkuvasti, kuin anoppi, joka ei KOSKAAN kysy mitään, ei puhu mulle mitään, ei huomaa. En tosin minäkään puhu, en enää edes tervehdi (enkä saa edes mahdollisuutta, kun ei ole katsekontaktia), mä meen nykyään aina anoppilassa ihan lukkoon ja ahdistun vaan, sikspä vältänki sielä käymistä. Vaikeaa vaan nyt välttää, kun rakennetaan siihe lähelle, ja käydään anoppilassa sitte kahvilla välissä.
Että on toki itsessäniki vikaa, mut tosiaanki tuntuu ettei tuota kiinnosta meijän asiat yhtään mitään. Mä en tunne anoppia ollenkaan. Kesällä tulee kolme vuotta siitä ku ekan kerran hänet tapasin. Ja usein olen nähnyt, mies asui sillon seurustelun alkutaipaleella vielä kotonaan, ja mä olin ehkä puolisen vuotta lähes joka viikonloppu sielä heillä. Tilaisuuksia tutustua olis ollu, mutta asia ei ole edenny, ennemminki päinvastoin vielä nyt verrattuna mitä sillon ihan alkuun oli.
Ehkä kaikki lähti siitä, kun ekaa kertaa menin käymään sielä, mies ei esitelly mua ollenkaan, meni vaan vessaan peseen käsiä (koiran jäljiltä ) ja mä jäin siihe hölmistyneenä vieraitten ihmisten eteen. Menin tietysti lukkoon... Mitään eivät kyselleet, ei yhtään mitään... Myöhemmin miehen kautta saivat tietää minusta perusasiat, tietysti silloin kun ite en ollu paikalla. Muutenki jos ovat sattuneet jotain meijän asioita kyseleen (nii että koskee muaki selvästi) niin eivät kysy sillon ku minä oon paikalla.
Mitähän tuo anoppi ois edes kysyny... "Mitä sun vanhemmat tuumii?" kun mentiin kihloihi (olin 18v ja puolisen vuotta oltiin seurusteltu). Kerran kysyi että miten koulun alotus lähti. Siinäpä ne taitaa olla...
Mielenkiinnolla odotan sitä aikaa, kun saadaan laps tulolleen, että kommentoiko siitä edes mitään. Vai sanooko vaan "jaa".
Meillä on käyny tasan 2 kertaa. Edellisessä kämpässä ku oltiin muutettu, ja tässä kämpässä pian meijän muuton jälkeen...
Nyt oon siis luovuttamassa, kun ei tähän mennessä ole minkäänlaisia välejä päässy kehittymään, niin tuskin tulee koskaan. :/ Sinänsä harmi, kun kuitenki tiedän että ihan mukava varmasti on.
Kun on kaks tuppisuuta, niin mitäpä siitä voiskaan tulla... :/
Että on toki itsessäniki vikaa, mut tosiaanki tuntuu ettei tuota kiinnosta meijän asiat yhtään mitään. Mä en tunne anoppia ollenkaan. Kesällä tulee kolme vuotta siitä ku ekan kerran hänet tapasin. Ja usein olen nähnyt, mies asui sillon seurustelun alkutaipaleella vielä kotonaan, ja mä olin ehkä puolisen vuotta lähes joka viikonloppu sielä heillä. Tilaisuuksia tutustua olis ollu, mutta asia ei ole edenny, ennemminki päinvastoin vielä nyt verrattuna mitä sillon ihan alkuun oli.
Ehkä kaikki lähti siitä, kun ekaa kertaa menin käymään sielä, mies ei esitelly mua ollenkaan, meni vaan vessaan peseen käsiä (koiran jäljiltä ) ja mä jäin siihe hölmistyneenä vieraitten ihmisten eteen. Menin tietysti lukkoon... Mitään eivät kyselleet, ei yhtään mitään... Myöhemmin miehen kautta saivat tietää minusta perusasiat, tietysti silloin kun ite en ollu paikalla. Muutenki jos ovat sattuneet jotain meijän asioita kyseleen (nii että koskee muaki selvästi) niin eivät kysy sillon ku minä oon paikalla.
Mitähän tuo anoppi ois edes kysyny... "Mitä sun vanhemmat tuumii?" kun mentiin kihloihi (olin 18v ja puolisen vuotta oltiin seurusteltu). Kerran kysyi että miten koulun alotus lähti. Siinäpä ne taitaa olla...
Mielenkiinnolla odotan sitä aikaa, kun saadaan laps tulolleen, että kommentoiko siitä edes mitään. Vai sanooko vaan "jaa".
Meillä on käyny tasan 2 kertaa. Edellisessä kämpässä ku oltiin muutettu, ja tässä kämpässä pian meijän muuton jälkeen...
Nyt oon siis luovuttamassa, kun ei tähän mennessä ole minkäänlaisia välejä päässy kehittymään, niin tuskin tulee koskaan. :/ Sinänsä harmi, kun kuitenki tiedän että ihan mukava varmasti on.
Kun on kaks tuppisuuta, niin mitäpä siitä voiskaan tulla... :/
Monesti vaan on hyvä aikomus kaatunu siihen, kun ei sitä katsekontaktia ole saanu, ja mä en osaa sanoa oikeen yhtään mitään ilman katsekontaktia (ihmiselle jota en tunne). Enpä mä tiedä oikeen mitään yhteisiä juttuja... No, pitää koittaa yrittää vielä. 
Jospa viimeistään sitte ku ois se lapsi, niin ois edes joku asia mistä puhua. Lapsirakas hän on, että sinänsä turvallinen aihe ainaki.
