lapsellisen kysymys

[oma-adoptiolapsi]

Hei!
Tarkoitus ei ole pahoittaa kenenkään mieltä ja olen pahoillani jos kirjoituksellani sen teen, mutta yhtä asiaa en ymmärrä...

Siis, meillä miehen kanssa on (kohta) kolme biologista lasta. Olemme aina halunneet lapsia, enkä koskaan ole ajatellut etten lasta saisi. Olen siis ajatellut etten ehkä tulisi itse raskaaksi, mutta en näe sitä suurta eroa sen välillä onko lapsi biologinen tai adoptoiyu (tai sijaislapsi niissä tapauksissa jossa on lähes varmaan ettei lapsi koskaan siirry takaisin vanhempiensa kanssa asumaan) Myöskään miehelle ei koskaan olisi ollut ongelma siinä etteivät lapset olisi biologisia.

Siis, totta on että ehkä tästä on helppo puhua kun biolapsia saa, mutta tuntuu vaikealta että ajattelisin toisin muutenkaan.

Onhan adoptio prosessi, mutta niin moni muukin asia tässä elämässä ja voihan a-lapsi olla sairas, mutta voihan biokin.

Miksi ihmiset jaksavat vuosikausia uuvuttavia hoitoja (toki vielä ymmärrän vuoden kaksi) tai kärsivät lapsettomuudesta sen takia etteivät halua adoptoida?

Adoptoinnista en tiedä hirveästi, mutta jos on "normi" pariskunta niin en uskoisi että olisi ongelmaa adoptoida.

Vielä pahoittelut, jos/kun kirjoitus on naivi, mutta tätä olen aina välillä miettinyt kun lapsettomuuden surusta ja ongelmista paljon puhutaan (toki ymmärrän sen että se on menetys jos/kun omaa lasta ei kuulu ja onhan odotus ja synnytys huippuhetkiä, mutta lapsihan kuitenkin on se lopputulosta josta haaveillaan)

Ystävällisin terveisin

äiti

 

[I-ha-na]

Huometa

Juu no itse olen nuoresta halunnut adoptio lasta. En tiedä miksi mutta se on tuntunut järkevältä. Nyt vanhemmiten haluan omaa lasta ja yritystä on puolitoista vuotta.
Uskon että voisin rakastaaadoptiolasta kuin omaa. mutta olisin tiodella järkyttynyt, pettynyt, vihainen, ahdistunut, ihan mitä vaan jos en voisi saada omaa lasta.
Haluan kokea odotusajan, synnytyksen ja kaikki mikä omaan lapseen liittyy.

Siinä oli oikeassa et voi ajatella asiaa relistisesti. Itse olin ennen samaa mieltä osittain, mutta nyt kun asia todella on kohdalla tuntuu tosi raskaalta ajatellakkaan etteikö voisi saada omaa.
Ja adoptio lapsen kanssa täytyy kuitenki varautua kaikenlaiseen. Vaikka maailma on muuttunut parempaa ei "vääränvärisiä" hyväksytä helposti.

Ja lapsella saattaa tulla vaikeaa nuorena kun tajuaa että omat vanhemmat on hylänny jne. ei tämä tietysti välttämätöntä ole että näin käy mutta aika yleistä. Eli täytyy varautua paljoon sellaiseen mitä oman lapsen kanssa ei valttämättä.
Mutta toiveeni on saada oma/omia lapsia, ehkä aboptoida, kun olen ottanut asiasta vielä enempi selvää, koska se lapsi on kuitenkin tärkein.

Mutta nämä kaikki lapsi ja lapsettomuus asiat on niin yksilölisiä ja vaikeita että en usko keneenkään ymmärtävän mitä se on kun istuu klinikalla menossa tutkimuksiin ja vieressä istuuu onnellinen tuleva äiti viimesillän. Se on aika tuskaista ja monelle vaikka hoito on raskasta se ei ole niin raskata että heittäisi toivon pois ja siirtysi adoptioon.

Mutta toivon kaikille onnea ja jaksamista ja oikein mukavaa viikonalkua :hug:

p.s. toivottavasti ei hirveesti virheitä... heräsin just =)

 

[Mietintämyssy]

Niin, tämä aihe on ollut meidän perheessä pinnalla viime aikoina, koska voi olla etten voi saada koskaan biologista lasta.
Adoptioon en vielä ole valmis, "lapsettomuushaava" on vielä auki (ts. en oo vielä hyväksyny niitä monia faktoja mistä joudun "luopumaan" -en ehkä koskaan voi tuntea kuinka vauva potkaisee ensimmäisen kerran mahassani tai kuulla kuinka se rääkäisee syntyessään. En voi ehkä koskaan katsoa lastani siten että miettisin kuinka paljon sillä on isänsä tai äitinsä piirteitä jne.)
Adoptiolapsi on varmasti yhtä ihana kuin "luomulapsikin", mutta en tiedä vielä olenko valmis myöskään siihen että adoptiolapsi saattaa kohdata julmaa rasisimia ollessaan (tietenkin) kaukomailta haettu.

Joskushan tätä adoptio-asiaa on alettava tosissaan harkitsemaan koska en minä ainakaan halua loppuelämääni viettää ilman lapsia. Pitää vaan hyväksyä se tosiasia että ei saa kokea niitä iloja mitä oma luomulapsi tuo tullessaan. Toisaalta adoptioperheillä on varmasti sellasia iloja mitä taas luomuperheillä ei ole. Ainakin näin haluaisin uskoa.

Toivottavasti tää sivus edes jotenkin aloitusta. Sori jos vaan paatostin sekavaa tekstiä..

 

[Oma tarina]

Totta, asiasta on helppo puhua ja olla vaikka mitä mieltä, jos ei ole koskaan itse kokonut lapsettomuutta. Olemme olleet hoidoissa yhteensä noin 5 vuoden ajan, enemmän tai vähemmän intensiivisesti. Vaikka hoito ei olisikaan päällä juuri sillä hetkellä, asia on koko aika mielessä.

Minulle tai miehelleni ei ole tärkeää saada juuri bio-lasta, vaan lapsi ylipäänsä. Olemme sitä mieltä, että lapsi kasvatetaan omaksi, ja geenit on vain sivuseikka. Miksi sitten käymme nämä ns. rankat hoidot, emmekä mene "oikotietä onneen", eli pyri mukaan adoptioprosessiin ?

Ensinnäkin, kuten itse kirjoitit, haluaisin kokea joskus raskauden ja sen odottamisen ihanuuden. Onko se liikaa pyydetty ?

Toiseksi, jonkin verran adoptiosta lukeneena, tiedän ettei prosessi ole mikään oikotie onneen. Itse prosessi kestää kauan, huomattavasti kauemmin kuin muutaman vuoden lapsettomuushoidot. Jos teet bio-lapsia, riittää että ovulaation aikaan sinulla on sopivaa toimintaa peiton alla. Kun haet adoptiovanhemmiksi, täytyy käydä useassa adoptioneuvonnassa, täytyy olla naimisissa (toisista maista adoptoidessa monta vuottakin), ikää täytyy olla riittävästi, esim. Kiinasta 30 v.), huone lapselle, riittävät taloudelliset edellytykset lapsen elättämiseen ja muutenkin kaikki psyykkiset ominaisuudet kunnossa. Ja tämän kaiken arvioi ihan vieras sosiaaliviranomainen pitkän seurannan jälkeen, käy perheen kotona useaan kertaan arvioimassa kotianne ja tulevien vanhempien sopivuutta vanhemmiksi. Käsittääkseni Suomessa ei ole kovin montaa adoptiovanhemmuushakemusta hylätty, mutta raskas prosessi on kuitenkin. Vertaapa tätä bio-lapsen tekoon....

Yhteenvetona kaiken tuon olen kuitenkin valmis kestämään, jos viranomaiset vain "hyväksyvät" meidät vanhemmiksi. Mutta ensin haluan kokeilla tätä kautta, toivoa meillä kuitenkin vielä on...

Ethän tuomitse meitä lapsettomia itsekkäinä, jos haluamme nähdä normaalia enemmän vaivaa lapsen saamiseen. Ja lapsettomia olemme aina, vaikka saisimmekin joskus lapsen, bion tai adoptoidun !

 

[Rouvahuldahuoleton]

Meillä mies ei hyväksy adoptiota vaihtoehdoksi, joten luojan kiitos ollaan saatu vähillä hoidoilla lapsi. En kyllä itsekään olisi varmaan valmis etnisesti itsestäni poikkeavan lapsen äidiksi, eikä minun mielestäni tarvitsekaan olla. Minä ymmärrän, että joillekkin biologinen lapsi on se ainoa oikea, eikä siinä ole mitään tuomittavaa sillä niinhän luonto sen alunperin tarkoitti. Hienoa on että tässä maailmassamme kaikille näkemyksille on paikkansa, myös niille jotka ovat parempia kuin minä ja ottavat avosylin vastaan lapsen, jota eivät ole itse aikaansaaneet.

Onnea ap että teillä on 3 ihanaa luomulasta. Mutta en ymmärrä oikein sitä, miksi mietit muiden ajatuksia, kun siihen ei ole tarvetta?

 

[pietu-]

Samoilla linjoilla nimimerkin Oma lapsi kanssa.

 

[Vinita]

Me olemme alusta asti puhuneet adoptoivamme lapsen jossain vaiheessa elämää biolapsen/-lapsien seuraksi. Kun lapsiasia alkoi olemaan ajankohtainen keskustelin asiasta tuttavapiirissä olevien adoptiovanhempien kanssa. Saimme kehoituksia "tehdä" ensin biolapsi. Jos niitä ei satu tulemaan niin kriisi voi kuulemma olla yllättävän kova. Ajateltiin, että höpö höpö, lapsi kuin lapsi. Onneksi kuitenkin toimittiin juuri näin. Kyllä minun on ensin saatava prosessoida tämä lapsettomuuskriisi, adoptiolapsi kuulostaa yht'äkkiä vasta toiseksi parhaalta vaihtoehdota ja jokainen lapsi ansaitsee olla maailman tärkein vanhemmilleen.

Eli halu kokea biovanhemmuus on selittämättömän suuri. Saman voisi kysyä toisinpäin (yhtä aidosti v.ittuilematta): miksi olet tehnyt biolapsia vaikka maailma on pullollaan kotia tarvitsevia? Se tarve on selittämätön! Kuten sanout biolapsi voi olla sairas tai päätyä narkkariksi vankilaan vaikka tekisit kaikkesi. Adoptiossa riski on kuitenkin moninkertainen: Raskaus- ja varhaislapsuuden kasvuympäristön merkitykset ovat kiistattomat biologisesti ja psykologisesti. Sama "tunne" minulla on luovutettujakin soluja kohtaan: Jos minä olen valinnut miehen, joka on mielestäni komea ja älykäs hyvien geenien mies, miksi ottaisin lapselleni jotain muuta lähtökohtia? Huono ympäristö ei takaa parhaillekkaan geeneille tulevaisuutta, mutta entä sitten kun mielisairas-narkkari on pokannut kaltaisensa ja he antavat lapsensa adoptoitavaksi.

Toisekseen ollaan alettu miettimään lapsen parasta. Suomalaisia lapsia on vaikea saada ja ajattele millaiset ihmiset antavat lapsensa adoptoitaviksi? Tuskin kovin moni järjenriemuvoitto, joka syö terveellisesti ja elää päihteetöntä elämää raskauden ajan. Tai sitten todella nuori ihminen joka 10v päästä keksii haluavansa pitää yhteyttä biolapseensa. Suomalaisella adoptiolapsella on usein jonkinnäköinen sukurasite, johon on lapsen vuoksi hyvä pitää yhteyttä (pakkohan ei kai ole). Ja ulkomaalaisen lapsen siteet sukulaisiin ovat olemattomat, mutta toisaalta taustoja tiedetään sitäkin vähemmän. Ja voinko itsekkäistä syistä kasvattaa värillistä lasta suht. rasistisessa maassa. Olenko valmis kantamaan loppuelämän pelkoa milloin eri värinen lapseni joutuu hankaluuksiin ihonvrinsä kanssa.

Toisaalta meillä olisi kaikki puitteet tarjota rakastava koti. Mutta kuten sanottu nämä asiat on mietittävä ensin. Lapsen täytyy olla arvokas omana itsenään ja olla meille aivan yhtä rakas kuin biolapsi olisi.

 

[I-ha-na]

VINITA: juuri noin. Se oli just eikä melkein ja täyttä asiaa. Osasit kirjottaa sen lyhyesti ja ytimekkäästi.
Oikeen hyvät syksyt sinne :hug:

 

[mahixet vähissä]

Kannanpa minäkin "korteni kekoon" vaikka Vinitan pointit oli kyllä tosi osuvia - kiitos kannanotostasi!
Ennen kuin mulla se oma oikea osui kohdalle ajattelin jo että ei sitä välttämättä "luomu"-lasta tarvi saada kun niitä kotia tarvitsevia lapsia on maailmassa niin paljon (sarjassamme "maailmanparantaja" kun olin), ja silloin luulin että vaikkei adoptoisikaan niin silti on suurperhe tiedossa. Tuli sitten aika jolloin "oma sai tulla jos on tullakseen", ja kun vuosia meni muttei omaa kuulunu niin mentiin vihdoin tutkimuksiin. Välillä oli kyl taukoa sairastelujeni vuoksi - ja niiden sairastelujen takia todennäköisyys adoptiovanhemmaksi hyväksymiseen on niin pieni että nyt läpikäydään hoidot jos lapsi ylipäätään aiotaan saada.
Eli ei se adoptiolapsi välttämättä ole automaattisesti poissuljettu vaihtoehto, ja lapsettomuushoidot tuntuu ainakin omalta osalta olevan henkisesti (eikä niinkään fyysisesti) rankimmat - mutta niin se olis adoptioprosessikin.
Ja kyllä sitäkin on tullu pohdittua lähteäkö hoitoihin laisinkaan, mutta siihen päädyttiin. Oli miten oli, jokaisella lapsettomuuden kokeneella on varmasti ollu syvälliset pohdinnat lapsen saamisen tärkeydestä. Ja omalta kohdalta voin sanoa että välillä kyl tuntuu että pahinta lapsettomuudessa on "lapsellisten" ns. hyvää tarkoittavat neuvot ja kommentit!

Onnea kaikille yrityksiin oli ne sitten hoitojen tai adoptioprosessin kautta!!