L
Läheisyyskammoinen
Vieras
Meillä on eskari-ikäisen tyttöni kanssa ongelma. Hän on tavattoman fyysinen lapsi, joka on aina tarvinnut valtavasti läheisyyttä, hyvänä pitoa ja syliä. Minä puolestani olen aina ollut luonnostani runsaasti tilaa tarvitseva ja kädet omalla puolellani pitävä henkilö. En tykkää aikuisistakaan, jotka tulevat puhumaan liian lähelle tai jotka koskettelevat puhuessaan. Minulle halaaminen ei ole luontevaa. Joskus miehenikin kanssa ahdistun, että älä tule liian iholle. Nukkumisesta ei tule mitään, jos olen ihokontaktissa jonkun kanssa.
Olen omasta mielestäni emotionaalisesti terve, mutta en vain pidä fyysisestä läheisyydestä määräänsä enempää. Toki pikkuvauvoja on ihanaa pitää sylissä ja nautin muutenkin lasten hyvänä pitämisestä, mutta ainoastaan pieninä annoksina.
Olen huolissani, että eskari-ikäisen lapseni läheisyys- ja hierontapyynnöt ovat alkaneet suorastaan jo etoa minua. Tyttöni on fyysisesti tosi iso ja esimerkiksi sylissä pitäminen alkaa jo sattua. Jos lapseni juoksee minua kohti, alan jo pelätä, että rusennun alle. Se on hirveä tunne, kun alkaa hylkiä ajatuksissaan omaa lasta ja olo on lähinnä "hyi helvetti", jos hän lähestyy. Niin paljon olen alkanut vihata hänen hellyydenkipeyttään.
Olen valtavasti lapseni kanssa. Minun tapani olla äiti on toiminnallinen ja keskusteleva. Iltasuukot ja -halit ovat ihania, mutta silloin kun saan olla esim. pienempien hoidolta rauhassa ja eskari-ikäinen on pyrkimässä syliin noin tuhannennen kerran samana päivänä, tekisi mieli vain huutaa, että painu helvettiin. Mikä mua vaivaa??
Olen omasta mielestäni emotionaalisesti terve, mutta en vain pidä fyysisestä läheisyydestä määräänsä enempää. Toki pikkuvauvoja on ihanaa pitää sylissä ja nautin muutenkin lasten hyvänä pitämisestä, mutta ainoastaan pieninä annoksina.
Olen huolissani, että eskari-ikäisen lapseni läheisyys- ja hierontapyynnöt ovat alkaneet suorastaan jo etoa minua. Tyttöni on fyysisesti tosi iso ja esimerkiksi sylissä pitäminen alkaa jo sattua. Jos lapseni juoksee minua kohti, alan jo pelätä, että rusennun alle. Se on hirveä tunne, kun alkaa hylkiä ajatuksissaan omaa lasta ja olo on lähinnä "hyi helvetti", jos hän lähestyy. Niin paljon olen alkanut vihata hänen hellyydenkipeyttään.
Olen valtavasti lapseni kanssa. Minun tapani olla äiti on toiminnallinen ja keskusteleva. Iltasuukot ja -halit ovat ihania, mutta silloin kun saan olla esim. pienempien hoidolta rauhassa ja eskari-ikäinen on pyrkimässä syliin noin tuhannennen kerran samana päivänä, tekisi mieli vain huutaa, että painu helvettiin. Mikä mua vaivaa??