Lapset sopeutuu usein nopeasti. Äiti ei välttämättä. Itse itkin ensimmäisen vuoden töihin mennessäni ja sieltä palatessani kun mulla oli niin törkee ikävä lapsia. Lapsilla oli kaikki hyvin ja näin, että he oppivat todella hienoja asioita päiväkodissa. Lapset mm. alkoivat syödä paremmin heidän seuratessa kavereidensa esimerkkiä. Yht´äkkiä alas meni punajuuri, marjasopat, salaatit ja tomaatit sekä monet muut ruoat mitä eivät olleet aikaisemmin suostuneet syömään. Sanavarasto karttui ja mielikuvitusleikit muodostuivat värikkäämmiksi ja kekseliäämmiksi kavereiden kanssa yhdessä leikkiessä. Jumpat sun muut liikuntajutut tulivat enemmän esiin ja kädentaidot kehittyivät huikein askelin. Päiväkodissa ikänsä lapsia ohjanneet osaavat olla kuitenkin aika paljon kekseliäämpiä ja keksiä monipuolisempia juttuja kuin minä äitinä vaikken ole ihan poropeukalo minäkään. Lapsilla alkoi olla kunnon kaverisuhteita ja ryhmätoiminnassa oppivat sopimaan yhteisiä pelisääntöjä ja päiväkodin tapahtumista riitti meillä hirmusti asiaa kotona juteltavaksi. Riittää yhäkin. Äidin ei auttanut kuin niellä kyyneleensä ja todfeta, että päiväkoti antaa lapsille niin paljon, että kyllä mun on hyvä vaan koettaa hoitaa duunini. Josta kyllä pidin siitäkin ja pidän edelleen. Oli vaan kamalaa äidillä oppia siihen, että lapset eivät olleetkaan läsnä ja omassa hoidossa. Tunnekuohuun on hyvä rarautua.