Lapsenkaipuu - voiko olla kipeä lapsenkaipuusta, vaikka on jo äiti?

[Minä pieni paimentyttö]

Meillä on lapsi, pian 6v. poika. Haluaisin toisen lapsen, mutta mies ei halua. Joskus tuntuu, että asia on niin kipeä, etten kestä toisten toisia, kolmansia, nejänsiä lapsia. Teen surutyötä koko ajan. Toisaalta haluaisin jo hyväksyä tilanteen, koska olen kuitenkin sitä mieltä, että rakkaus mieheeni ja perheemme nykytilanne ovat suurempia asioita kuin haaveeni toisesta lapsesta, mutta en silti saa surutyötä tehtyä loppuun. Onko kellään muulla samaa tilannetta? Tuntuu kuin olisin ihan yksin näiden tunteiden kanssa, kun en kuulu mihinkään olemassaolevaan "joukkoon". Tunnen syyllisyyttä surustani, koska minulla on ihana lapsi - onhan niitäkin, jotka eivät saa edes sitä yhtä! Mutta tunnen myös huonommuutta - olenko liian huono äiti, kun lapsellani ei ole sisaruksia? Olenko niin huono äiti, ettei mieheni halua toista lasta kanssani? Miten oppisin elämään asian kanssa, mitä jos alan joskus vihata miestäni asian vuoksi, mitä jos en koskaan pääse asian yli? Onko minulla lupa surra tätä "lapsenkaipuutani" vaikka minulla onkin ihana lapsi? Onko väärin vaatia ja painostaa miestä lapsen hankkimiseen? Mikä miestä vaivaa, jos hän (loistava, rakastava isä) ei halua enempää lapsia? Kumman tulisi joustaa tilanteessa vai mitä tässä pitäisi tehdä? Paljon kysymysksiä, onko vastauksia?

 

[Äitiäiti]

Sinulle noin suuressa asiassa miehesi pitäisi joustaa. On väärin kieltää toiselta lapsensa. Eihän sitä voi kenellekään lapsia tyrkyttää, mutta jos sinun onnesi on hänelle tosiaan tärkeää, niin luulisin hän sen sinulle suovan.

 

[nonna29vee]

Tiedän tunteen. Kolmas lapsi toiveissa ja mies vaan toteaa, että ehkä myöhemmin. Asia on mielessäni jatkuvasti. Voi lapsen/vauvan/raskaudenkaipuu olla äidilläkin.

 

[vauvahaaveilija]

Meillä on kolme lasta, nuorin 7 v ja nyt olen vuoden verran niin kovasti toivonut neljännen yrittämistä mutta mies ei suostu. Saan kuulema tehdä sen jonkun muun kanssa : (
Täytän tämän vuoden aikana jo 37 v joten aika käy vähiin.
En voi lähimmille ystävillenikään kertoa todella kuinka kovasti vauvaa toivoisin.
Kaksi tuttavaani ovat saaneet vauvat tämän vuoden aikana ja tietysti olen iloinen heidän puolestaan, mutta toisaalta heidän näkeminen nostaa aina pintaan tämän turhan toivon ja kaipuun.

 

[Kysynpähän vaan]

Sinulle noin suuressa asiassa miehesi pitäisi joustaa. On väärin kieltää toiselta lapsensa. Eihän sitä voi kenellekään lapsia tyrkyttää, mutta jos sinun onnesi on hänelle tosiaan tärkeää, niin luulisin hän sen sinulle suovan.

Toisessa ketjussa kerrotaan, miten pariskunnan MIES haluaisi ehdottomasti lapsia, mutta nainen ei. Naiselle sanotaan varsin suoraan, että ei missään nimessä kannata "tehdä" lasta nyt kun hän ei itse sitä halua. Miksi naisen TÄYTYY saada lapsi sitä halutessaan, mutta miehellä siihen ei ole mitään oikeutta? Ymmärrän toki, että nainen sen lapsen kantaa ja on siitä enemmän vastuussa lapsen elämän alkutaipaleen, mutta silti. Siinä toisessa ketjussa ollaan tosiaan NIIN jyrkästi sitä mieltä, että miehellä ei ole mitään oikeutta suurin piirtein edes toivoa lasta, jos nainen ei niin halua.

 

[järjen ääni]

Sinulle noin suuressa asiassa miehesi pitäisi joustaa.

Onhan se asia suuri myös miehelle, joskin ikään kuin negatiivisessa mielessä. Helppohan se muuten olisi sanoa naiselle että no teepä niin monta kuin haluat, mutta kun uusi lapsi perheessä koskee myös sitä miestä (vai mitä?).

Ei kukaan kieltäydy lapsen tekemisestä ilkeyttään. Miehellä on jokun SYY ettei hän lasta halua, kenties kokee ettei yksinkertaisesti jaksa toista lasta, raskautta (joka voi miehellekin olla rankkaa, jos naisen mielialat heittelee tms.), vauvarumbaa, uhmaikää jne.jne.jne.

Vauvakuume voi tulla vaikka kuinka monta kertaa, mutta sitä voi hallita järjellä - ei ole pakko tehdä joka kerta uutta lasta, ihan kuten ei ole pakko hypätä punkkaan jokaisen vastaantulevan miehen/naisen kanssa joka sattuu ns.hyräyttämään moottorin käyntiin.
Jokaisen lapsen olisi hyvä syntyä toivottuna, myös isänsä puolelta.

 

[Smurfmama]

Meillä on kolme lasta, nuorin 7 v ja nyt olen vuoden verran niin kovasti toivonut neljännen yrittämistä mutta mies ei suostu. Saan kuulema tehdä sen jonkun muun kanssa : (
Täytän tämän vuoden aikana jo 37 v joten aika käy vähiin.
En voi lähimmille ystävillenikään kertoa todella kuinka kovasti vauvaa toivoisin.
Kaksi tuttavaani ovat saaneet vauvat tämän vuoden aikana ja tietysti olen iloinen heidän puolestaan, mutta toisaalta heidän näkeminen nostaa aina pintaan tämän turhan toivon ja kaipuun.

Täällä painitaan täysin samojen asioiden kanssa,
nuorin 5 vuotias ja minä itse jo 40.
Kiirettä pukkaa, miestä olen pehmittänyt asialle jo 4 vuotta,
vastaus on aina ei.
TAI tuo " saat tehdä sen sitte jonkun muun kanssa..." No herranenaika,
enhän minä nyt vaikka talossa remonttia tekevän putkimiehen kanssa ala tekemään....
vaikka sekin ajatus on kyllä mielessä käynyt.

Mutta tuossa edellisen kommentissa on kyllä pointtinsa
( "Jokaisen lapsen olisi hyvä syntyä toivottuna, myös isänsä puolelta." ).
Surullista tämä on silti...niin surullista.

 

[vauvahaaveilija]

[/guote]TAI tuo " saat tehdä sen sitte jonkun muun kanssa..." No herranenaika,
enhän minä nyt vaikka talossa remonttia tekevän putkimiehen kanssa ala tekemään....
vaikka sekin ajatus on kyllä mielessä käynyt.[/quote]

Smurfimama; niinpä, ei oikein ole ratkaisu viedä nykyisiltä lapsilta eron myötä isä jotta saa uuden vauvan jonkun muun miehen kanssa.
Mielessä on tosiaan käynyt kaikenlaista, mutta pakko kai se on alistua kohtaloon vaikka itku kurkussa.

 

[Smurfmama]

En oikein tajua sitäkään, miksi miehelle olisi niin negatiivinen asia saada
vielä yksi jälkeläinen....
Kaikki on mennyt myös raskausaikana todella hyvin,
ei mitään ongelmia. Tosin itse on lapsemme hoidettu, ilman pienintäkään
hoitoapua, että se varmaan on ( kummankin mielestä ) negatiivisin puoli,
ettei sitä yhteistä aikaa kaksin toisen aikuisen kanssa enää ole laisinkaan.


Myös minä pelkään jonkinasteista katkeroitumista,
tunnen läheisesti pariskunnan, joilla mies ei suostunut enää toiseen lapseen,
naisella oli ollut pienestä asti haave kahdesta lapsesta,
ja katkerana selittää edelleenkin ( heidän ainoa lapsensa on siis jo 43 v ! )
kuinka mies oli niin julma, ettei toista lasta hänen kanssaan tehnyt...
heilläkin meni koko odotus hyvin, ja hoitajiakin oli tarjolla,
kun sisarukset perheineen asuivat lähellä - ja tämän naisen joka siskolla on 3 lasta,
sekin katkeroittaa varmaan osaltaan.

Tähän en siis itse halua päätyä,
mutta miten sen voisi estää, kun joku järjetön halu saada vielä vauva
jyllää sisällä viikosta ja vuodesta toiseen ?!

 

[vauvahaaveilija]

Meillä mies ei olisi halunnut kolmattakaan lasta, sitä joka on nyt tuo aivan ihana ekaluokkalainen pieni pellavapäinen poika. Itse olen suurimmaksi osaksi lapset hoitanut vauvasta tähän päivään saakka, mummola on vieressä ja aina sinne on lapset yöksikin päässeet jos on meillä jotain menoa ollut. Paljon ei ole lapset siellä hoidossa olleet, mutta se mahdollisuus meillä on aina ollut ja siitä olen enemmän kuin kiitollinen.

Itse olen ainoa lapsi ja harmittaa ettei minulla ole sisaruksia. Miehelläni on kaksi sisarusta joiden kanssa on läheinen.
Taloudellisesti tulemme toimeen mainiosti, vakityöt, omakotitalo jonka laina maksettu kahden vuoden päästä. Ei mitään muuta syytä kuin että mies haluaa enemmän vapautta ja ilmeisesti olemme sen esteenä jo tälläkin kokoonpanolla. : (

Minä tunnustan, että katkeruus tekee pesää sisimpääni, vaikka kuinka yritän ajatella asiaa myös mieheni kannalta. Hän ei vaan ole lapsirakas ja sitä en voi hänessä muuttaa. Tulevaisuus askarruttaa ja pelkään että tämä asia ajaa meidät erilleen ennen pitkää..

 

[järjen ääni]

se varmaan on ( kummankin mielestä ) negatiivisin puoli,
ettei sitä yhteistä aikaa kaksin toisen aikuisen kanssa enää ole laisinkaan.

Niin, ja vauva-aikana sitä on vielä vähemmän kuin isojen lasten kanssa.

Mun mielestä on omituista, että kuvitellaan miehen "julmuuttaan" kieltäytyvän lapsen tekemisestä. Tai ehkä se kertookin jotain vauvaa hinkuvan yksisilmäisyydestä, MINÄ haluan vauvan, minäminäminä...

Mies saattaa kuitenkin rakastaa vaimoaan niin paljon, ettei halua parisuhteen kärsivän enää uudesta vauvasta. Tilastojen mukaan pari eroaa useimmiten silloin, kun lapsi n 2 on vauvaikäinen. Mieskin voi katkeroitua, jos hänen tahtonsa jyrätään (puoli)väkisin, ja sen seurauksena koko suhde rikkoutuu (ehkei eroon asti, mutta kuinka moni mahtaa elää ns. kulisseissa?)

Toisaalta jos nainen ei pysty päästämään vauvakuumeestaan irti, niin sekin uhkaa parisuhdetta. Jokainen päättää tietysti omalla kohdallaan, jättääkö valmiin perheen, miehen ja aiemman lapsen/lapset yhden potentiaalisen, vielä olemassa olemattoman perheenjäsenen takia.

 

[..utelias]

Hän ei vaan ole lapsirakas ja sitä en voi hänessä muuttaa.

Ihan neutraalisti kyselen, kuinka te sitten lähditte ensimmäistäkään lasta yhdessä tekemään?

 

[Niin...]

järjen ääni kirjoitti:" Mieskin voi katkeroitua, jos hänen tahtonsa jyrätään (puoli)väkisin, ja sen seurauksena koko suhde rikkoutuu (ehkei eroon asti, mutta kuinka moni mahtaa elää ns. kulisseissa?) "

Eikös tässä ole sitten mies ajattelemassa vain itseään ( MINÄ en halua vauvaa, minäminäminä.... ) ??? Tai jos mies haluaa enemmän sitä vapaa-aikaa,
eikö hän silloin ajattele juuri itseään ??
Onko MINÄMINÄ-ajattelu enemmän sallittua miehelle kuin naiselle
tasavertaisessa suhteessa ??

Ja oikeesti; se vauva-aika on todella nopeasti ohi ,
lapset kasvaa ja itsenäistyy. Sitten jää taas aikaa parisuhteellekin,
ellei ole niin onnekas, että on nuo isovanhemmat tai joku muu hoitoapuna,
että pääsee myös kaksistaan johonkin.

 

[näin se menee:]

Eikös tässä ole sitten mies ajattelemassa vain itseään ( MINÄ en halua vauvaa, minäminäminä.... ) ??? Tai jos mies haluaa enemmän sitä vapaa-aikaa,
eikö hän silloin ajattele juuri itseään ??
Onko MINÄMINÄ-ajattelu enemmän sallittua miehelle kuin naiselle
tasavertaisessa suhteessa ??

Kun on kyse syntymättömästä lapsesta, hänen etunsa tulee ensimmäisenä: Jos jompikumpi vanhemmista ei ehdottomasti halua lasta, on väärin hänet tuoda maailmaan.

Siinä mielessä "väkisin" lasta haluava nainen on itsekkäämpi, koska hän riskeeraa paitsi oman parisuhteensa, myös sen mahdollisen lapsensa isäsuhteen.

 

[vauvahaaveilija]

Hän ei vaan ole lapsirakas ja sitä en voi hänessä muuttaa.

Ihan neutraalisti kyselen, kuinka te sitten lähditte ensimmäistäkään lasta yhdessä tekemään?

Neutraalisti vastailen, että kaksi ensimmäistä tehtiin niin sanotusti yhteisestä päätöksestä ja kolmas enemmän ja vähemmän siksi koska minä halusin. (eli olen se jyrä joka painostaa miehen lasten tekoon )

Lapsirakkaudettomuuden mainitsin koska mieheni ei lasten kanssa ole leikkinyt juuri koskaan, ei lukenut iltasatuja eikä yleensäkään tee mitään heidän kanssaan mitä ei ole pakko tehdä. Lomallekin lähtisi mieluummin ilman lapsia.
Aamulla kysyi mukamas puoli leikillään 10 v. tyttäreltämmemme että milloin tämä pääsee koulusta jotta tietää hakea noutoruokaa ennen sitä ettei tarvitse lapsille tuoda. Jos en olisi älähtänyt niin olisi varmasti sen tehnytkin.

 

[karmivaa]

Lapsirakkaudettomuuden mainitsin koska mieheni ei lasten kanssa ole leikkinyt juuri koskaan, ei lukenut iltasatuja eikä yleensäkään tee mitään heidän kanssaan mitä ei ole pakko tehdä. Lomallekin lähtisi mieluummin ilman lapsia.

No huhhuh! :O Mutta eipä se auta voivotella kun lapset on jo tehty. Tuskin tuossa konkurssissa paljon painaisi, vaikka pistäisit sen neljännenkin alulle.

 

[naapurin täti]

Tämä täti neuvoisi vakavasti "vauvahaaveilijaa" vaihtamaan miestä.

 

[vauvahaaveilija]

Tämä täti neuvoisi vakavasti "vauvahaaveilijaa" vaihtamaan miestä.

No ehkä oli hieman kärjistetty ettei ikinä koskaan tee mitään mutta ei siis tosiaan ole mikään leikkijä tyyppi. Nyt kun lapset ovat isompia niin on enemmän yhteistä puuhaa eli jotain oikeaa tekemistä, ei leikkiä.

Mutta en katso etteikö minulla ole silti oikeus lapsiin miehestäni huolimatta.

 

[Minä pieni paimentyttö]

Näinhän se vaan on: "kukaan mies ei kieltäydy ilman syytä lapsen teosta". Kiitos näistä vastauksista, hyvä tietää, etten ole ainoa nainen, jolla on tämä "ongelma".

Jatkan itse surutyötä. Alan olla siinä kohdassa, että teen tämän surutyön ja elän asian kanssa. Meille ei tule enempää ainakaan biologisia lapsia. On meillä kaksi ihanaa kummilasta ja tuo oma lapsi on täyttä kultaa! Haluan olla onnellinen siitä, mitä olen saanut. Olen onnellinen myös avioliitossa, vaikka surenkin sitä, että emme tee toista lasta, emme koe toista kertaa synnytyksen ihmettä. Ymmärrän silti miestänikin, varsin hyvin ymmärränkin. Meidän kohtalomme yhden lapsen perheeksi sinetöi rankka synnytys, jossa mieheni oli lähellä menettää sekä vaimon että lapsen. Ja tiedän, että se kaikki oli hänelle rankkaa, kuten myös se, että hätäsektionjälkeinen aika oli täynnä huolta. Itselläni oli paha kohtutulehdus, en meinannut toipua sektiosta ja olin kai aikamoisessa bluesissakin pari-kolme ekaa kuukautta. Mieheni ei halua kokea sitä uudelleen. Ehkä meillä naisilla on biologiassamme jokin taika unohtaa synnytyksen kauhut ja pelko ja huoli, jotta voisimme tulla uudelleen raskaaksi, koska itseäni ajatus synnyttämisestä ei ole pelottanut. Toisaalta tiedän, että ekan synnytyksen "kauhut" tulisivat varmasti pelottamaan toisen raskauden aikana.

Mutta kuten todettu, olen valmis jatkamaan matkaa. Nauttien tuosta yhdestä lapsesta ja avioliitostani, siitä, että lapseni isä on kuitenkin osallistuva, hellä ja rakastava isä lapsellemme. Toisenlaisen miehen kanssa tuskin lapsia haluaisinkaan. On aika hyväksyä meidät tälläisenä perheenä. Sitä vain ihmettelen, miksi tukea tälle eteenpäin menolle, hyväksymiselle on niin vaikea saada??? Olen käynyt puhumassa asiasta monenkin ammattiauttajan kanssa, perheneuvolassa ja perheasiainneuv. keskuksessa, koska olen kokenut tarvetta jutella jonkun kanssa. JUttelut ovat kuitenkin olleet hvyin yksipuolisia ja turhia: työntekijät (naiset!) ovat vain todenneet, että "älä luovuta, et ole ensimmäinen nainen joka painostamalla saa tahtonsa läpi tässä asiassa" tai ovat sanoneet, että "eihän miehesi voi päättää noin suurta asiaa yksin!". Eivät ne ole kuitenkaan vastauksia, joita olen hakenut. Haluaisin jonkun sanovan, että yhden lapsen perhe on ihan yhtä arvokas perhe, että onhan meillä toisemme ja että en ole sen vähempää nainen synnytettyäni "vain kerran". Ehkä ne sanat pitää vaan sanoa itse itselleen. Jotenkin haluaisin, että saisin keinoja surra tämän asian loppuun, että voisin jatkaa tästä.

Matka jatkukoon siis. Ja se, mikä on eniten totta, on se, että jokainen lapsi ansaitsee tulla maailmaan toivottuna, molempien vanhempiensa toivomana. (Uskoisin silti, että JOS olisimme tehneet toisenkin lapsen, olisi mieheni rakastanut häntä aivan yhtä paljon kuin ainokaistammekin!)