Lapsettomuudesta kärsivät -- auttakaa mua ymmärtämään

[Surkeena toisten puolesta]

Lisäisin, että erota saa enkä tuomitse heidän eroaan, toivon vain, että ero tulee oikeista syistä ja että tässä nyt ei tehdä tunnekuohuksissa mitään hätiköityä.

Tässäpä pointti: ero tulee oikeista syistä??? SINÄ et voi määritellä niítä oikeita syitä, vaan he! Yritä hyvä ihminen ymmärtää se! He elävät OMAA elämäänsä.

Niin ja lisään vielä: Toki sinulla saa olla mielipide, ei pahalla. Mutta ymmärrä, että sinun mielipiteesi on sinun ja se mitä he tekevät on heidän ratkaisunsa.

Mun mielipide ei ole, että on pakko jatkaa yhdessä onnettomina!!! haluan nähdä heidät onnellisina, vaikka sitten eri tahoilla. Kunhan se vain olisi se, mitä tämä asia korjaantuakseen vaatii. Toivon vain, että olisivat riittävän rationaalisia tämän päätöksen äärellä eivätkä he ajautuisi tielle, jota katuvat. Eroista on usein rationaalisuus kaukana. Olisin ehkä halunnut kuulla tässä, miten eroon päätyneet lapsettomuudesta kärsineet ovat eronsa kokeneet. Voiko lapsettomuus yksin olla hajoittava voima?? Nimittäin toivon, että se ei olisi ja että tässä olisi kyse muustakin ja sitten ero on kenties ihan paikallaan. Ja siis mä pelkään sitä synkkyyttä ja yksinäisyyttä, mitä heidän silmissään nyt nään. HUolehdin heidän jaksamisestaan. Onko väärin käydä läpi näitä tuntemuksia. On läheisilläkin tunteet ja hekin voivat kaivata tukea siinä, miten ymmärtää asioita ja miten he voisivat oppia katsomaan asioita. mIten olla parhaiten avuksi. LÄhipiiri on kuitenkin se, joka usein auttaa mäessä, auttaa kaverina jaloilleen. No, kaikkien viesti tuntuu olevan, että anna heidän olla, heidän asiansa. JOs olisin itse tuossa jamassa, toivoisin, että minulla olisi kavereita, olkapäitä ja tsemppaajia. Ja että hekin saavat olla epävarmoj itsestään. JOs mä oon vaan myötäilly eroa ihan kaikessa edes koettamatta tarjota toisenlaisia näkökulmia asiaan, oonko osa syyllinen jos joku päivä todetaankin eron olleen heidän elämänsä pahin virhe. Olisin mäkin kaveri kun en auttaisi näkemään asioita laajemmin. Kun toiset eivät selvästikään osaa olla kovin rationaalisia nyt, onko paha jos joku yrittää. Ei ole kyse siitä, että tekisi ratkaisuja heidän puolestaan tai manipuloisi heitä, vaan kertoisi elämän väreistä eikä vain pohtisi niitä mustavalkoisuuksia, mitä he nyt selvästikin pohtivat. No, ei näitä asiaoita voi heille tietystikään mennä sanomaan, mutta jotenkin toivon, että joku muu sanoisi. Tai jotain sellaista tapahtuisi, että he tajuaisivat muodostaa päätöksilleen pohjan, joka ei ole niin mustavalkoinen kuin se on nyt. Ja se on hyvin mustavalkoinen, mitä juuri keskustelimme.

Enkä ole muuten sanonut, että lapsettomuus olisi pienempi tragedia kuin joku muu. Olen sanonut, että on muitakin tragedioita, jotka voivat olla kokijalleen aivan yhtä suuria ja niiden kanssa on kuitenkin opittava elämään. JOs monien muiden murheiden kanssa on opittava elämään, niin eikö lapsettomuuden kanssa voi oppia elämään. En kuitenkaan vähätellyt heidän kokemustaan! Enkä sitä mitä he ovat keskenmenon kohdalla kokeneet! Ovat varmasti käsittämättömän tiukkoja paikkoja elämässä, mutta monet muutkin paikat ovat.

 

[Alaston lohikäärme]

Ei lapsettomuus ole kriisinä mitenkään ainutlaatuinen ja muita suurempi. Realismia toivoisin, jos se todellakin on tämä lapsettomuus, joka repii heidät erilleen.

Muisteles sanomisias ap uudelleen.

 

[Surkeena toisten puolesta]

Ei lapsettomuus ole kriisinä mitenkään ainutlaatuinen ja muita suurempi. Realismia toivoisin, jos se todellakin on tämä lapsettomuus, joka repii heidät erilleen.

Muisteles sanomisias ap uudelleen.

Mä en lue tota sun lausetta samoin kuin sinä. Niin, lapsettomuus ei ole kriisinä ainutkaatuinen ja muita suurempi. Vaan voi olla kriisejä, jotka ovat aivan yhtä isoja. Ei lapsettomuus ole maailman ainoa kriisi. Ja tosiaan, muidenkin yhtä isojen kriisien kanssa on opittava elämään. Miten musta tuntuu Finttu, että sä haluut pitää sun murheesi juuri suurempina kuin muiden murheet on.

 

[harmaa]

Ei lapsettomuus ole kriisinä mitenkään ainutlaatuinen ja muita suurempi. Realismia toivoisin, jos se todellakin on tämä lapsettomuus, joka repii heidät erilleen.

Muisteles sanomisias ap uudelleen.

Juuri näin.

Tarvitset näköjään tukea sille, kun yrität tukea toista ihmistä, joka ei sinulle käsittämättömästä syystä pysty ottamaan sinun tukeasi vastaan. Miksi et ota sitä tukea täältä vastaan, ei ymmärrä *poistuu sarkastisesti areenalta*

 

[Alaston lohikäärme]

En mä koe, että mun murhe on sen isompi, kuin kenenkään muunkaan, joka on samassa tilanteessa kanssani.
En silti ole missään vaiheessa vähätellyt muiden murheita omiani pienemmiksi. Kuten sitäkään, että sinun elämäsi suurin kriisi on ollut vanhempiesi menettäminen. Minäkin olen sen kokenut, mutta se tulee omassa elämässäni "vasta hyvänä kakkosena". Minusta se on luonnollista, että lapset hautaavat vanhempansa.
Mutta kuten itsekin näet, eri ihmiset suhtautuvat eri asioihin eri tavalla. Tämä lapsettomuus on minun elämäni suurin kriisi. En ole vielä sitä hyväksynyt, enkä ole sen kanssa oppinut elämään. Muiden kriisieni kanssa olen oppinut elämään.

 

[Surkeena toisten puolesta]

Ei lapsettomuus ole kriisinä mitenkään ainutlaatuinen ja muita suurempi. Realismia toivoisin, jos se todellakin on tämä lapsettomuus, joka repii heidät erilleen.

Muisteles sanomisias ap uudelleen.

Juuri näin.

Tarvitset näköjään tukea sille, kun yrität tukea toista ihmistä, joka ei sinulle käsittämättömästä syystä pysty ottamaan sinun tukeasi vastaan. Miksi et ota sitä tukea täältä vastaan, ei ymmärrä *poistuu sarkastisesti areenalta*

Älä väännä mun sanomisiani. Kuten yllä sanoin, on muitakin murheita aivan yhtä suuria ja valtavia ja vaikeita. Lapsettomuus ei ole maailman ainoa ja suurin kriisi. Muitakin on, aivan yhtä suuria ja vaikeita. Ei ole kyse nyt ventovieraista ihmisistä, joille tuputtaisin tukea, vaan he ovat osa meidän arkea, ovat läsnä päivittäisessä elämässä ja purkavat asioitaan meille, mutta hyvin synkästä ja juuri mustavalkoisesta näkökulmasta tällä hetkellä. Toivoin, että näkevät pian niitä värejäkin.

 

[Kotiäiti Narniasta]

Eihän se aina noin mene. Toisille se lapsettomuus on ylitsepääsemätöntä eikä parisuhde lopulta kestäkään sitä. Paha sitä on ulkopuolisen mennä sanomaan mitään toisten suhteista ja siitä mitä sen suhteen pitäisi kestää.

Oma mieheni sairastui syöpään pari vuotta sitten. En olisi itse osannut kuvitella, että sairaus rikkoisi meidän perhettä eikä niin siis käynytkään, ei tapahtunut edes mitään rakoilua suhteessa tms. Mutta silloin luin paljon kaikkia syöpä-palstoja ja keskusteluja ja hirveästi oli niitä surullisia tapauksia, joissa se terve puoliso olikin säikähtänyt ja lähtenyt lipettiin.

 

[Surkeena toisten puolesta]

En mä koe, että mun murhe on sen isompi, kuin kenenkään muunkaan, joka on samassa tilanteessa kanssani.
En silti ole missään vaiheessa vähätellyt muiden murheita omiani pienemmiksi. Kuten sitäkään, että sinun elämäsi suurin kriisi on ollut vanhempiesi menettäminen. Minäkin olen sen kokenut, mutta se tulee omassa elämässäni "vasta hyvänä kakkosena". Minusta se on luonnollista, että lapset hautaavat vanhempansa.
Mutta kuten itsekin näet, eri ihmiset suhtautuvat eri asioihin eri tavalla. Tämä lapsettomuus on minun elämäni suurin kriisi. En ole vielä sitä hyväksynyt, enkä ole sen kanssa oppinut elämään. Muiden kriisieni kanssa olen oppinut elämään.

Enempiä kinaamatta, pystyttekö te avioparina käsittelemään lapsettomuusasiaa yhdessä? Entä tuntuuko siltä, että kumppani on samalla aaltopituudella? Ainahan osapuolet eivät pysty puhumaan asioista samalla tavalla ja jokaisen suru on yksilöllistä. Miten teillä mennään tunnetasolla arjessa rinta rinnan? Onko tyuntunu, ettei toinen ymmärrä?

 

[vieras]

En jaksa lukea koko ketjua. Totean vain lapsettomuus on muutakin kuin sitä että ei ole lapsia. Halu saada suvulleen ja itseleen jatketta on mielestäni jonkinlainen perustarve aika monelle ihmiselle. Kun saa tietää, että ei pysty samaan lapsia, niin vauvoja tunkee silmiin joka paikassa, pihoilla, kaupoissa, unissa. Ongelmasta ei pääse eroon, joka ilta itkettää. Se masentaa ja surettaa, ja silti ei saa surra. Ihan kuten ap kommentoi, eihän se ole mikään oikea kriisi tai oikea surun tai eron aihe. Lapsettomuus on suru, jota ei saa surra. Kun vielä on takana raskaita ja mielialoihinkin vaikuttavia hedelmöityshoitoja sekä keskenmenoja, niin kyllä siinä alkaa pinna kiristyä ja ongelmat paisua parisuhteessa kaikin puolin. Joskus voi olla hyvä viheltää peli poikki ja erota, jolloin kumpikin vapautuu elämään uutta elämää. Itse olen eronnut lapsettomuuden vuoksi, lapsettomuuden syy oli minun munasarjoissani. Nyt on uusi mies, ja yllätys, yllätys, kaksi lasta.

 

[harmaa]

En jaksa lukea koko ketjua. Totean vain lapsettomuus on muutakin kuin sitä että ei ole lapsia. Halu saada suvulleen ja itseleen jatketta on mielestäni jonkinlainen perustarve aika monelle ihmiselle. Kun saa tietää, että ei pysty samaan lapsia, niin vauvoja tunkee silmiin joka paikassa, pihoilla, kaupoissa, unissa. Ongelmasta ei pääse eroon, joka ilta itkettää. Se masentaa ja surettaa, ja silti ei saa surra. Ihan kuten ap kommentoi, eihän se ole mikään oikea kriisi tai oikea surun tai eron aihe. Lapsettomuus on suru, jota ei saa surra. Kun vielä on takana raskaita ja mielialoihinkin vaikuttavia hedelmöityshoitoja sekä keskenmenoja, niin kyllä siinä alkaa pinna kiristyä ja ongelmat paisua parisuhteessa kaikin puolin. Joskus voi olla hyvä viheltää peli poikki ja erota, jolloin kumpikin vapautuu elämään uutta elämää. Itse olen eronnut lapsettomuuden vuoksi, lapsettomuuden syy oli minun munasarjoissani. Nyt on uusi mies, ja yllätys, yllätys, kaksi lasta.

AP, kelpaako tämä? Vieras, sinä kirjoitit auki tämän asian todella hienosti!

 

[Alaston lohikäärme]

En mä koe, että mun murhe on sen isompi, kuin kenenkään muunkaan, joka on samassa tilanteessa kanssani.
En silti ole missään vaiheessa vähätellyt muiden murheita omiani pienemmiksi. Kuten sitäkään, että sinun elämäsi suurin kriisi on ollut vanhempiesi menettäminen. Minäkin olen sen kokenut, mutta se tulee omassa elämässäni "vasta hyvänä kakkosena". Minusta se on luonnollista, että lapset hautaavat vanhempansa.
Mutta kuten itsekin näet, eri ihmiset suhtautuvat eri asioihin eri tavalla. Tämä lapsettomuus on minun elämäni suurin kriisi. En ole vielä sitä hyväksynyt, enkä ole sen kanssa oppinut elämään. Muiden kriisieni kanssa olen oppinut elämään.

Enempiä kinaamatta, pystyttekö te avioparina käsittelemään lapsettomuusasiaa yhdessä? Entä tuntuuko siltä, että kumppani on samalla aaltopituudella? Ainahan osapuolet eivät pysty puhumaan asioista samalla tavalla ja jokaisen suru on yksilöllistä. Miten teillä mennään tunnetasolla arjessa rinta rinnan? Onko tyuntunu, ettei toinen ymmärrä?

Juu musta tuntuu aina siirtojen ja testipäivän välillä, et mies ei todellakaan ymmärrä yhtään mitään. Ja ennen hoitoja se ei tajunnu, miksi mä itken ku menkat alkaa. Varsinki jos ne oli myöhässä.
Ja ei olla samalla aaltopituudella täs asiassa. Jos mieheltä kysyn, mitä tehdään sit seuraavax, ni se sanoo aina, et "mitä sä haluut". Eli kaikki on tavallaan mun vastuulla, et mihin asti jatketaan hoitoja ja muuta.

 

[Alaston lohikäärme]

En jaksa lukea koko ketjua. Totean vain lapsettomuus on muutakin kuin sitä että ei ole lapsia. Halu saada suvulleen ja itseleen jatketta on mielestäni jonkinlainen perustarve aika monelle ihmiselle. Kun saa tietää, että ei pysty samaan lapsia, niin vauvoja tunkee silmiin joka paikassa, pihoilla, kaupoissa, unissa. Ongelmasta ei pääse eroon, joka ilta itkettää. Se masentaa ja surettaa, ja silti ei saa surra. Ihan kuten ap kommentoi, eihän se ole mikään oikea kriisi tai oikea surun tai eron aihe. Lapsettomuus on suru, jota ei saa surra. Kun vielä on takana raskaita ja mielialoihinkin vaikuttavia hedelmöityshoitoja sekä keskenmenoja, niin kyllä siinä alkaa pinna kiristyä ja ongelmat paisua parisuhteessa kaikin puolin. Joskus voi olla hyvä viheltää peli poikki ja erota, jolloin kumpikin vapautuu elämään uutta elämää. Itse olen eronnut lapsettomuuden vuoksi, lapsettomuuden syy oli minun munasarjoissani. Nyt on uusi mies, ja yllätys, yllätys, kaksi lasta.

Tää on just niin hienosti kirjoitettu. Että niinkuin ihminen ei saa surra jotain, mitä ei ole.

 

[Surkeena toisten puolesta]

En jaksa lukea koko ketjua. Totean vain lapsettomuus on muutakin kuin sitä että ei ole lapsia. Halu saada suvulleen ja itseleen jatketta on mielestäni jonkinlainen perustarve aika monelle ihmiselle. Kun saa tietää, että ei pysty samaan lapsia, niin vauvoja tunkee silmiin joka paikassa, pihoilla, kaupoissa, unissa. Ongelmasta ei pääse eroon, joka ilta itkettää. Se masentaa ja surettaa, ja silti ei saa surra. Ihan kuten ap kommentoi, eihän se ole mikään oikea kriisi tai oikea surun tai eron aihe. Lapsettomuus on suru, jota ei saa surra. Kun vielä on takana raskaita ja mielialoihinkin vaikuttavia hedelmöityshoitoja sekä keskenmenoja, niin kyllä siinä alkaa pinna kiristyä ja ongelmat paisua parisuhteessa kaikin puolin. Joskus voi olla hyvä viheltää peli poikki ja erota, jolloin kumpikin vapautuu elämään uutta elämää. Itse olen eronnut lapsettomuuden vuoksi, lapsettomuuden syy oli minun munasarjoissani. Nyt on uusi mies, ja yllätys, yllätys, kaksi lasta.

En ole sanonut, ettei se ole oikeaa surua ja kriisiä! Mutta olen kyllä toivonut, että se ei olisi yksin syy eroon jos parisuhde on ollut muuten todella onnellinen. Olen vain sanonut, että on muitakin vaikeita kriisejä, aivan yhtä kovia ja vaikeita, ja silti niidenkin kanssa on opittava elämään. lukisit koko ketjun jos sulla on kommentoitavaa. munki lapset on hedelmöityshoidoin alkunsa saaneet. Ja varmaan kokemuksesi pohjalta osaisit kertoa mulle jotain niistä tuntemuksista, joita mun tässä tilanteessa odotetaan ymmärtävän. Tai sitten et, sillä kokemukset ovat hyvin erilaisia tietysti. Mutta niitä juuri kaipaisin, erilaisia kokemuksia kokoea näitä asioita, jotten itse olisi sitten mustavalkoinen näiden asioiden äärellä!

Nyt on aika viedä muksut kerhoon.

 

[vieras]

En jaksa lukea koko ketjua. Totean vain lapsettomuus on muutakin kuin sitä että ei ole lapsia. Halu saada suvulleen ja itseleen jatketta on mielestäni jonkinlainen perustarve aika monelle ihmiselle. Kun saa tietää, että ei pysty samaan lapsia, niin vauvoja tunkee silmiin joka paikassa, pihoilla, kaupoissa, unissa. Ongelmasta ei pääse eroon, joka ilta itkettää. Se masentaa ja surettaa, ja silti ei saa surra. Ihan kuten ap kommentoi, eihän se ole mikään oikea kriisi tai oikea surun tai eron aihe. Lapsettomuus on suru, jota ei saa surra. Kun vielä on takana raskaita ja mielialoihinkin vaikuttavia hedelmöityshoitoja sekä keskenmenoja, niin kyllä siinä alkaa pinna kiristyä ja ongelmat paisua parisuhteessa kaikin puolin. Joskus voi olla hyvä viheltää peli poikki ja erota, jolloin kumpikin vapautuu elämään uutta elämää. Itse olen eronnut lapsettomuuden vuoksi, lapsettomuuden syy oli minun munasarjoissani. Nyt on uusi mies, ja yllätys, yllätys, kaksi lasta.

Halaus tämän kirjoittajalle! Aivan kun mun ajatuksia.

Tähän haluaisin lisätä vielä sen, että kun esim ap ajattelee asiaa, niin suurin osa lapsiperheen vapaa-ajasta on jotenkin lasten harrastusten tai ajankäytön ehdoilla. Ja niin pitääkin. MUTTA onko se sitten ihme, että lapsettomat (tahattomasti tai oma valintaisesti) tuntee olonsa ulkopuoliseksi, kun tapaamiset ym muuttuu kun lapsi sairastaa, ei voida tavat kun lapsella on muskari tms eli nämä kuitenkin jossain määrin aina nippaisee, että tuotakaan meille ei tule eikä tuota tarvitse ajatella ja suunnitella, esim kerhon kevätjuhlaharjoituksia tms. Ja jos sitä haluisi, nöistä pienistä asioista voi kertyä iso virta, ja parisuhteen toinen osapuoli ei jaksa lohduttaa iltaitkuista kumppania. Iltaitkuja näistä tulee meillä noin 3 kertaa vuodessa mutta siltikin.