M
minnimonni
Vieras
Nyt on pakko kirjoittaa tänne jos saisi vähän vertaistukea/kokemuksia muilta.
Minä ja avomies ollaan reilut parikymppisiä, vähän alle 25v. ja meillä on kaksi lasta. Tällä hetkellä tilanne on semmonen, että lähinnä vaan mun osalta kiinnostus on laskenu aika roimasti. Tuntuu, että ollaan "vaan" kavereita ja lastemme vanhempia. Mua ei oo seksi kiinnostanut miehen kanssa yli vuoteen, eli nuorimman lapsen syntymän jälkeen, ja muistan että ennen raskauttakin oli jo semmosia kausia aika usein, ettei oma mies kiinnostanut yhtään.
Pettänyt en oo koskaan, enkä sitä tekiskään. Ihastunut oon tällä hetkellä yhteen henkilöön, joka opiskelee samassa koulussa missä olen, mutta uskon että sekin lähti siitä kun kotona ei kaikki oo niin hyvin kuin "pitäisi" niin kai sitä jotenkin ihminen hakee tollaista sitten. Mitään en oo ihastuksen kohteen kanssa tehnyt, en edes tunne häntä. Hän vaan on jotenkin niin mielenkiintoisen oloinen ja ulkonäkö miellyttää, että välillä tää tyyppi pyörii ajatuksissa liikaakin.
Miehen mielestä kaikki on hyvin, eikä hän oikein ymmärrä, ettei yhdessä voi olla "vain kaverina ja lasten vanhempina". Toki voikin jos haluaa, mutta musta tuntuu että mä tarvitsen enemmän. Sen mä tiedän, ettei varmaan missään suhteessa säily se ihana rakastumisen tunne koko loppuelämää, mutta silti musta tuntuu vakavasti siltä että jotain olennaista puuttuu meidän väliltä.
Viimeksi keväällä meillä oli pahempi kriisi, ja mun aloitteesta puhuttiin jo erosta ym. mutta saatiin puhuttua ja asiat lähti taas rullaamaan paremmin. Tosin syvällä mun ajatuksissa on koko aika ollut se sama asia, sain vaan sen lytättyä jonnekin mielen sopukoihin syvälle. Nyt on taas isompi kriisi menossa, ja tämä on tosi stressaavaa, kun ei tiedä mikä olisi oikein. Toisaalta ei missään nimessä haluaisi rikkoa perhettä, meillä kuitenkin on pääasiat hyvin. Olisinko ihan kamala ihminen, jos haluaisin erota "vain näin heppoisista" syistä..? Kuitenki monilla monilla on niin pahoja ongelmia, että ero on ainoa oikea vaihtoehto, ja silloinkin se voi olla tosi hankalaa. Miestä kohtaan ei ainakaan oo oikein tällainen jatkuva vuoristorata, mun täytyisi vaan osata päättää mitä haluan. Haluanko vielä yrittää saada tunteet jostain kaivettua? Voi kun kaikki vaan olis hyvin, ilman tälläsiä ihme säätöjä. Miks kaiken pitää aina mennä niin vaikeasti, vaikka asiat pitäis olla muuten ihan hyvin?
Mulla on myös sitä vikaa, että välillä kun oon oikein epätoivoinen ja haluaisin vaan kaiken olevan hyvin, niin mulle iskee kamala vauvakuume ja tuntuu että se olis ainoa oikea keino päästä tästä tilanteesta "pakoon" että tulisin raskaaksi. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä.. Tämä vaan on niin sekava tilanne, että pää meinaa välillä seota. Toinen puoli mussa sanoo, että ei missään nimessä eroa! Ei saa rikkoa perhettä ja lasten onnea, mutta toinen puoli taas sanoo, että onhan tässä jo yritetty kauan eikä niitä tunteita näytä olevan niin paljon kuin kuuluis..Ja että ero olis varmaan se oikea ratkaisu.
HUOH. Pakko purkaa näitä ajatuksia jonnekkin, ja vielä parempi jos joltain sais kokemuksia vastaavista tilanteista. Onko täällä sellasia jotka yhdessä oikeastaan vaan lasten takia? Entä onko niitä, jotka eronneet "vaan" koska ei enää tuntunut oikealta olla suhteessa toisen kanssa? Oon melko varma, että me ei yhdessä enään oltais ellei lapsia olisi.
Minä ja avomies ollaan reilut parikymppisiä, vähän alle 25v. ja meillä on kaksi lasta. Tällä hetkellä tilanne on semmonen, että lähinnä vaan mun osalta kiinnostus on laskenu aika roimasti. Tuntuu, että ollaan "vaan" kavereita ja lastemme vanhempia. Mua ei oo seksi kiinnostanut miehen kanssa yli vuoteen, eli nuorimman lapsen syntymän jälkeen, ja muistan että ennen raskauttakin oli jo semmosia kausia aika usein, ettei oma mies kiinnostanut yhtään.
Pettänyt en oo koskaan, enkä sitä tekiskään. Ihastunut oon tällä hetkellä yhteen henkilöön, joka opiskelee samassa koulussa missä olen, mutta uskon että sekin lähti siitä kun kotona ei kaikki oo niin hyvin kuin "pitäisi" niin kai sitä jotenkin ihminen hakee tollaista sitten. Mitään en oo ihastuksen kohteen kanssa tehnyt, en edes tunne häntä. Hän vaan on jotenkin niin mielenkiintoisen oloinen ja ulkonäkö miellyttää, että välillä tää tyyppi pyörii ajatuksissa liikaakin.
Miehen mielestä kaikki on hyvin, eikä hän oikein ymmärrä, ettei yhdessä voi olla "vain kaverina ja lasten vanhempina". Toki voikin jos haluaa, mutta musta tuntuu että mä tarvitsen enemmän. Sen mä tiedän, ettei varmaan missään suhteessa säily se ihana rakastumisen tunne koko loppuelämää, mutta silti musta tuntuu vakavasti siltä että jotain olennaista puuttuu meidän väliltä.
Viimeksi keväällä meillä oli pahempi kriisi, ja mun aloitteesta puhuttiin jo erosta ym. mutta saatiin puhuttua ja asiat lähti taas rullaamaan paremmin. Tosin syvällä mun ajatuksissa on koko aika ollut se sama asia, sain vaan sen lytättyä jonnekin mielen sopukoihin syvälle. Nyt on taas isompi kriisi menossa, ja tämä on tosi stressaavaa, kun ei tiedä mikä olisi oikein. Toisaalta ei missään nimessä haluaisi rikkoa perhettä, meillä kuitenkin on pääasiat hyvin. Olisinko ihan kamala ihminen, jos haluaisin erota "vain näin heppoisista" syistä..? Kuitenki monilla monilla on niin pahoja ongelmia, että ero on ainoa oikea vaihtoehto, ja silloinkin se voi olla tosi hankalaa. Miestä kohtaan ei ainakaan oo oikein tällainen jatkuva vuoristorata, mun täytyisi vaan osata päättää mitä haluan. Haluanko vielä yrittää saada tunteet jostain kaivettua? Voi kun kaikki vaan olis hyvin, ilman tälläsiä ihme säätöjä. Miks kaiken pitää aina mennä niin vaikeasti, vaikka asiat pitäis olla muuten ihan hyvin?
Mulla on myös sitä vikaa, että välillä kun oon oikein epätoivoinen ja haluaisin vaan kaiken olevan hyvin, niin mulle iskee kamala vauvakuume ja tuntuu että se olis ainoa oikea keino päästä tästä tilanteesta "pakoon" että tulisin raskaaksi. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä.. Tämä vaan on niin sekava tilanne, että pää meinaa välillä seota. Toinen puoli mussa sanoo, että ei missään nimessä eroa! Ei saa rikkoa perhettä ja lasten onnea, mutta toinen puoli taas sanoo, että onhan tässä jo yritetty kauan eikä niitä tunteita näytä olevan niin paljon kuin kuuluis..Ja että ero olis varmaan se oikea ratkaisu.
HUOH. Pakko purkaa näitä ajatuksia jonnekkin, ja vielä parempi jos joltain sais kokemuksia vastaavista tilanteista. Onko täällä sellasia jotka yhdessä oikeastaan vaan lasten takia? Entä onko niitä, jotka eronneet "vaan" koska ei enää tuntunut oikealta olla suhteessa toisen kanssa? Oon melko varma, että me ei yhdessä enään oltais ellei lapsia olisi.
