L
loppuun palanut
Vieras
Olen kyllästynyt siihen, että jotkut läheiseni ovat ottaneet sydämen asiakseen puuttua lapseni kasvatukseen. Etenkin he arvostelevat minun päätöksiäni sekä toimintatapojani liiallisuuksiin asti.
Tämä alkoi siitä, kun olin ajatellut "pärjätä" ilman tuttia mahdollisimman pitkään. Joka tilanteessa joko vihjailtiin tai sanottiin suoraan; "miten tutti olisi tässäkin tilanteessa hyvä" tai "onko se äiti vähän hassu kun ei sinulle tuttia anna". Nyt se on n kk ajan mennyt siihen, että heidän mielestään lapselle pitäisi ruveta antamaan velliä tai muuta lisäruokaa. Näiden muutaman arvostelijan mielestä olen itsekäs kun vielä täysimetän. En kuulemma ajattele lasta, vaan imetän sen vuoksi, että haluan lapsen olevan mahdollisimman kiinni itsessäni. Lapsesta kuulemma näkee, että tarvitsisi lisäravintoa ja -ravinteita. Lisäksi jos tyttäreni vähänkin inahtaa, on kyse aina kuulemma siitä että hällä nälkä eikä maitoa tule tarpeeksi. Tyttö täytti juuri 4 kk ja pärjää mielestäni rintaruoalla vielä hyvin. Maitoa riittää ja paino nousee. Myös neuvolasta on tullut kannatusta täysimetyksen puolesta.
Viimeinen tippa oli, kun sain kuulla lapseni olevan pilalle lellitty! Siis 4 kuukauden ikäisenä. Pitäisi kuulemma opettaa, ettei syliin oteta heti kun itkee. Ollaan lisäksi hänen mukaansa opettaneet lapsellemme, että sylissäpitäjän pitää aina keksiä lapselle virikkeitä. Pitää pystyssä tms. Muiden lapset kuulemma vain makoilevat rauhassa omissa oloissa, mutta meidän lapsi ei viihdy pitkiä aikoja yksin kun olemme hänet sellaiseksi opettaneet.
Olen yrittänyt tälle lapsetomalle henkilölle selittää, että lapset tarvitsevat turvaa. Syliä ja huomioonottamista. Olen sanonut, ettei näin pientä lasta voi vielä lelliä pilalle. Olen myös korostanut, ettei lapsia tehdä "omiksi leluiksi". Ei lapsien kuulu vain hiljaa hymyillä nurkassa, josta ne voi sitten halutessaan ottaa esille. Sanani kaikuvat kuuroille korville.
Olen sanonut suoraan, mitä mieltä mielipiteistään ja etenkin tavasta, jolla ne tuodaan esiin olen. Olen korostanut sitä, että kyseessä on minun lapseni ja minun kasvatusmetodini ja valintani. Mikään ei tunnu auttavan. Arvostelu jatkuu jatkumistaan. Koen tulevani ikään kuin painostetuksi. Olen tähän asti yrittänyt olla huomioimatta kyseisiä asioita, mutta herkkänä ihmisenä ne jäävät painamaan ajatuksiini. Ihminen, joka eniten minua ja lastani arvostelee on lähisukulaiseni, lapsen kummi ja minulle erittäin rakas! En haluaisi menettää häntä, mutten myöskään kestä tätä tilannetta. Pelkään, että lapsen kasvaessa hän kertoo negatiivisia mielipiteitään myös hänelle. En olisi ikinä, ennen lapseni syntymää kuvitellut, millainen "tyranni" hänestä muodostuu.
Onko kellään kokemusta vastaavasta? Olen todellakin ihan loppu. Tuntuu, että ihmiset, joihin aina olen luullut voivani turvautua ovat pettäneet minut eikä minulla enää ole ketään (mieheni lisäksi) kenen puoleen kääntyä ilman murskakritiikkiä ja "mitä minä sanoin"-asennetta. Asia voi tuntua pieneltä, mutta minulle se on ylitsepääsemätön.
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea vuodatukseni. Jo sen kirjoittaminen auttoi!
Tämä alkoi siitä, kun olin ajatellut "pärjätä" ilman tuttia mahdollisimman pitkään. Joka tilanteessa joko vihjailtiin tai sanottiin suoraan; "miten tutti olisi tässäkin tilanteessa hyvä" tai "onko se äiti vähän hassu kun ei sinulle tuttia anna". Nyt se on n kk ajan mennyt siihen, että heidän mielestään lapselle pitäisi ruveta antamaan velliä tai muuta lisäruokaa. Näiden muutaman arvostelijan mielestä olen itsekäs kun vielä täysimetän. En kuulemma ajattele lasta, vaan imetän sen vuoksi, että haluan lapsen olevan mahdollisimman kiinni itsessäni. Lapsesta kuulemma näkee, että tarvitsisi lisäravintoa ja -ravinteita. Lisäksi jos tyttäreni vähänkin inahtaa, on kyse aina kuulemma siitä että hällä nälkä eikä maitoa tule tarpeeksi. Tyttö täytti juuri 4 kk ja pärjää mielestäni rintaruoalla vielä hyvin. Maitoa riittää ja paino nousee. Myös neuvolasta on tullut kannatusta täysimetyksen puolesta.
Viimeinen tippa oli, kun sain kuulla lapseni olevan pilalle lellitty! Siis 4 kuukauden ikäisenä. Pitäisi kuulemma opettaa, ettei syliin oteta heti kun itkee. Ollaan lisäksi hänen mukaansa opettaneet lapsellemme, että sylissäpitäjän pitää aina keksiä lapselle virikkeitä. Pitää pystyssä tms. Muiden lapset kuulemma vain makoilevat rauhassa omissa oloissa, mutta meidän lapsi ei viihdy pitkiä aikoja yksin kun olemme hänet sellaiseksi opettaneet.
Olen yrittänyt tälle lapsetomalle henkilölle selittää, että lapset tarvitsevat turvaa. Syliä ja huomioonottamista. Olen sanonut, ettei näin pientä lasta voi vielä lelliä pilalle. Olen myös korostanut, ettei lapsia tehdä "omiksi leluiksi". Ei lapsien kuulu vain hiljaa hymyillä nurkassa, josta ne voi sitten halutessaan ottaa esille. Sanani kaikuvat kuuroille korville.
Olen sanonut suoraan, mitä mieltä mielipiteistään ja etenkin tavasta, jolla ne tuodaan esiin olen. Olen korostanut sitä, että kyseessä on minun lapseni ja minun kasvatusmetodini ja valintani. Mikään ei tunnu auttavan. Arvostelu jatkuu jatkumistaan. Koen tulevani ikään kuin painostetuksi. Olen tähän asti yrittänyt olla huomioimatta kyseisiä asioita, mutta herkkänä ihmisenä ne jäävät painamaan ajatuksiini. Ihminen, joka eniten minua ja lastani arvostelee on lähisukulaiseni, lapsen kummi ja minulle erittäin rakas! En haluaisi menettää häntä, mutten myöskään kestä tätä tilannetta. Pelkään, että lapsen kasvaessa hän kertoo negatiivisia mielipiteitään myös hänelle. En olisi ikinä, ennen lapseni syntymää kuvitellut, millainen "tyranni" hänestä muodostuu.
Onko kellään kokemusta vastaavasta? Olen todellakin ihan loppu. Tuntuu, että ihmiset, joihin aina olen luullut voivani turvautua ovat pettäneet minut eikä minulla enää ole ketään (mieheni lisäksi) kenen puoleen kääntyä ilman murskakritiikkiä ja "mitä minä sanoin"-asennetta. Asia voi tuntua pieneltä, mutta minulle se on ylitsepääsemätön.
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea vuodatukseni. Jo sen kirjoittaminen auttoi!