M
mielessä yhä
Vieras
Olenkohan minä joku kummajainen kun vieläkin pyörittelen mielessäni edellistä synnytystä, vaikka synnytyksestä on jo yli vuosi. Ja asioiden pyörittely ei johdu edes siitä, että olisin uutta vauvaa haaveilemassa.
Eli synnytykseni sujui näin:
Raskausviikolla 40+5 lähdin etukäteen sovittuun neuvolakontrolliin, oloni oli ollut koko edellisen viikon huono ja syömään en ollut pystynyt juuri mitään vain nesteitä juomaan. Neuvolassa alaverenpaine oli noussut 30 pykälää edellisestä viikosta, turvotusta oli ja proteiinit olivat plussalla. Paino oli tippunut kolme kiloa viikossa. Vauvan syke oli 170. Oloni oli huono ja suunnilleen rukoilin lähetettä äitipolille, mutta en saanut, kun sitä ei kuulema voi antaa ennen kuin viikkoja on 41+5. Sain vain seuraavan neuvola-ajan viikonpäähän. Olin kuitenkin jo äitipolin asiakas raskausdiabetekseni takia joten soitin itse äitipolille, josta minua kehotettiin lähtemään heti synnytysosastolle tarkistettavaksi, koska äitipoli oli jo sulkemassa siltä päivältä.
Lähdin synnärille vähän sillä mielellä, että eiköhän ne minut vielä kotiin lähetä. Ensimmäinen mitä vastaanottava hoitaja päivitteli oli se, että miten minulle on annettu neuvola aika vasta viikolle 41+5. Sitten sisätutkimus jossa todettiin että olin auki 2 senttiä. Vauvan sydänkäyrää otettiin noin vartti, jonka jälkeen hoitaja kiikutti printin lääkärille. Meni noin kymmenen minuuttia ja hoitaja tuli takaisin ja kehoitti riisumaan, että siirrymme synnytyssaliin. Olin aivan hämmennyksissäni ja sain vain sanottua, että pitää soittaa miehelle. Lääkärikin sitten kävi huoneessa ja sanoi, että synnytys on käynnistettävä, kun vauvan sydänkäyrä näyttää siltä, että enää ei voi seurailla. Puhui muistaakseni sinusrytmistä.
Siirryin synnytyssaliin ja sain oksitoonitipan. Tämän jälkeen kaikki sujuikin nopeasti. Lääkäri kävi muutaman kerran salissa tarkistamassa käyrää, puhkaisemassa kalvot ja laittamassa kohdunkaulan puudutteen. Synnytys meni vauhdilla, onneksi miehenikin ehti mukaan kuitenkin. Ensimmäiseksi vaiheeksi oli merkitty neuvolakorttiin kolme tuntia ja ponnistusvaiheeksi 7 minuuttia. (Tuo ponnistusvaihe varsinkin ihmetyttää, kun tunnosti että kesti iäisyyden ja vauva jumitti hartioista synnytyskäytävään, kaksi kätilöä vetäisi sitten vauvan alusastiaan kolahtaen, ainoa vamma oli murtunut solisluu) Mutta lopputulos oli siis ihana nelikiloinen tyttövauva, jolla oli vähän sinisyyttä synnytksen jälkeen, mutta muuten kaikki oli ok.
Vauvan synnyttyä jälkeisiä ootellessa kätilöt ihmettelivät, että miten onkin napanuora tiukasti umpisolmussa. Ja kun istukka tuli ulos, niin se oli kalkkeutunut.
Synnytyksen jälkeen vain on tullut eräänkin kerran mieleen, että jos en olisi silloin itse älynnyt soittaa äitipolille vaan olisin jäänyt kotiin oottelemaan supistuksia tai seuraavaa neuvolakertaa, niin miten olisi käynyt. Kuitenkin tuo napanuora oli solmussa ja istukka kalkkeutunut.
Puhuin asiasta omassa neuvolassani, olin nimittäin raskauden loppuvaiheessa toisen neuvolan asiakas, kun oma neuvola oli kesätauolla. Oma hoitajani vain sanoi, että hän olisi ilman muuta laittanut minut äitipolille, ja se siitä. Niin ja kun käytin vauvaa eka kertaa neuvolassa, (silloin vielä siellä toisessa neuvolassa) niin vauvaa oli punnitsemassa sama hoitaja kuin silloin minun viimeisellä neuvolakäynnillä. Sanoin hoitajalle, että tässä me nyt ollaan vauvan kans, kun lähdin synnärille. Ainoa vastaus oli, että hyvä kun menit sinne synnärille...
Joo, ei kait tuota synnytystä olisi noin pikaisesti käynnistetty jos hätää ei olisi ollut. Toisaalta jos todellinen hätä olisi ollut niin silloin varmaan olisi lähdetty hätäsektioon... en tiedä. Tunnostaa vaan, että näin pitkän ajan päästä ei enää mistään kehtaa mitään kysellä. Ja tuntuu tyhmältä sekin, että vatvon asiaa, joka päättyi hyvin, kun monella kuitenkin on ollut paljon rankemmat synnytykset.
Halusin vaan mieltä keventääkseni purkaa tämän kaiken tänne...
Eli synnytykseni sujui näin:
Raskausviikolla 40+5 lähdin etukäteen sovittuun neuvolakontrolliin, oloni oli ollut koko edellisen viikon huono ja syömään en ollut pystynyt juuri mitään vain nesteitä juomaan. Neuvolassa alaverenpaine oli noussut 30 pykälää edellisestä viikosta, turvotusta oli ja proteiinit olivat plussalla. Paino oli tippunut kolme kiloa viikossa. Vauvan syke oli 170. Oloni oli huono ja suunnilleen rukoilin lähetettä äitipolille, mutta en saanut, kun sitä ei kuulema voi antaa ennen kuin viikkoja on 41+5. Sain vain seuraavan neuvola-ajan viikonpäähän. Olin kuitenkin jo äitipolin asiakas raskausdiabetekseni takia joten soitin itse äitipolille, josta minua kehotettiin lähtemään heti synnytysosastolle tarkistettavaksi, koska äitipoli oli jo sulkemassa siltä päivältä.
Lähdin synnärille vähän sillä mielellä, että eiköhän ne minut vielä kotiin lähetä. Ensimmäinen mitä vastaanottava hoitaja päivitteli oli se, että miten minulle on annettu neuvola aika vasta viikolle 41+5. Sitten sisätutkimus jossa todettiin että olin auki 2 senttiä. Vauvan sydänkäyrää otettiin noin vartti, jonka jälkeen hoitaja kiikutti printin lääkärille. Meni noin kymmenen minuuttia ja hoitaja tuli takaisin ja kehoitti riisumaan, että siirrymme synnytyssaliin. Olin aivan hämmennyksissäni ja sain vain sanottua, että pitää soittaa miehelle. Lääkärikin sitten kävi huoneessa ja sanoi, että synnytys on käynnistettävä, kun vauvan sydänkäyrä näyttää siltä, että enää ei voi seurailla. Puhui muistaakseni sinusrytmistä.
Siirryin synnytyssaliin ja sain oksitoonitipan. Tämän jälkeen kaikki sujuikin nopeasti. Lääkäri kävi muutaman kerran salissa tarkistamassa käyrää, puhkaisemassa kalvot ja laittamassa kohdunkaulan puudutteen. Synnytys meni vauhdilla, onneksi miehenikin ehti mukaan kuitenkin. Ensimmäiseksi vaiheeksi oli merkitty neuvolakorttiin kolme tuntia ja ponnistusvaiheeksi 7 minuuttia. (Tuo ponnistusvaihe varsinkin ihmetyttää, kun tunnosti että kesti iäisyyden ja vauva jumitti hartioista synnytyskäytävään, kaksi kätilöä vetäisi sitten vauvan alusastiaan kolahtaen, ainoa vamma oli murtunut solisluu) Mutta lopputulos oli siis ihana nelikiloinen tyttövauva, jolla oli vähän sinisyyttä synnytksen jälkeen, mutta muuten kaikki oli ok.
Vauvan synnyttyä jälkeisiä ootellessa kätilöt ihmettelivät, että miten onkin napanuora tiukasti umpisolmussa. Ja kun istukka tuli ulos, niin se oli kalkkeutunut.
Synnytyksen jälkeen vain on tullut eräänkin kerran mieleen, että jos en olisi silloin itse älynnyt soittaa äitipolille vaan olisin jäänyt kotiin oottelemaan supistuksia tai seuraavaa neuvolakertaa, niin miten olisi käynyt. Kuitenkin tuo napanuora oli solmussa ja istukka kalkkeutunut.
Puhuin asiasta omassa neuvolassani, olin nimittäin raskauden loppuvaiheessa toisen neuvolan asiakas, kun oma neuvola oli kesätauolla. Oma hoitajani vain sanoi, että hän olisi ilman muuta laittanut minut äitipolille, ja se siitä. Niin ja kun käytin vauvaa eka kertaa neuvolassa, (silloin vielä siellä toisessa neuvolassa) niin vauvaa oli punnitsemassa sama hoitaja kuin silloin minun viimeisellä neuvolakäynnillä. Sanoin hoitajalle, että tässä me nyt ollaan vauvan kans, kun lähdin synnärille. Ainoa vastaus oli, että hyvä kun menit sinne synnärille...
Joo, ei kait tuota synnytystä olisi noin pikaisesti käynnistetty jos hätää ei olisi ollut. Toisaalta jos todellinen hätä olisi ollut niin silloin varmaan olisi lähdetty hätäsektioon... en tiedä. Tunnostaa vaan, että näin pitkän ajan päästä ei enää mistään kehtaa mitään kysellä. Ja tuntuu tyhmältä sekin, että vatvon asiaa, joka päättyi hyvin, kun monella kuitenkin on ollut paljon rankemmat synnytykset.
Halusin vaan mieltä keventääkseni purkaa tämän kaiken tänne...
Mutta onneksi kaikki päättyi hyvin ja sinä ja lapsi selvisitte kaikesta, ehkä olisi hyvä tosiaan saada puhuttua asia pois mielestäsi että voisit jättää sen taaksesi ja keskittyä nauttimaan yksivuotiaastasi. Kaikkea hyvää sinulle 
