Lapsen halipula

[Läheisyyskammoinen]

Meillä on eskari-ikäisen tyttöni kanssa ongelma. Hän on tavattoman fyysinen lapsi, joka on aina tarvinnut valtavasti läheisyyttä, hyvänä pitoa ja syliä. Minä puolestani olen aina ollut luonnostani runsaasti tilaa tarvitseva ja kädet omalla puolellani pitävä henkilö. En tykkää aikuisistakaan, jotka tulevat puhumaan liian lähelle tai jotka koskettelevat puhuessaan. Minulle halaaminen ei ole luontevaa. Joskus miehenikin kanssa ahdistun, että älä tule liian iholle. Nukkumisesta ei tule mitään, jos olen ihokontaktissa jonkun kanssa.

Olen omasta mielestäni emotionaalisesti terve, mutta en vain pidä fyysisestä läheisyydestä määräänsä enempää. Toki pikkuvauvoja on ihanaa pitää sylissä ja nautin muutenkin lasten hyvänä pitämisestä, mutta ainoastaan pieninä annoksina.

Olen huolissani, että eskari-ikäisen lapseni läheisyys- ja hierontapyynnöt ovat alkaneet suorastaan jo etoa minua. Tyttöni on fyysisesti tosi iso ja esimerkiksi sylissä pitäminen alkaa jo sattua. Jos lapseni juoksee minua kohti, alan jo pelätä, että rusennun alle. Se on hirveä tunne, kun alkaa hylkiä ajatuksissaan omaa lasta ja olo on lähinnä "hyi helvetti", jos hän lähestyy. Niin paljon olen alkanut vihata hänen hellyydenkipeyttään.

Olen valtavasti lapseni kanssa. Minun tapani olla äiti on toiminnallinen ja keskusteleva. Iltasuukot ja -halit ovat ihania, mutta silloin kun saan olla esim. pienempien hoidolta rauhassa ja eskari-ikäinen on pyrkimässä syliin noin tuhannennen kerran samana päivänä, tekisi mieli vain huutaa, että painu helvettiin. Mikä mua vaivaa??

 

[........]

Esikoisen osa.

 

["Vilma"]

No ei tuo nyt kyllä ihan normaalilta kuulostaa, anteeksi vaan. Tiedän kyllä useamman pienen lapsen äitinä, että varsinkin illasta alkaa jo kaivata omaa rauhaa, mutta ei ole kyllä käynyt mielessä, että joku lapsistani olisi iljettävä koskettaessaan minua. Mulla on välillä 3 lasta yhtä aikaa könyämässä päällä ja eihän se aina kivalta tunnu, mutta ajattelen että se on lapsille tärkeää, joten kestän sen kyllä. Jos susta tuntuu, että eskari-ikäinen saa sut rusentumaan halauksellaan, niin suosittelisin kyllä kuntoilua ja lihasvoiman kasvattamista. Ja en oikeasti sano tätä pahalla...

Voisko olla, että oot jotenkin väsynyt lapsiin noin yleisesti ottaen? Omaa aikaa? Entä kuinka pieni teillä on kuopus? Ainahan se menee niin, että kun uusi vauva syntyy taloon, alkaa ne isommat ainakin hetkellisesti ärsyttää ihan tuhottomasti. Voisko olla tällaisesta kyse, vai onko se ihan puhtaasti vaan se kosketus ja läheisyys, mikä sua ärsyttää?

 

[Idjd]

Muakin on aina ahdistanut esikoisen läheisyys ja muutenkin en halua hirveästi olla kosketuksissa kenenkään kanssa. Samoja ajatuksia. Tarvin tilaa. En tiedä mistä johtuu mutta varmaan jostain lapsuudesta kenties?

 

["vieras"]

Minustakaan ei kuulosta normaalilta.

 

[tärkeä kys]

Miten sinun omassa lapsuudenkodissa osoitettiin hellyyttä?

 

["vieras"]

Mun äiti oli samanlainen kuin aloittaja. Jäi ikuinen halipula.

 

[ap.]

Miten sinun omassa lapsuudenkodissa osoitettiin hellyyttä?

Iltasuukot, halaukset, siis aivan normaalia. Mutta äitini muistaa minusta esim. sen, etten ollut pikkulapsenakaan kovin sylissä viihtyvä. En malttanut, puuhasin mieluummin muuta. En vaan tykkää tunteesta, että joku on iholla määräänsä kauemmin.

 

[Pinki]

"Olen huolissani, että eskari-ikäisen lapseni läheisyys- ja hierontapyynnöt ovat alkaneet suorastaan jo etoa minua. Tyttöni on fyysisesti tosi iso ja esimerkiksi sylissä pitäminen alkaa jo sattua. Jos lapseni juoksee minua kohti, alan jo pelätä, että rusennun alle. Se on hirveä tunne, kun alkaa hylkiä ajatuksissaan omaa lasta ja olo on lähinnä "hyi helvetti", jos hän lähestyy. Niin paljon olen alkanut vihata hänen hellyydenkipeyttään."


No EI ole normaalia. Hae apua. : /

 

["bbb"]

Samaa mieltä Pinkin kanssa noista kursivoiduista kohdista. Mielestäni oudolta kuulostaa myös tuo käyttämäsi ilmaisu "määräänsä kauempaa". Eli ihan kuin olisi sovittuna universaali "määrä" eli aika jonka saa viettää sylissä tms. Näinhän ei todella ole. Tämä kyseinen "määrä" on sinun asettamasi ei muiden. Jolloin ei siis voi sanoa "määräänsä". Tämä pisti silmään, koska nuo termit kertovat ehkä hieman vääristyneestä läheisyyden kuvasta?

Suosittelisin kyllä hakemaan asiaan apua, ennenkuin tilanne pahenee ja alat todella hyljeksimään esikoista nuoremman/nuorempien kustannuksella.

 

["ninni"]

Tuntuu pahalta. Älä aliarvioi lastasi, hän vaistoaa tunteesi kyllä. Ja voi hakeutua syliin kahta kauheammin, jos kokee ettei sinne ole tulemista.

Itselläni on 3 lasta ja voin kyllä rehellisesti sanoa, että ikinä, siis IKINÄ ei kyllä ole yhdenkään heistä halailu tai syllintulo etonut minua. Päinvastoin. Itselleni on tärkeää, että lapsi saa syliä ja hellyyttä niin paljon kun kaipaa, kamalinta olisi olla etäinen ja kylmä äiti. Siten kasvatetaan tunnevammaisia lapsia.

 

[mykkä]

Mulle tulee joskus mitta täyteen, en haluaisi, että minuun kosketaan koko ajan. Hankalin vaihe oli, kun kuopus oli tisstakiaisvaiheessa ja esikoinenkin vasta parivuotias. Esikoinen nukkui vain vieressä nukuttamalla ja tunki kättään koko ajan iholleni, hihasta tai mitä tahansa mahdollista kautta, samalla toinen kiehnäsi tissillä ja puristeli kaikkea, mitä ylettyi. Kuin olisi maannut lähentelevän mustekalan vieressä. Kun lopulta sain lapset maate ja kipitin tyyntymään "oman ajan" parissa, tuli mies haluamaan seksiä ja läheisyyttä. Hyvä, etten juossut pihalle karjumaan.

Olen koko ajan tykännyt sylitellä lapsia, silitellä ja halia, mutta silti koskeminen ei aina miellytä. Tällä hetkellä esikoisen valtavat, lätimärät pusut ovat joskus hankalia sietää. Yksittäiset ovat ok, mutta jos pusuttelu "jää päälle", saan toissaan tsempata, ettei lapsi hoksaa, etten tykkää. En haluaisi hänen kokevan, etten pidä hänen läsnäolostaan.

Mulla on muuten sama, en tykkää ihmisistä ihan lähelläni, reviirini on suuri.

 

[Rakkausvauva89]

Jotenkin tuntuu että tuntemuksesi ovat suht normaaleja, huomioiden siis tuon piirteen sinussa, että et vaan ole itse mikään läheisyydenkipeä. Mutta luulen, että esikoisesi vaistoo kyllä tuntemuksesi... joten hän varmaan alitajuntaisesti hakeutuu lähellesi entistä enemmän. Mä sanoisin, että hae apua. Siis perheneuvola, tai ihan oma neuvola jos käyt pienempien kanssa vielä... sieltä osataan varmaan kertoa, miten kannattaa toimia. Ennen kuin menee sille tasolle, että et enää pysty olemaan lapsesi lähellä ahdistumatta.