Lapsen tarve todistella, että joku on hänen äitinsä tai isänsä? "MINUN äiti!" "MINUN isä!"

[lumimarjaana]

Mistä johtuu kolmevuotiaan lapsen "tarve" painottaa/korostaa, että olen hänen äitinsä (tai kun hän puhuu isästään, niin sanoo aina "minun isä", "missä minun isä", "tuo on minun isä")?

Ei puhu omistavasti suoraan minulle, mutta ulkopuolisille henkilöille minusta kertoessaan sanoo, että "minun äiti". En tiedä, korostaako ja painottaako jopa liikaa tuota omistamista.

Onko tämä normaalia? Vai kokeeko epävarmuutta, uhkaa? Kannattaako minun siis kiinnittää sen kummempaa huomiota asiaan vai olla huoletta? En ole tavannut tuttujen lapsilla vastaavaa.

 

["..."]

On meidän lapsi muistaakseni useampaankin kertaan esim uusille tuttavuuksille painokkaasti kertonut, että "tuo on Minun äitini."

 

[viisikymppinen isoäiti]

No hyvin tavallista tuo lapslta on

 

[Moie]

Ihan normaalia. Jossain vaiheessa lapsi kokee omistavansa roskatkin lattialta (niiitä ei saantu lakaista kun lapsi pontevasti ilmoitti, että ne oli hänen...)

 

[lumimarjaana]

Kiitos vastauksistanne! Ei siis syytä huoleen.

 

[lumimarjaana]

Ja siis sitä lähinnä ajoin takaa, että jos kokee epävarmuutta, pelkää hylätyksi tulemista tai jotain liian vähäistä huomiointia, että osaisi sitten toimia siten, että se auttaisi lasta näissä tuntemuksissa.

 

[viera.s]

Ihan normaalia. Jos itse tuosta jotain tulkintoja tekisin, niin ajattelisin lapsen olevan ylpeä vanhemmistaan. No ei siitäkään välttämättä erityisesti ole kyse, mutta ainakaan mitään negatiivisia ajatuksia ei tuollaisesta puhetyylistä herää.

Syy voi olla ihan vaan sellainen, että lapselle kaikkien kaverien vanhemmat on äitejä ja isiä, lapsi ei normaalisti tiedä heidän etunimiään. Joten täytyy tuolla tyylillä erottaa oma äiti ja isä kaikkien muiden äideistä ja isistä. Minuakin lapsen kaverit puhuttelee yleensä "Mikon äidiksi" (nimi muutettu). Vaikka olisin etunimeni kertonutkin, ei se jää mieleen. Kun lähes kaikki aikuiset lapsen maailmassa on äitejä ja isiä, pitää siis olla erikseen minun äiti, Mikon äiti, Maijan isä jne, jotta saa ylipäätään erotettua kenestä on kyse. Ihan pienet lapset eivät sitten taas välttämättä tajua, että on olemassa muitakin äitejä kuin oma äiti. Saattaa käydä niin, että jos 3-vuotias puhuu samanikäiselle tai vähän nuoremmalle kaverille pelkästä äidistä, kaveri luulee että kyse on hänen omasta äidistään. Voi siis olla ihan fiksua lapselta lisätä se "minun" siihen eteen.

 

[Mollymook]

Olen 36 ja kun puhun tutuilleni vanhemmistani, niin kyllä minä sanon "mun äiti sanoi..." tai "mun isä on..."

 

[erittäin normaalia]

Sitten kun on useampia lapsia niin tämä on hyvä keino vinguttaa toista sisarusta ajomatkan aikana:
"Äiti on MINUN äiti!".
"Minunpas äiti!"
"Eipäs kun minun äiti!"
"ÄääÄÄÄÄäääÄÄÄää"
"Äiti on ihan teidän molempien äiti yhtä paljon."
"Minunpas!"
"ÄÄÄÄääääÄääÄääääÄäääÄÄÄ"



Joo.. ihan normaalia. Esikoisella oli äskettäin parin kuukauden vaihe kun hän kutsui minua ja miestäni etunimillä äidin ja isän sijaan. Sekin meni ohi... nyt vaan odotellaan uutta vaihetta

 

["Höh"]

Tutulta kuulostaa. Nauratti kun meidän mukula huusi puistolla "äiti äiti, MUN äiti"! Ettei vaan tulis mitään sekaannuksia.

 

[lumimarjaana]

Olen 36 ja kun puhun tutuilleni vanhemmistani, niin kyllä minä sanon "mun äiti sanoi..." tai "mun isä on..."

Toki, mutta painotus on meillä aikuisilla puheessamme erilainen. Emme nimenomaan painota sitä, että MINUN äitini sanoi... MINUN isäni kertoi... Puheemme on neutraalimpaa, painotukset kohdistuu ehkä siihen vanhempiemme sanomaan.