3.9.1995
Minne perhe ja lapsi unohtuivat lapsipolitiikassa? Kriittisiä kannanottoja Lapsipoliittisen selontekotyöryhmän muistioon (STM 1994:24) sekä Luonnokseen hallituksen esitykseksi eduskunnalle (21.06.1995).
Kun eduskunta uudisti lastensuojelulakeja vuonna -90, edellytettiin, että niiden toimivuutta on seurattava.Asiaa on valmistellut Lapsipoliittinen selontekotyöryhmä (STM 1994:24), jonka muistion pohjalta on syntynyt luonnos Hallituksen esitykseksi eduskunnalle (21.06.1995).
Lähtökohtaisena vaikeutena on se, että kun hallinto tarkkailee itseään, nähdään ongelmien aiheuttajiksi hallintoalamaiset, vaikka ongelmana saattavat olla nimenomaan hallinnon interventiot kansalaisten elämään. Molemmissa asiakirjoissa lastensuojelua tarkastellaan valitettavan yksipuolisesti tällaisesta hallinnon ja virkamiesten näkökulmasta, ja lähinnä muodollis-juridisena eikä sosiaalipsykologisena ja sosiaalipoliittisena kenttänä, eikä lainkaan perheen tai lapsen näkökulmasta.
Virkakoneistoko perheen tilalle?
Ratkaisuina ongelmiin tarjotaan normien kiristämistä ja viranomaisvallan ja valtuuksien lisäämistä perheen oikeuksien kustannuksella. Ehdotukset ovat pahasti ristiriidassa Euroopan Ihmisoikeussopimuksen kanssa:
1) Huostaanottojen purkamista halutaan entisestään vaikeuttaa, eikä sanallakaan viitata Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa säädettyyn viranomaisen velvollisuuteen pyrkiä perheen jälleen yhdistämiseen.
2) Esityksessä ehdotetaan jopa uusia perheeseen kohdistuvia pakkotoimia nk. 'lapsen edun ' vuoksi.
3) Perheen yksityisyyden turvaksi säädettyjä salassapitomääräyksiä halutaan löyhentää, vaikka nykyiselläänkin sosiaalitoimi hankkii ja luovuttaa salassapidettäviä tietoja asiakkaan luvatta ja tietämättä.
Salassa pidettävien tietojen luovuttaminen onkin ainoa kohta, jossa turvaudutaan ihmisoikeussopimukseen, kun tulkitaan, että huostaanottoperheen tiedot tulee sopimusten perusteella luovuttaa ennen oikeuskäsittelyä myös sijaisperheelle. Etenkin pienellä paikkakunnalla tämä on erityisen arveluttavaa ja perheen yksityisyyttä loukkaavaa.
Tekeekö viranomainen vain hyvää?
Kautta ihmisen historian perhe on ollut se institutio, joka on ollut yksilön turvana. Tapaoikeuden mukaan perhe on autonominen yksikkö. Kun yhteiskunta näkee tarvetta puuttua perheen ehdottomaan autonomiaan, vaaditaan erityisen syvää ymmärtämystä tällaisten interventioiden laaja-alaisista, myös tahattomista, ja ennakoimattomista vaikutuksista. Voidaanko perheen / lapsen käyttäytymistä ylipäätään säädellä lakiin kirjatuin normein? Jos näin uskotaan, on pohdittava myös mitä kielteisiä seuraamuksia lain normeista saattaa olla käytännön ja ihmisten käyttäytymisen tasolla. Kontrollilla, kielloilla ja sanktioilla on yleensä joukko kielteisiä vaikutuksia, ja ne saattavat toimia myös itseään vastaan.
Muistiossa ei sanallakaan mainita, saati analysoida niitä traumoja, jotka perheestä erottaminen kaikissa tapauksissa aiheuttaa lapselle. Juuri tämä pohdinta ja tieteellinen tieto olisi välttämätöntä, jotta voitaisiin arvioida yhteiskunnan intervention merkitystä kokonaisuutena.
Näyttää siltä, että viranomainen haluaa lainsäätäjän uskovan, ettei Suomessa koskaan tehdä aiheettomia huostaanottoja, vaan kaikkia lain vaatimia avohuollon tukitoimia on ensin yritetty. Näinhän asia ei suinkaan ole, mutta on ymmärrettävää, että hallinto päätyy tällaiseen käsitykseen itseään tutkiessaan. Työryhmä on lähtenyt siitä, että kaikki huostaanotot ovat välttämättömiä, joten tästä interventiosta ei voi olla lapselle haittaa, vaan se on kokonaisuudessaan lapsen edun mukainen ratkaisu. Näin asia ei ole, ja siksi myös huostaanoton varjopuolet ja kielteiset vaikutukset lapsen, sisarusten, perheen ja suvun kehitykseen ja hyvinvointiin tulisi avoimesti analysoida. Suomalaisista sotalapsista tehdyt tutkimukset kertovat seuraavaa: Ne lapset jotka palasivat perheisiinsä ovat pärjänneet hyvin ja mm. paremman ravitsemuksen vuoksi ovat terveempiä kuin ikäisensä. Sen sijaan Ruotsiin jääneillä lapsilla on aikuisena ollut runsaasti ongelmia.
Huostaanoton lapselle aiheuttamien traumojen arviointi on tyystin sokea pilkku paitsi selontekotyöryhmän jäsenille, myös yksittäistapauksissa lausuntoja antaville psykiatreille ja kasvatusneuvoloille. Tämä synnyttää paradoksaalisen tilanteen.
Kun huostaanotettu lapsi pitkänkin ajan jälkeen oireilee etenkin vanhempien tapaamisten yhteydessä, kaikki oireet tulkitaan johtuviksi biologisten vanhempien kielteisestä vaikutuksesta, eivät esimerkiksi lapsen ikävästä tai sijaisperheestä.Näin ollen huostaanotto oli aiheellinen, ja tapaamisia tulee rajoittaa, mieluimmin kieltää ne kokonaan. Jos lapsi taas ei oireile, todetaan, että huostaanotto oli aiheellinen ja lasta auttava ratkaisu. Tällaisella diagnostisoinnilla löydetään aina vain yksi syy ja syyllinen kaikkeen - lapsen biologinen perhe.
Ei vain lapsen, vaan koko perheen etu
Esityksissä ei käsitellä millään tavoin koko perheen oikeusturvaa, tai niitä lain puutteita ja viranomaiskäytäntöjä jotka loukkaavat sitä. Kuitenkin peruslähtökohtana tulisi pitää sitä, että lapsen oikeusturva voi toteutua vain sitä kautta, että perheen oikeusturva toteutuu. Lapsen tulee olla itsenäinen oikeussubjekti, mutta tämä ei voi merkitä sitä, että vanhemmat muuttuvat oikeusobjekteiksi, kuten lastensuojelutapauksissa näyttää luvattoman usein käyvän.
Luonnoksessa halutaan suojaa syntymättömälle lapselle, mutta ei pohdita, mitä vastasyntyneelle tapahtuu, kun häneltä huostaanoton pakkotoimin riistetään kaikki vastasyntyneen oikeudet. Huolta ei kanneta myöskään siitä, että rintaruokinnalla oleva lapsi voidaan erottaa äidistään. Mitä tapahtuu lapsen äidille ja isälle tällaisessa tilanteessa, eikö heillä ole mitään oikeuksia? Kun lapsen etu nähdään vain teoreettisena, juridisena abstraktiona, eikä todellisuutena, jäävät tällaiset seikat havainnoimatta. Seuraukset saattavat olla kammottavia.
Vähin edellytys on, ettei lailla aiheuteta riitaa. Vuonna -84 tehdyissä lainmuutoksissa sosiaalityöntekijä nimettiin lapsen edun vartijaksi. Käytännössä tämä on tuottanut konfrontaatio -asetelmaa lastensuojelutyöntekijän ja perheen välille: Virkamies tietää, mikä on lapsen etu - lapsen oma perhe ei tiedä. Kansalaiset ovatkin enenevässä määrin vaatineet asiakasasiamiesjärjestelmän perustamista sosiaalitoimen asiakkaiden turvaksi.
Lakia säädettäessä pitäisi kyetä arvioimaan, mitä perheelle / lapselle tapahtuu, jos normien vartijoiksi nimetään hallinnon virkamiehiä, ja millaisia interventioita tällaisten kontrollisäädösten nojalla lopultakin käytännön työssä tehdään. Mitä seuraamuksia on, jos esim. raskaana olevia naisia ryhdytään neuvoloissa kontrolloimaan syntymättömän lapsen suojelemiseksi? Kuinka moni äiti mahtaa mennä syyniin, tai kertoa vaikeuksistaan terveydenhoitajalle?
Voivatko vanhemman ja lapsen edut olla ristiriidassa?
On hämmästyttävää, että Euroopan ihmisoikeussopimusta ja Ihmisoikeustuomioistuimen tulkintoja perheen oikeuksista ei ole otettu huomioon muistiossa tai esitysluonnoksessa, vaikka Ihmisoikeustuomioistuimen juridiset kannanotot tulevat kanteluiden vuoksi jatkossa vaatimaan erityistä huomiota viranomaiskäytäntöjä säädeltäessä.
Esityksessä on lisäksi kokonaan sivuutettu se sosiaali- ja perhepoliittinen lähtökohta, jonka YK:n lapsen oikeuksien sopimus ilmaisee, ja jonka tulisi näkyä voimakkaasti myös suomalaisessa lainsäädäntötyössä:
"Tämän yleissopimuksen sopimusvaltiot ovat vakuuttuneita siitä, että perheellä, joka on yhteiskunnan perusryhmä ja sen kaikkien jäsenten ja erityisesti lasten hyvinvoinnin ja kasvun luonnollinen ympäristö, on oikeus saada tarvittavaa suojelua ja apua niin että se pystyy täydellisesti hoitamaan velvollisuutensa yhteiskunnassa. Sopimusvaltiot tunnustavat, että lapsen tulisi persoonallisuutensa täysipainoisen ja sopusointuisen kehityksen vuoksi kasvaa perheessä onnellisuuden, rakkauden ja ymmärryksen ilmapiirissä." (Preamble). YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen perusperiaatteet ovat provision, protection, participation. Näillä on tarkoitettu sitä, että lapset tulee ottaa yhteiskunnan resurssien jaossa huomioon täysimääräisesti, että yhteiskunta turvaa lapsen hyvinvoinnin, jos vanhemmat eivät sitä voi tehdä, ja että lapsella on omat, vanhemmistaan ja perheestään riippumattomat oikeutensa ja tarpeensa. Näitä periaatteita ei kukaan halunne kiistää.
Perheen roolin ja merkityksen ohittaminen näkyy periaatteissa, joihin lainsäädäntötyö on Suomessa nojannut. Sopimuksen selkeät premissit näyttävät kääntyneen kutakuinkin päälaelleen. Perheen tukemisen ensisijaisuus on kyllä mainittu, mutta oikeudellisen järjestelmän ensimmäiseksi periaatteeksi on muotoutunut se, että perhe ja vanhemmat ovat uhka lapselle: Lapsi on itsenäinen, omien oikeuksiensa subjekti, jonka etu ja tarpeet saattavat olla jopa vastakkaiset vanhempien ja perheen tarpeiden kanssa (s.3).
Intressiristiriitaa toistellaan esityksessä: Lasten ja nuorten asema itseään koskevissa hallinto- ja oikeusprosesseissa on heikko erityisesti silloin, kun on kyse perheen sisäisistä eturistiriidoista ... (s. 8). Lapsen ja huoltajan etu saattavat olla lapsen henkilöä koskevassa asiassa ristiriidassa keskenään ...(s. 16). Muistiossa pahoitellaan sitä, että vanhemmilla on asianajaja, mutta lapsella ei, jolloin vanhemmat pystyvät jyräämän lapsen edun. Tällaisten käsitysten esiintymisen selittää se, että asiaa katsellaan nimenomaan ja yksinomaan lastensuojelutyöntekijän työn intresseistä, ei suinkaan lapsen omasta, saati lapsen perheen näkökulmasta. On vaarallista, että viranomainen uskoo olevansa neutraali ja lapsen asialla, kun todellisuudessa halutaan lisätä omaa valtaa ja oikeuksia määritellä mikä on lapsen etu.
Yleisperiaatteena voi sanoa, että lapsen etu ja oikeusturva eivät voi toteutua ilman, että huolehditaan kaikkien perheenjäsenten
oikeusturvasta. Ei pitäisi lähteä pelkästään lapsen, vaan koko perheen suojelusta ymmärtäen, että lapsi on identiteetiltään
ensisijaisesti oman perheensä jäsen. Muistiossa ja esitysluonnoksessa niin keskeinen eturistiriidan käsite on johtanut koko
tarkastelun harhaan. Soisi, että kuvattaisiin tarkemmin, mikä on sellainen lastensuojelullinen tilanne, jossa lapsen ja vanhemman
edut ovat ristiriidassa.
Lapsen etu määritellään HTL:n 1 §:ssä lapsen terveyttä, kasvua ja kehitystä turvaavaksi, monipuoliseksi aineettomaksi hyväksi.
On mahdotonta nähdä, että perheen tai vanhempien etu voisi missään asetelmassa olla ristiriidassa näiden lain periaatteiden
kanssa. Perheen tai vanhempien eduksi tai tarpeeksi ei voida missään järjellisessä kontekstissa nimetä sitä, että lasta
laiminlyödään tai pahoinpidellään esim. alkoholismin tai mielenterveysongelmien vuoksi. Näissä tilanteissa on kysymys kokonaan
muusta kuin etujen tai tarpeiden ristiriidasta.
Sen sijaan voidaan kategorisesti sanoa, että lapsen etu on kaikki se mikä on koko perheen etu, ja kaikki se, mikä on uhka
perheelle on uhka etenkin lapselle. Intressiristiriita olisi mahdollinen, jos lapsi esim. saa perinnön ja vanhemmat käyttävät sen
puhtaasti omiin yksityisiin tarpeisiinsa. Tällainen asetelma lienee kovin harvinainen. Toinen mahdollinen tilanne on huolto- ja
tapaamiskiista, jossa kuitenkin on kovin vaikea nähdä mikä ja kumman vanhemman etu, on ristiriidassa lapsen edun kanssa.
Tilanne on vähintäänkin moniselitteinen etenkin jos lapsi itse vastustaa tapaamisia.
Insestiäkö piilotellaan?
Ainoa kohtuullisen selkeä intressien ristiriita voidaan löytää tilanteesta, jossa vanhempi on todistettavasti syyllistynyt lapseen kohdistuneeseen rikokseen ja haluaisi salata tekonsa. Ehdotusluonnosta lukiessa nousee mieleen sellainen aavistus, että intressiristiriidalla onkin tarkoitettu insestitilanteita. Tätä ei kuitenkaan haluta sanoa ääneen, vaan lastensuojelun valtuuksia halutaan muilla perusteilla lisätä.
Juuri insestiepäilyissä perheen ja siis myös lapsen oikeusturva on täysin olematon. STAKES:in antamista ohjeista huolimatta lapsi otetaan huostaan, eristetään perheestään, eikä tapaamisia sallita ilman samassa huoneessa olevaa valvojaa.
Räikein epäkohta kuitenkin on se, että rikoksen selvittelijänä toimii sosiaalityöntekijä, kasvatus- ja perheneuvola tai keskussairaala, joilla ei ole koulutusta rikoksen selvittelyyn. Eikö juuri tällaisen mahdollisen rikoksen selvittelyssä, joka koskee lasta, olisi tärkeintä huolehtia tutkinnan asianmukaisuudesta? Toki poliisi voi tarvitessaan käyttää lastenpsykiatrian ym. ammattilaisia apunaan. Lastensuojelun käsitystä roolistaan kansalaisen oikeusturvan takaajana kuvastaa 'Niko'-tapauksessa lääninoikeudelle annettu selitys olosuhteista, joiden vallitessa lapsi voitaisiin kotiuttaa. Vaikka raastuvanoikeus oli todennut isän syyttömäksi lastensuojelu kirjoitti kotiuttamisen ehtona:
'Vanhempien tulee tunnustaa, mitä he ovat lapselle tehneet, ja ottaa vastuu tekemisistään. Vasta kun tämä prosessi on alkanut, voidaan lapsen kotiuttamista alkaa harkita.'. Erityisen vakava kysymys onkin se, että 'lapsen etu' sumentaa lastensuojelun näkemykset siten, ettei virkamiehen tarvitse noudattaa länsimaisia oikeusperiaatteita.
Mihin unohtui perheen jälleenyhdistäminen?
Luonnoksessa halutaan tiukentaa normeja siten, ettei huostaanottoa voitaisi purkaa niin 'helposti' kuin nykyään. Kuitenkin Euroopan ihmisoikeussopimus ja YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittavat viranomaisen nimenomaan aktiivisesti pyrkimään perheen jälleenyhdistämiseen myös huostaanotoissa.Jälleenyhdistämisestä ei ole mainintaa muualla kuin muistion liiteosassa sivulla 18. Myös lapsen oikeuksien toteutumista koskevassa raportissa oli jälleenyhdistämisen periaate kuitattu puhumalla pelkästään pakolaislapsista. Onko kyseessä ideologinen valinta, joka perustuu siihen, että Suomessa halutaan nähdä perhe nimenomaan uhkana, eikä lapsen perusoikeutena.
Suomen käytäntö huostaanotoissa on sama, josta Ruotsin valtio on jo lukuisissa tapauksissa tuomittu korvauksiin. Ruotsissakin lähdetään siitä, että lapsi otetaan pois perheestä, eikä häntä sinne enää palauteta. Myös tapaamiset halutaan rajoittaa mahdollisimman vähiin, että 'lapsi sopeutuisi'. Tätä ideologiaa edustaa myös Pelastakaa Lapset ry, joka sijoittaa lapsia. SOS-lapsikylä lähtee siitä, ettei tapaamisia pidä olla kovin usein. Perheen Suojelun Keskusliitto on vienyt Ihmisoikeuskomiteaan kuusi huostaanottotapausta, joissa on menetelty juuri kyseisellä tavalla. Minkäänlaista pyrkimystä lasten kotiin palauttamiseksi ei ole ollut, ja tapaamisten rajoitukset ovat kautta linjan olleet laittomia ja perusteettomia.
Ruotsin valtiota vastaan ajettujen tapausten asiakirjoista ilmenee, että tuomioistuimet ovat perustelleet ratkaisujaan nimenomaan Ihmisoikeussopimuksella, ja todenneet, että perhe tulee jälleenyhdistää.Suomessa ei tiettävästi ole yhdessäkään näiden oikeusasteiden päätöksessä käytetty tätä perustetta. Uudenmaan lääninoikeuden ratkaisuissa on kuitenkin selkeänä pyrkimys perheen jälleenyhdistämiseen mm. tapaamisia asteittain lisäämällä.
Tiedossa on yksi Turun ja Porin lääninoikeuden päätös, jossa on kansallisen lainsäädännön lisäksi käytetty Ihmisoikeussopimuksen 6. artiklaa. Tämä johtunee siitä, että sosiaalijohtaja kertoi itse suullisessa kuulemisessa, etteivät kyseisen kunnan työntekijät voi ottaa huomioon Ihmisoikeussopimusta, kun siitä ei ole millään tavoin heille valtiovallan taholta tiedotettu.
Muuan sosiaalijohtaja esitti Vaasan lääninoikeudelle, että Ihmisoikeussopimukseen vetoaminen tuntuu kovin kaukaa haetulta, kun siellä päin Suomea on totuttu vain suomalaiseen ja pohjoismaiseen käytäntöön. Lääninoikeus hyväksyi selityksen. Lääninoikeudet ja KHO ovat äärimmäisen varovaisia huostaanoton purkamisessa. Sosiaaliviranomaisen monasti huhuihin ja tulkintoihin perustuvat kirjaukset otetaan juridisina faktoina selvittämättä esim. suullisen kuulemisen avulla, pitävätkö ne paikkansa.
Perheellä ei ole huostaanoton jälkeen mitään mahdollisuutta saada puolueettomia lausuntoja lasten ja omasta tilanteestaan. Tosiasia on, että jos lastensuojelu haluaa jatkaa huostassapitoa, ei perheen purkuvaatimuksilla ole käytännössä mahdollisuuksia menestyä.
13 §:n mukainen tuki puuttuu
Muistiossa todetaan aivan oikein, että vaikka laki muodollisesti asettaa etusijalle avohuollon tukitoimet, eivät kunnat ole budjetoineet varoja ehkäisevään työhön. Käytännössä näyttää siltä, että lain porsaanreiäksi on muodostunut termi 'olennaisilta osin'. Ainahan lastensuojeluperheistä sen verran vikoja löytyy, että aina voidaan väittää lastensuojelun tarpeen johtuvan ensisijassa jostain muusta kuin taloudellisesta tilanteesta. On helppo syyttää perhettä esim. kevytmielisestä velkaantumisesta ja edellyttää velkasaneerausta.
Eräässä tapauksessa lautakunta päätti jopa, että vanhemmille tulee määrätä uskottu mies, kun eivät osamaksukierteessään osaa hoitaa talouttaan kunnon kansalaisten tapaan. Näyttää siltä, että lautakuntien mielestä riittävään taloudelliseen tukeen oikeutettuja ovat vain Pieni Tulitikkutyttö, tai raskaan työn kyyryyn painama sotaleski, jonka risaisista helmoista tuijottaa viisi avutonta, nälkäistä lasta.
Erityinen ongelma ovat konkurssin partaalla olevat yksityisyrittäjät. Mm. Hämeenlinna on antanut työntekijöille ohjeen siitä, ettei yritystoimintaa voida tukea, mikä on käytännössä johtanut siihen, että vaikeuksiin joutunut yrittäjä joutuu esim. tekemään selkoa siitä, onko puhelinlaskussa firman kuluja.Lastensuojelu edellyttää, että yrittäjän on lopetettava firmansa ja mentävä työttömyyskortistoon, muutoin ei tukea heru. Näistä päätöksistä ei ole valitettu lääninoikeuksiin, koska työntekijät eivät edes kirjaa, että ovat kieltäytyneet myöntämästä tukea nimenomaan 13 §:n perusteella. Asiakkaan pitäisi itse tuntea laki perusteellisesti, jotta osaisi tällaista vaatia (liite 4).
Onko huostaanotolle vaihtoehtoja?
Vain muistion liitteissä kiinnitetään yhdessä lauseessa huomiota siihen yleiseen ongelmaan, että vain yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lastensuojelu on laiminlyönyt lapsen lakisääteisen huoltosuunnitelman. Eräs valittaja pyysi Vaasan lääninoikeutta velvoittamaan viranomaisen tekemään tämän suunnitelman. Lääninoikeus totesi, ettei asia heille kuulu, eikä lautakunta ole suostunut sitä tekemään. Vaasan lääninhallitus puolestaan valitteli kiireitään, joten apua ei kannattanut hakea sieltäkään.
Hämeen lääninoikeus sensijaan on todennut, ettei tapaamispäivämääristä tehty lista täytä huoltosuunnitelman kriteereitä, ja että huoltosuunnitelma on laadittava. Erityisen ilahduttava on Uudenmaan lääninoikeuden menettely, jossa todetaan, ettei huoltosuunnitelman laatiminen kuulu oikeuden toimivaltaan, mutta oikeus on tästä huolimatta kirjannut päätökseen lain asiaa koskevan normin.
Huoltosuunnitelmasta tulisi selvitä käytännöllisesti ja konkreettisesti, mitkä kodin olosuhteet vaarantavat lapsen, ja mitä perheen tulisi tehdä tilanteen korjaamiseksi. Huostaanoton perusteet ovat usein vain huonoa psykologiaa, eivätkä millään tavoin ohjaa perhettä. Mitä huostaanotetun lapsen vanhempien tulisi tehdä, kun perusteena on 'voimavarojen riittämättömyys', 'kasvatuskyvyn puute' tai 'puute luoda emotionaalista suhdetta lapseen'? Miten perhe voi osoittaa, ettei tällaista puutetta enää ole, jos tapaamiset toteutetaan valvottuina, muutaman tunnin mittaisina, kerran kuukaudessa tai vain neljä kertaa vuodessa?
Muistiossa tai luonnoksessa ei ole tarkasteltu mitään vaihtoehtoja lapsen huostaanotolle. Laki antaa mahdollisuuden siihen, että lapselle määrätään oheishuoltaja, joka ottaa omalta osaltaan vastuun lapsesta. Sosiaalitoimi ei ole ollut halukas käyttämään tätä keinoa, koska jostain on kehittynyt sellainen uskomus, etteivät lasten sijoitukset lähiomaisille ole hyväksi.
Kuitenkin se, että esim. isovanhemmat ottavat vastuun lapsesta on perinteinen tapa toimia tilanteessa, jossa vanhempi ei voi lapsestaan huolehtia. Huostaanottoperheet ovat itse hakeneet oheishuoltajiksi esim. vanhempien sisaruksia tai isovanhempia, ja merkillistä kyllä sosiaalitoimi on lausunnoissaan suhtautunut näihin kielteisesti, vaikka ratkaisu on paitsi halpa myös luonteva.
Yksi vaihtoehto olisi se, että lapsi asuu kotonaan huostaanotettuna. Tätä vaihtoehtoa tulisi käyttää ensisijaisena, koska näyttää siltä, etteivät lastensuojelutyöntekijät kykene 'hienotunteisuussyistä' tai tilanteen epämääräisyyden vuoksi selkeyttämään itselleen, saati perheelle, mitkä ovat ne kodin olosuhteet, joiden oletetaan vaarantavan lapsen terveyden tai kehityksen.
Jos ensisijainen ratkaisu olisi se, että lapsi jää kotiin, olisi sosiaalityöntekijöiden pakko laatia huoltosuunnitelma, jossa käytännön ja käyttäytymisen tasolla määritellään ne vaaratekijät, jotka tulee poistaa. Perheelle olisi selvää, että jos näitä normeja ei noudateta, lapsi joudutaan sijoittamaan pois perheestä. Hämeenlinnan perusturvalautakunta on tehnyt tällaisen ratkaisun, ja ollut siihen tyytyväinen, etenkin kun myöhemmin kävi selville, että lapsen väitetty hoitamattomuus olikin paha ruoka-aineallergia. Mm. Tampereella on kokeiltu laitossijoituksen vaihtoehtona nk. jalkautettuja työntekijöitä, jotka normittavat ja tukeva perhettä. Näillä keinoin on pystytty radikaalisti vähentämään laitossijoituksia. Tätä vaihtoehtoa tulisi tietenkin käyttää aina kun se vain on mahdollista.
Köyhällekin oikeus yksityisyyteen
Lastensuojelulla on nykyisellään käytännössä liki rajaton oikeus saada käyttöönsä kaikki muiden viranomaisten hallussa olevat perheen tai sen jäsenten tiedot, ja ne hankitaan ilman perheen lupaa, vaikka luvan saisikin. Lastensuojelulta salassa pidettäviä eivät ole edes 100 %:n luottamuksellisiksi määritellyt terapiatiedot (liite1.) Mielisairaala, mielenterveystoimisto, kasvatus- ja perheneuvola jne. luovuttavat tiedot asiakkaalta mitään kysymättä. Myös lääkärintodistuksia kirjoitetaan huostaanoton varmentamiseksi työntekijän kertomuksen pohjalta lasta tai perhettä tapaamatta.
Lisäksi lastensuojelu voi perheen tietämättä lähettää salassa pidettävät tiedot esim. yksityiselle lääkärille, joka tekee niiden pohjalta lääkärinlausunnon huostaanottoa varten. Kun lastensuojelun tiedonsaantioikeus on käytännössä näin laaja, ei ole mitään syytä enää lisätä sitä, vaan tulisi päinvastoin erityisesti tarkentaa sosiaalitoimen asiakkaan oikeusturvanormeja.
Yhteiskunnan sosiaali- ja terveyspalveluja käyttävät varattomat ihmiset. Lastensuojelun asiakkaaksi eivät suinkaan joudu hyvin toimeentulevat perheet, jotka voivat hoitaa alkoholisminsa ym. ongelmansa yksityisin palveluin. Vain ne lastensuojelutapaukset, joissa epäillään lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä saattavat osua myös varakkaaseen väestöön.
On kuitenkin todennäköistä, että kun varakkaan perheen lapsi oireilee tavalla, joka voidaan tulkita johtuvaksi myös insestistä, perhe vie lapsen psykiatrille, eikä lastensuojelu puutu tällaiseen tilanteeseen.
Lastensuojelun asiakkaiksi / kontrolliin joutuvat toimeentulotukea hakevat, useimmiten yksinhuoltajat, joilla ei ole ammattia tai työtä. Monilla on lapsuudenkodistaan perintönä asiakkuus.
Tarja Kivinen kuvaa lisensiaattityössään, miten satunnaisin 'mutu' -perustein sosiaalityöntekijällä rupeavat kellot soimaan, ja hän ryhtyy seuraamaan perhettä ja valmistelemaan huostaanottoa. Ne vallankäytön ja kontrollin muodot, joita yhteiskunta kohdistaa vähävaraiseen väestöön etenkin sosiaalitoimen kautta ovat moninaiset. Jos perhe lisäksi joutuu lastensuojelun asiakkaaksi, se menettää kaiken yksityisyyden suojan. Kun sosiaalityöntekijä on lisäksi nimetty - ei perheen, vaan lapsen - edun valvojaksi on konfrontaatio valmis.
Pelkkä epäily lapsen huonosta kohtelusta antaa työntekijälle rajattoman vallan tunkeutua perheen reviirille. Perheellä tai vanhemmalla ei ole tässä tilanteessa mitään oikeuksia, vaan ääritilanteessa vanhemmat saavat vaikka menettää järkensä, kunhan 'lapsen etu ' toteutuu.Erityisen vaikeaksi tilanne muodostuu, jos vanhemmalla on entuudestaan mielenterveyden ongelmia. Kun sosiaalitoimella on lisäksi oikeus saada kaikki potilastiedot käyttöönsä, ei varattomalla asiakkaalla ole edes paikkaa, jonka puoleen hän voi luottamuksella kääntyä saadakseen tarvitsemaansa terapiaa ja lääkitystä.
'Lapsen etu' - ajattelun vuoksi lastensuojelu voi kohdistaa perheeseen mitä tahansa interventioita, joilla vakavasti vaarannetaan vanhemman ehkä entuudestaan heikko mielenterveys. Skitsofrenia tms. ei ole lastensuojelun mielestä sairaus muiden joukossa, jota hoidetaan lääkityksellä ja akuuteissa tilanteissa sairaalahoidolla, vaan se on varsin usein huostaanoton peruste, joka leimaa vanhemman pysyvästi.
Minkä muun sairauden perusteella lapsi voidaan ottaa huostaan jopa synnytyspöydältä, estää kokonaan tapaamiset, ja määrätä lääkitys, jolla maidoneritys ehkäistään? Onko lapsen edun mukaista, että hän ei pääse leimautumaan vanhempaansa, eikä saa esim. ternimaidon suojaa ruuansulatuselimistölleen? Mikä muu sairaus edellyttää, että henkilön tulee olla 'oireeton' vuosikausia, ennenkuin huostaanoton purkua edes ryhdytään harkitsemaan?
Voimmeko nimittää Suomea oikeusvaltioksi, kun perusteetta psyykkisesti sairaaksi leimatun äidin täytyy huostaanoton pelossa mennä Ruotsiin synnyttämään? Mikä muu leimaa lasta hänen omassa kokemusmaailmassaan ja toveripiirissään pahemmin kuin se että hänen vanhempansa on psyykkisesti sairas, tai muuten 'kasvatuskyvytön', ja sen vuoksi hän joutuu asumaan lastenkodissa? Tilannetta ei lapsen kannalta pelasta se, että lastenkodit nimittävät työtään modernisti 'kuntouttavaksi lastenkotihoidoksi'. Jos lapsen leimautumista halutaan estää, niin eikö laitoshoitoon kuluvalla n. 25.000 mk:lla/ kk kannattaisi palkata yhtäkin lasta varten kotiin kaksi kodinhoitajaa?
Köyhällekin oikeus asianajajaan
Oikeusvaltiossa ihmisellä tulee olla mahdollisuus varattomuudestaan huolimatta käyttää asianajajaa. Tässä suhteessa lastensuojelun asiakkaat ovat heikossa asemassa, kun heillä ei ole tiedollisia valmiuksia oikeuksiensa valvomiseen. Sosiaalitoimen työmenetelmiin ei kuulu aktiivisesti ohjata asiakasta vireillepanossa, päin vastoin.
Tyypillistä on esim. estää huostaanotetun lapsen ja vanhempien tapaamiset ilman asianmukaista päätöstä. Asiakas saattaa vuosikausia käydä pyytämässä tapaamisten tihentämistä, mutta mitään neuvoja hänelle ei anneta, tietenkään tapaamisia ei tihennetä, koska lähtökohtana on ollut se, että lapsi elää sijaisperheessä aikuisikään saakka. Asiakkaat eivät osaa hakeutua oikeusaputoimistoon, koska eivät tunne oikeuksiaan, eikä niistä heille kerrota. Lastensuojeluasiakkailla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia palkata yksityistä asianajajaa, eivätkä oikeusturvavakuutukset - jos jollakulla sattuu sellainen olemaan - korvaa hallinnollisia oikeudenkäyntejä.
Työryhmän muistiossa paheksutaan sitä, että vanhemmilla on mahdollisuus käyttää asianajajaa, mutta lapsella ei ole. Tälläkin viitattaneen ensi sijassa insestiselvittelyihin. Kyse ei ole lapsen oikeusturvan puutteista, vaan siitä että lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä on kiusaantunut, kun hänen tekemistensä laillisuutta tarkastelee ja kritisoi ammattilainen. Joissain surkuhupaisissa tilanteissa perheen asiamiestä ei ole esim. päästetty päämiestensä mukaan lautakunnan kuulemistilaisuuteen.
Lastensuojelun tuomioistuimille lähettämissä selityksissä tulee toisinaan esiin kitkeryys siitä, että asiamiestä käyttämällä muka halutaan tarkoituksellisesti vaikeuttaa lautakunnan työtä, kun perhe ei esim. suostu antamaan yleisvaltuutusta kaikkien salassa pidettävien tietojen hankkimiseen, vaan vaatii SHL 40 §:n mukaista menettelyä. Tyypillinen paheksunnan aihe on se, että perhe ylipäätänsä valittaa viranomaisen päätöksistä, eli 'keskittää energiansa väärien asioiden tekemiseen'. Löytyy jopa tapauksia, joissa huostaanoton purun ehdoksi on asetettu se, että perhe on 'yhteistyökykyinen', eli ei valita päätöksestä.
Perheiden oikeusturvan kannalta on erityisen ongelmallista se, että esim. huostaanottoasiasta poikii oikeusturvan kannalta valtava työmäärä, kun viranomaiskäytännöt ovat mitä milloinkin. Salassa pidettävien tietojen vuotamisesta ja virkavelvollisuuksien laiminlyönnistä pitäisi käräjöidä alioikeudessa. Esim. huoltosuunnitelman laiminlyönnistä pitäisi kannella lääninhallitukseen tai oikeusasiamiehelle. Samoin asiakirjojen luovuttamatta jättämisestä.
Viime mainittu on krooninen ongelma, vaikka kyse on ihmisten oikeusturvan kannalta keskeisistä asiakirjoista. Etenkään asiakaskertomuslehtiä ei haluta luovuttaa. Ääritilanteessa on luovuttaminen haluttu estää siten, että kopioista on veloitettu 3 mk/kpl (yhteensä n. 300 kpl), eikä toimeentulotukea ole tähän tarkoitukseen myönnetty.
Mitään järkevää oikeussuojakeinoa ei ole siihen, että lastensuojelija kirjaa aktilehtiin kuulopuheita ja perättömiä tietoja, jotka seuraavat asiakasta ja hänen lapsiaan ainakin Helsingin arkistointisäännön vuoksi 75 vuotta. Lastensuojeluilmoituksenhan voi tehdä puhelimitse ja tuntemattomana. Vaikka ilmoitus olisi täysin perätön se jää asiakkaan tietoihin.
Eräs yleinen oikeusavustaja totesi hoidettuaan intensiivisesti yhtä huostaanottotapausta, kauhistuneena tajunneensa, että sosiaaliviranomaisten käytännössä on kansalaisten oikeusturvan kannalta ammottava aukko, jonka olemassaolosta hän ei ole tiennyt. Hän totesi, että yhden ihmisen elämäntyöksi riittäisi se, että saa tämän aukon tukituksi. Työryhmän muistiota varten ei ole valitettavasti haastateltu yleisiä oikeusavustajia, joille kuitenkin kertyy olennaista tietoa varattomien perheiden asemasta, ja siitä asiasumasta, jonka yhden huostaanottotapauksen hoito synnyttää.
Tarvitaan asiakasasiamies ja perheasiamies
Terveydenhuollossa on olemassa potilasasiamiehet ja valtakunnallisella tasolla Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Vastaavaa ei löydy sosiaalitoimesta, vaikka nämä interventiot ovat yhtä vakavia: ihmiseltä voidaan viedä lapset ja oikeus perhe-elämään esim. väärien insestisyytösten perusteella. Lapsi saattaa joutuaviettämään suuren osan lapsuuttaan perheestään erotettuna, kun hallintokoneisto käsittelee hänen papereitaan. Lapsen edun mukaista on se, että kaikkien perheenjäsenten oikeusturva toteutuu. Myös sosiaalityöntekijän työn kannalta on välttämätöntä, että asialliset yhteistyösuhteet perheeseen säilyvät. Tämä ei ole mahdollista, jos virkamiesmenettelyllä loukataan perheen oikeusturvaa ja käytetään hyväksi virkamiehen valta-asemaa.
'Lapsen etu' -ajattelu sellaisena kun se on Suomen lastensuojelussa käsitetty, sisältää sen paradoksin, että vanhemmat ovat huonoja vanhempia, eivätkä ymmärrä lapsensa etua. Edun saa tulkita vain lastensuojelutyöntekijä.
Käytännössä tämä johtaa huostaanotto- ja tapaamisoikeusasioissa täysin samanlaiseen asetelmaa, joka nähdään tulehtuneissa avioerotilanteissa: lapsen asioista riidellään ja käräjöidään verisesti vuosikausia.
Nyt vastakkain ovat kuitenkin perhe ja viranomainen, jolla jälkimmäisellä on hallussaan kaikki vallan käytön keinot. Tilanne eskaloituu vielä vaikeammaksi kuin avioerossa, eikä virkamies ole tässä riidassa sen neutraalimpi kuin lapsensa tapaamisista riitelevä vanhempi. Lisäksi sijaisperhe, jolla on myös taloudellinen intressi huostaanoton jatkamiseen antaa lausuntonsa, ja kaikki perheneuvolan tms. lausunnot noudattelevat yhtenäistä viranomaisen näkemystä. Edellisen perusteella on välttämätöntä, että niin lapsen kuin vanhempienkin oikeusturvaa lisätään sosiaalitoimen asiakasasiamies -järjestelmällä. Mutta ensisijaista on, että asioiden käsittely
siirretään työntekijöiltä ja lautakunnilta tuomioistuimiin.
Ehdotusluonnoksessa ja muistiossa todetaan lastenoikeuksien asiamiehen välttämättömyys. Edellä kuvatun perusteella tällainen määrittely on virheellinen ja saattaa johtaa entistä vaikeampiin konfrontaatioihin. Siksi oikeusasiamiehen toimistoon tulisi perustaa perheasiamiehen virka.
Perheasiat lääninoikeuksiin, valitusoikeutta KHO:een lisättävä
Suomeen tuskin saadaan perhetuomioistuimia, eikä tällaisten erityistuomioistuinten perustaminen ole ehkä viisastakaan. Sen sijaan järkevää olisi siirtää kaikki perheitä koskevat asiat, myös nk. uhkasakkotapaukset lääninoikeuksiin suulliseen käsittelyyn, jolloin sinne kertyisi ajan myötä riittävä asiantuntemus ja taito. Huostaanotetun lapsen tapaamisoikeus on kiperä asia, jossa tulkinnat vaihtelevat eri lääninoikeuksissa. Näistä tulisi voida valittaa KHO:een, jotta saataisiin edes jonkinlainen linjaus. Mm. Kuopion lääninoikeus on ollut sitä mieltä, että tapaamisten rajoittamista ei ole se, jos lautakunta ei salli lapsen vierailla kotonaan. Perusteena on käytetty sitä, että lautakunnalla on oikeus päättää lapsen asuinpaikasta.
Ongelmana on myös se, ettei tapaamisoikeutta käsitteleviin oikeudenkäynteihin saa maksuttomuutta, vaikka juuri tapaamisten estäminen aiheuttaa lapsen vieraantumisen, josta seuraa, ettei huostaanottoa voida purkaa.
Ehdotukset
Ennen selvityksen antamista eduskunnalle, tulee tehdä kattava selvitys huostaanoton traumatisoivista vaikutuksista lapseen. Samoin tulee tehdä henkilökohtaisella
haastattelulla kartoitus huostaanottoperheiden ja yleisten oikeusavustajien kokemuksista. Lisäksi tulee tehdä kartoitus länsimaisten oikeusperiaatteiden
toteutumisesta sosiaalitoimessa.
1) Lastensuojelulakiin tulee kirjata viranomaisen velvollisuudeksi pyrkiä aktiivisesti perheen jälleenyhdistämiseen.
2) Lastensuojelutyöntekijä tulee nimetä perhetyöntekijäksi, jonka tehtävä on pitää perhe yhdessä.
3) Vastasyntynyttä ei saa lastensuojelullisin perustein eristää vanhemmistaan. Jos äidin psyykkinen oireilu vaatii kontrollia, on perheelle järjestettävä laitos tai perhesijoitus. Rintamaidon tuotanto tulee pitää yllä, jotta lapsi voi lääkityksen vähennyttyä saada rintamaitoa.
4) Lapseen kohdistuvien rikosten selvittely tulee siirtää sosiaalitoimelta poliisin tehtäväksi. Ja perättömistä ilmiannoista täytyy määrätä rangaistus.
5) Huoltosuunnitelman välttämättömyyttä tulee korostaa ja sen sisällön kriteerit tulee mainita myös laissa. Huoltosuunnitelmasta tulee ilmetä konkreettisesti ja vanhempien käyttäytymisen tasolla, minkä olosuhteiden vallitessa lapsi voidaan kotiuttaa.
6) Perheen suojelussa tulee käyttää ensisijaisesti 13 §:ssä mainittuja tukitoimia. Taloudellisen tuen ensisijaisuutta tulee korostaa. Sen jälkeen käytetään nk. jalkautuneita työntekijöitä, kodinhoitajan sijoittamista kotiin tai oheishuoltajan määräämistä vanhemmalle.
7) Jos vanhempi ilmoittaa tarvitsevansa oheishuoltajan, se on hänelle viivytyksettä nimettävä ilman sosiaalitoimen pitkällistä lausunto- ja tutkintamenettelyä.
8) Jos huostaanotto joudutaan tekemään, on ensimmäinen vaihtoehto se, että lapsi on kotonaan huostaanotettuna, jolloin viranomaisella on täysi kontrolli tilanteeseen.
9) Jos lapsi joudutaan siirtämään pois kodista, hänet tulee sijoittaa tuttuun ympäristöön ja tuttujen ihmisten luo.
10) Tapaaminen on lapsen fundamentaalinen oikeus. Huostaanotetun lapsen tapaamisoikeutta koskevia säädöksiä tulee entisestään tarkentaa, ja jättää lastensuojeluviranomaiselle vain hyvin rajattu tulkinta-oikeus. Lastensuojelulaitosten käytännöt tulee tarkentaa siten, ettei ole mahdollista estää lapsen ja vanhemman vuorovaikutusta. Yli kuukauden kestävä rajoitus tulee aina käsitellä lääninoikeudessa. Asetuksen 9 § tulee korjata siten, että mainitaan myös perheeseen sijoitetun lapsen tapaamisoikeus.
11) Salassapitomääräyksiä ja sosiaalitoimen tiedonsaantia koskevia oikeuksia tulee selkeyttää ja tiukentaa siten, että henkilöllä on ehdoton oikeus päättää mitä tietoja ja missä muodossa viranomainen voi luovuttaa lastensuojeluviranomaiselle. Sairaskertomuksia ei tule koskaan luovuttaa, vaan asiat on ilmaistava lausuntomuodossa.
12) On perustettava maksusitoumusjärjestelmä, jonka kautta varaton henkilö voi hakeutua sellaisten yksityisten palvelujen käyttäjäksi, joita ei voida velvoittaa luovuttamaan salassa pidettäviä tietoja.
13) Perheiden oikeusturvan parantamiseksi tulee lastensuojelulakiin kirjata viranomaisen velvollisuudeksi antaa kielteisessä tapauksessa valituskelpoinen päätös, sekä velvollisuus neuvoa ja ohjata, miten tyytymätön asiakas saa lastensuojeluasian vireille.
14) Lastensuojelun kirjausmenetelmä tulee muuttaa siten, että faktamateriaali erotetaan työntekijän omista tulkinnoista. Lastensuojeluilmoitus tulee tutkia selkeän, yhtenäisen kaavan mukaan. ja kirjata todistajalausunnot kuten poliisitutkinnassa. Aiheettomat lastensuojeluilmoitukset tulee poistaa tiedoista.
15) Asiakirjojen luovuttamisvelvollisuutta tulee korostaa kansalaisen oikeusturvan tärkeänä ehtona, eikä asiakirjoista saa veloittaa, jos niitä pyydetään vain kerran vuodessa.
16) Lääneihin tulee perustaa sosiaalitoimen asiamiesjärjestelmä. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus tulee muuttaa sosiaali- ja terveydenhuollon oikeusturvakeskukseksi.
17) Oikeusasiamiehen toimistoon tulee perustaa perheasiamiehen virka.
18) Lasten huostaanottoihin liittyvät asiat tulee siirtää lääninoikeuksien suulliseen käsittelyyn siten, että lääninoikeus ratkaisee ensiasteena, onko huostaanottoon syytä, sekä tarkastaa huoltosuunnitelman ja lapsen tapaamisoikeudet. Myös tapaamissakko -tapaukset tulee siirtää lääninoikeuksille, ja harkita, tulisiko eroon liittyvät huolto- ja tapaamisoikeuskiistatkin siirtää tälle oikeusistuimelle.
Anu Suomela
toiminnanjohtaja
Perheen Suojelun Keskusliitto - PESUE ry
(nyttemmin olen sitä mieltä, että tapaukset tulisi käsitellä käräjäoikeuksissa A.S. 4.8.97.)
http://www.kaapeli.fi/pesue/artikkeleita/kriittinen_kannanotto_95.htm
