T
talvikki
Vieras
Minulla on viisivuotias tytär, joka on sille päälle sattuessaan hyvin kovapäinen. Olemme siinä suhteessa samanlaisia, siksi otammekin usein yhteen, eikä elo meillä ole koskaan hiljaisimmasta päästä. Olen aina ollut sitä mieltä, että ääntä mahtuu maailmaan ja jos harmittaa niin sen saa näyttää, vaikka sitten karjaisemalla kunnolla. Neiti on oppinut saman tavan.
Nyt tytöstä on tullut aivan mahdoton välillä (no, on tätä jo vuoden verran jatkunut), kiukuttelee joka ainoasta asiasta, pukee, syö, tekee kaiken TODELLA HITAASTI ja varsinkin syömisestä on tullut meillä oikea taisteluaihe. Hän on aina ollut huono syömään, pienestä asti olen sen vuoksi opettanut että lautanen pitää syödä tyhjäksi ja kaikkea pitää ainakin maistaa. Nyt ruokailu on vetkuttelua, neiti täyttää vatsansa maidolla, haarukka käy suussa noin kahden minuutin välein ja ruokaa pureskellaan suussa minuutin verran. Sitten kun keksii jotain muuta tekemistä, vatsa onkin yhtäkkiä täynnä (syönyt kaksi haarukallista) tai täytyy päästä vessaan yms. Olen niin turhautunut näihin ruokailutilanteisiin, olen koettanut kaikkea mahdollista: odottanut että se lautanen tyhjenee, hoputtamatta (lapsi istunut ruokapöydässä parhaimmillaan 1 1/2 tuntia, hoputtanut, sanonut aina kun suu on tyhjä että nyt uusi annos suuhun, syöttänyt, uhkaillut, kiristänyt, lahjonut, koittanut ajoittaa ruokailut sopivasti niin, että reippaasti syötyään lapsi pääsee katsomaan lempiohjelmaa ym. ja nyt en enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Raivostun välillä ruokapöydässä ja sitten on itselläkin paha mieli.
Lisäksi kun tuntuu että joka asian kanssa saa väitellä ja kinastella ja komentaa, ettei mikään suju ilman sanomista, niin pinna on alkanut kiristyä yleensäkin. Hermostun herkemmin, huudan enemmän ja sanon välillä inhottavastikkin. TURHAUTTAA VAAN NIIN PALJON!! Sitten kärvistelen itseni kanssa, taas tuli sanottua pahasti ja pelkään että lapsi muistaa lapsuudestaan vaan huutavan äidin. Hyviä hetkiäkin on, tottakai, mutta nämä huonot vievät niistä ainakin minulla hohdon. Kiukutella saa, mutta rajansa kaikella? Välillä nipistelen itseäni ja lasken kymmeneen rahoittuakseni, mutta seuraava raivari katkaisee kamelin selän.
Mitä siis tehdä? Olenko nyt jo tehnyt jotakin peruuttamatonta, tuhonnut lapseni lapsuuden? Pidän itseäni suht selväjärkisenä, mutta huonoina päivinä koko ajatustapani sumenee enkä tajua muuta kuin sisälläni kiehuvan kiukun.
Nyt tytöstä on tullut aivan mahdoton välillä (no, on tätä jo vuoden verran jatkunut), kiukuttelee joka ainoasta asiasta, pukee, syö, tekee kaiken TODELLA HITAASTI ja varsinkin syömisestä on tullut meillä oikea taisteluaihe. Hän on aina ollut huono syömään, pienestä asti olen sen vuoksi opettanut että lautanen pitää syödä tyhjäksi ja kaikkea pitää ainakin maistaa. Nyt ruokailu on vetkuttelua, neiti täyttää vatsansa maidolla, haarukka käy suussa noin kahden minuutin välein ja ruokaa pureskellaan suussa minuutin verran. Sitten kun keksii jotain muuta tekemistä, vatsa onkin yhtäkkiä täynnä (syönyt kaksi haarukallista) tai täytyy päästä vessaan yms. Olen niin turhautunut näihin ruokailutilanteisiin, olen koettanut kaikkea mahdollista: odottanut että se lautanen tyhjenee, hoputtamatta (lapsi istunut ruokapöydässä parhaimmillaan 1 1/2 tuntia, hoputtanut, sanonut aina kun suu on tyhjä että nyt uusi annos suuhun, syöttänyt, uhkaillut, kiristänyt, lahjonut, koittanut ajoittaa ruokailut sopivasti niin, että reippaasti syötyään lapsi pääsee katsomaan lempiohjelmaa ym. ja nyt en enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Raivostun välillä ruokapöydässä ja sitten on itselläkin paha mieli.
Lisäksi kun tuntuu että joka asian kanssa saa väitellä ja kinastella ja komentaa, ettei mikään suju ilman sanomista, niin pinna on alkanut kiristyä yleensäkin. Hermostun herkemmin, huudan enemmän ja sanon välillä inhottavastikkin. TURHAUTTAA VAAN NIIN PALJON!! Sitten kärvistelen itseni kanssa, taas tuli sanottua pahasti ja pelkään että lapsi muistaa lapsuudestaan vaan huutavan äidin. Hyviä hetkiäkin on, tottakai, mutta nämä huonot vievät niistä ainakin minulla hohdon. Kiukutella saa, mutta rajansa kaikella? Välillä nipistelen itseäni ja lasken kymmeneen rahoittuakseni, mutta seuraava raivari katkaisee kamelin selän.
Mitä siis tehdä? Olenko nyt jo tehnyt jotakin peruuttamatonta, tuhonnut lapseni lapsuuden? Pidän itseäni suht selväjärkisenä, mutta huonoina päivinä koko ajatustapani sumenee enkä tajua muuta kuin sisälläni kiehuvan kiukun.