Lapsi väärän miehen kanssa?

[raskaana]

Asia, joka nyt vaivaa jat, jatkuvasti... Tein positiivisen raskaustestin ja olin aluksi innoissani. Sitten pikku hiljaa iski paniikki, jos tämä mies eli seurustelukumppanini ei ole minulle sopiva elämänkumppani, ja nyt sidon lapsella hänet elämääni? Meillä ollut ihan ok-suhde, alkuaikoina paljonkin kriisiä miehen töppäilyistä johtuen. Mutta tuntuu, että hän on kasvanut paljon suhteemme aikana. Silti takaraivoon jäänyt joku epäilys kytemään.. Eniten minua vaivaa, että hän ei ole hyvä keskustelemaan. Toteaa itsekin usein, että hän ei osaa keskustella. Minä kaipaisin nimen omaan kumppanuutta, että voisi miettiä asioita eri kantilta ja olisi laaja näkemys maailmaan. En mitään ylifilosofointia, mutta jonkinlaista loogis-analyyttista käsityskykyä edes.. En tavallaan luota täysin miehen mielipiteisiin, kun tiedän että hän ajattelee asiat niin yksioikoisesti (tiukka ehdoton mielipide, ja itsekin sitten myöhemmin huomaa olleensa väärässä). Hyvää meillä on perusleppoisa oleminen, yhteisiä harrastuksia jne. Mutta jotenkin olen aina kaivannut itselleni "vaativampaa" kumppania, enemmän haastetta älyllisellä tasolla.

Ja nyt sitten lapsi. Mitä mun pitäisi tehdä ja ajatella? Mies on innoissaan tästä ja tosi kivasti heti mukana. Itseä jäytää pelko ja huoli. Nyt sitten teen niin isoja päätöksiä elämäni suhteen tällä... Toki aina voi erota, muttei se todellakaan ole perheelliselle helppoa. En yh:ksikaan tahdo.

Pitäisikö mun vaan relata, antaa ajan kulua ja raskauden edetä, katsoa miten elämässä käy? Haenko liikaa, pitäisikö olla onnellinen niistä hyvistä puolista mitä miehessä nyt on, eihän elämä ruusuilla tanssimista muutenkaan... Silti tuntuu, että puolison valinta tuli tehtyä liian helpolla, siis tyydyin hänessä ok-vaihtoehtoon kun en halunnut olla yksin.. Olen vielä nuori, mutta nyt äidiksi tulossa. Ajatukset risteilee. Mielipiteitä!

 

["minni"]

Tämä on sitten vain minun mielipide. Mielipiteeni on se, että tee lapsi ajattele kuitenkin miten onneliseksi tulet kun saat lapsen. Voit sitten joskus erota hänestä jos niin on tarpeellista, mutta ajattele lastakin. Tee niinkun teet, mutta ole järkevä! Onnea =)

 

[raskaana]

Onko varma että nautin lapsesta ja äitiydestä, vaikka miehen kanssa menisikin heti mönkään? Jos sitten kadun, miksen ajoissa pistänyt peliä poikki... Tuntuu, että yh:na pikkuisen kanssa oli hurjan rankkaa, ja voisi heittää hyvästit koko kumppanuusasialle, sillä mistäpä siinä tilanteessa uutta hyvää puolisoa saisi. Jos jään katkeraksi yksinhuoltajaksi heti nuorena

 

[Älä stressaa!]

Voihan myös olla niinkin päin että lapsen tulo lähentää teitä ja parantaa suhdettanne! Mä antaisin kyllä neuvoks lopettaa spekuloinnin, mitä jos... Oikeesti elämässä mikään ei ole varmaa. Ei se miehesi kertomasi perusteella se huonoin vaihtoehtokaan ole joten olisit onnellinen edes siitä että hän on innoissaan tulevasta lapsesta. Elämässä voi tapahtua mitä tahansa, aika näyttää, on vain otettava riskejä ja elettävä valintojensa kanssa. Mutta kyllä se sunkin ajatusmaailma muuttuu johonkin suuntaa äidiksi tultuasi ja saattaa olla että pidät eri asioita tärkeinä kuin nyt! Kuten sanottu, riskejä täytyy elämässä ottaa tai muuten olet varmasti yksin ja onneton lopun ikääsi!! Tsemppiä sulle ja koita iloita raskaudestasi ja tulevasta lapsestasi!

 

[raskaana myöskin]

Vaivasiko suhteenne/miehesi yksioikoisuus sinua yhtä pajon jo ennen raskautumistasi? Positiivista raskaustestiä seuraa yleensä aina melkoista mielen myllerrystä. En usko, että lastasi koskaan tulisit katumaan, luulisin että on suurempi riski, että katuisit aborttia ( et siitä suoraan maininnut, joten et ehkä sitä niin harkitse).

Uskon, että olet kuitenkin joskus mieheesi rakastunut. Hänessä on varmasti omat hyvät puolensa, jotka saivat sinut hänestä kiinnostumaan. Se, että ihminen on vähemmän analyyttinen keskustelija, ei vielä välttämättä tarkoita, että hän on vähemmän älykäs. Älykkyyden lajejakin on niin monia. Ehkä osaat myös arvostaa ihmisessä muitakin piirteitä kuin analyyttisyyttä. Hyvän puolison piirteinä voi pitää vaikka rauhallisuutta, tasapainoisuutta, empaattisuutta tai huumorintajua, sosiaalisuutta ja päättäväisyyttä.

En tiedä kuinka pitkä suhde teillä on takana, mutta tuollaiset kriittiset ajatukset kuuluvat kai jokaiseen pitkään suhteeseen. Itsekin olen vastaavia aikoinani päässäni pyöritellyt.

Oman ja ystävieni kokemuksen mukaan miehet vaan varsin usein ovat naisia vähemmän analyyttisiä - eivät niin pohdi, vatvo ja jossittele. Enemmän siis suoraa toimintaa . Ja vaikka miehesi olisi kovinkin analyyttinen, ei yhteiset kesksuteluhetkenne silti välttämättä täysin sinua tyydyttäisi, sillä voisihan silloin olla niin, että analyyttinen miehesi kuitenkin olisi asioista eri mieltä kanssasi.

Itselleni on tärkeää, että meillä on mieheni kanssa aika lailla yhteiset arvot, vaikka monista yksittäisistä asioista olemmekin ehkä eri mieltä ja muutenkin keskenämme erilaisia luonteita.

Lapsi on molempien ja kerroit, että miehesi on lapsesta jo innoissaan. Silläkin on kai nyt merkitystä.Kaikki päätökset ovat tietenkin teidän kahden välisiä.

 

[minjarella]

Mitä pelkäät menettäväsi jos/kun jäät elämään tämän miehen kanssa? Mitkä asiat on sellaisia joiden uskot jäävän taakse kun vakiinnut ja luot yhteistä elämää tämän miehen kanssa? Uskotko jonkun haaveen jäävän toteutumatta yhteiselon myötä?
Ehkei kyse olekaan miehen huonoudesta tai puutteista vaan sinun pelostasi sitoutua. En tiedä varmuudella koska en tunne sinua.

Se miksi arvelen näin niin tekstisi oli paikka pakoin saman tapaista kuin minun omat pohdintani aikoinaan. Nykyinen miehenikin on samanlainen kuin sinun tai kuulostaa ainakin siltä. Itse toivon keskusteluja ja pohdintaa ja mietimistä ja ehkä asioiden vatvomistakin. Tässä sitä opetellaan yhdessä olemista ja toisen tapoja. Mies on oppinut hiukan puhumaan kun ei ole pakottanut vaan olen puhunut itse ja antanut hänelle aikaa osallistua kun hänellä on jotain sanottavaa. Kummasti on monisanaistunut meidän keskustelut. Minä taas olen oppinut keskustelemaan miehen tavalla ja toisaalta myös sietämään hänen harvasanaisuuttaan.

Niin kuin joku tuolla aikaisemmin sanoi raskauden aikana hormoonit jyllää ja monenlaiset asiat pyörii mielessä ja ehkä toisinaan ylikieroksillakin. Anna itsellesi siis aikaa ja mieti tulevaisuutta rauhassa.
Jos suhteenne ei toimi ja ole sinua tyydyttävä niin sitten lähtekää eri suuntiin. Ja kyllä niitä miehiä löytyy yh:llekin. Itse meinaan löysin tuon nykyisen miehen kun esikoinen oli 7kk.

 

[2=3]

Sanoisimpa näin, ettei täydellistä puolisoa ole olemassakaan, aina löytyy jotain ikävää. Ja että suhteessa kuin suhteessa epävarmuus nostaa toisinaan päätään. Raskaus on ihana asia, eikä mikään itsestäänselvyys, eikä sekään, että mies on siitä innoissaan. Yritä etsiä miehesi hyviä ja positiivisia puolia, vahvista niitä, kerro ne miehellesi ääneen. Näin saat positiivisuuden kierteen käyntiin ja ne huonommat piirteet ikäänkuin hämärtyvät. Tällä konstilla löysin oman mieheni uudelleen, kun vuosia sitten pohdin saman tyyppisiä asioita kuin sinä nyt. Tosin raskaus antoi odottaa itseään ja sekin tuotti omat kriisinsä... Mutta yhä yhdessä, onnellisempana kuin koskaan, uuden elämän odotuksen huumassa molemmat!

 

[Raskaus kasvattaa kumpaakin]

Olen huomannut oman mieheni, jota monelta osin kuvailisin kuten sinä omaasi, kasvaneen hurjasti raskauden aikana. Hänestä on tullut esiin aivan uusia piirteitä. Sellaisia joita olen kaivannut suhteeseemme jo pitkään. Itselläkin pyöri vaikka millaisia ajatuksia alkuraskaudesta, mutta se taitaa kuulua asiaan. Älä stressaa vaan nauti raskaudesta ja anna suhteelle mahdollisuus kasvaa, vaikka välillä pelottaisikin. Hiljaa hyvä tulee!!

 

["Raskaus kasvattaa kumpaakin"]

Kerrotko vähän tarkemmin, millä tavalla miehesi muuttui raskauden aikana ja mitkä asiat niitä edisti? Teitkö jotain? Millä tavalla juttelitte uudesta tilanteesta ja tulevasta vastuusta? Että miten minäkin saisin tuettua miestä ja yhteistä eloa...

 

[abortin tehnyt]

tein aikoinani abortin mm. siitä syystä, että tulin raskaaksi miehen kanssa, jota en halunut elämääni. mielestäni olisi ollut väärin riistää lapselta isä, jos olisin siis lapsen pitänyt, mutta minulla oli niin vahva ajatus siitä, etten tulisi selviämään tulevaisuudesta jos tämä mies olisi ollut "väkisin" elämässäni.

Nyt myöhemmin kun olen löytänyt elämäni miehen ja jälleen raskaana, olen onnellinen saamastani toisesta mahdollisuudesta. Lapsi saa rakastavat vanhemmat ja me saadaan rakkaudesta syntynyt ihme.

Kannattaa aina miettiä sitäkin puolta, että vaikka äiti on aina ehkä eniten vastuussa pienokaisesta ja pärjäisi yksin, niin miten elämä lapsen isän kanssa jatkuu, siis jos isä tulee olemaan lapsen elämässä... isällä kuitenkin oikeuksia olla isä jos lapsi pidetään..

 

[hmmmmmmm.]

Välikommentti: isällä ei ole minkään valtakunnan oikeuksia. Asiaa tarkastellaan lapsen näkökulmasta eli lapsella on oikeus tavata isä yms. yms.

 

[Sinä abortin tehnyt]

Millainen kokemus se oli? Millä raskausviikolla? Jääkö siitä jonkinlainen "huonommuuden" tunne jälkeensä? Kun en ole ollut äiti enkä aborttia kokenut, en osaa ajatella miten sitten suhtautuisin asiaan. Entä kun saa uuden lapsen, nouseeko abortti silloin mieleen? Kokeeko menettäneensä yhden lapsen, vai eikö sitä silloinkaan ajattele niin?

 

[Kuiri]

Ideaalia kumppania ei olekkaan, vaan kyllä aidot, oikeat ihmiset on aina se b-vaihtoehto omille unelmille. Täytyy muistaa, että myös itse on juuri se b-vaihtoehto omalle kumppanille, joka silti pyrkii hyväksymään minut omana itsenäni..
Omakaan mies ei ole kovin analyyttinen - hän on älykäs, muttei koe pohtimisia ja keskusteluja kovin tärkeiksi. Nuorempana se häiritsi, mutta nyt arvostan juuri tätä erittäin käytännönläheistä suhtautumista arjen asioihin. Analyyttistä keskustelua saan käydä sekä töissä että ystävieni kanssa uuvuksiin asti, joten on ihanaa, kun kotona voi keskittyä vain konkreettisiin asioihin.
Aikakin siis saattaa muuttaa kumppaniin suunnattuja odotuksia. Muista, että miehsi voi olla paras ystäväsi, mutta ei paras naisystäväsi. Et voi odottaa häneltä naisille ominaista keskustelutaitoa, eikä pidäkkään - sitä varten ovat omat ystäväsi.

Jos joskus on oma suhde epäilyttänyt, olen miettinyt, kenen oikeasti tuntemani miehen kanssa mieluummin eläisin. Koska niitä ideaalimiehiä kun ei ole olemassakaan. En ole vielä löytänyt yhtäkään.

 

[Elämäni suurin virhe]

Aikaisemmin täällä on ollut ketju, jossa kysyttiin naisilta katuivatko he lasten saamista. Yksikään kirjoittaneista ei katunut, vaikka taustalta löytyi monenlaista "tragediaa". Abortti, sensijaan on asia mikä ei unohdu koskaan. Olen läpikäynyt abortin kauan sitten, ja se edelleen aika-ajoin palaa mieleeni... Kaunistelematta, se oli hirveä kokemus. Tsemppasin itseäni kohti aborttia ja uskottelin että tämä on kaikkien kannalta järkevin päätös. Ajattelin myös pääseväni helpolla koska raskaus oli vasta 6:lla viikolla. Toimenpiteen jälkeen kotona tuli romahdus. Itkin lohduttomasti, jopa hysteerisenä monta päivää putkeen. Tunsin olevani hylkiö, katumus ja häpeä oli murskaavaa. Tunsin olevani hirveä ihminen. Surin lastani... ajattelin että olin tappanut hänet..

Nyt.. kaikkien näiden vuosien jälkeen, tätä kirjoittaessani, kyyneleet valuvat pitkin kasvojani.

 

[dfdafdafag]

Taidat etsiä jotain yli-ihmistä, jollaista ei ole olemassakaan. Kaikissa on jotain vikaa, mikä rupeaa ärsyttämään ajan myötä.

Nuorempana minua ärsytti suunnattomasti, kun mieheni on niin hiljainen ja hänestä saa nyhtää kaikki asiat. Ja löytyihän muitakin ärsyttävia asioita. Pitkän eromme aikana ehdin seurustella aika monen eri miehen kanssa ja huomasin, että loppujen lopuksi exäni viat olivat kovin pieniä. Olin joutunut ojasta allikkoon. Ymmärsin, että voin tyydyttää keskustelutarpeeni ystävieni kanssa. Miehen ei tarvitse tyydyttää kaikkia tarpeitani. Lopulta palasimme takaisin yhteen ja nyt ymmärrän mieheni todellisen arvon. Tiedän, että paljon huonomminkin asiat voisivat olla.

 

[kashdkjhl]

Itsellänikin on muuten ihana mies, mutta syvällisimmät keskustelut saan kyllä käydä jonkun muun kanssa. Lapsi on tulossa, ja itse arvostan enemmän muiden suhteen osa-alueiden toimivuutta hänen kanssaan (kotityöt, fyysinen puoli, harrastukset) -keskustellahan voi aina kavereidenkin kanssa. Täydellistä miestä ei varmasti olekaan, epäluotettavia, urakeskeisiä älykköjä sen sijaan runsain mitoin.

Osa epävarmuudestasi on varmasti raskauden alkumyllerrystä, joka yleensä kyllä menee ohi.

 

[raskaana selventää vielä]

Ehkä tuo analyyttisyys korostui nyt liikaakin kirjotuksessa, kierrellen yritin ilmaista älykkyyttä sillä... Siis valitettavan noloa tunnustaa ja ääneen todeta, muttei hän ole erityisen älykäs vaan suorastaan tuntemistani ihmisistä siellä aivan toisessa päässä. Ei ymmärrä vitsejä, ei osaa ajatella vaikkapa asunnon ostamisesta järkevästi. Sellaisen kanssa on jotenkin pelottava elää, kun ei aivan luota häneen. Tietää jo kokemuksesta, että hän saattaa tehdä "ohilyöntejä" koska ei ajattele asioita monipuolisesti, ei näe kauas jne. Tuo olikin tosi suuri haaste etenkin seurustelun alkuaikoina, nyt en voi kuin ihmetellä miksi jatkoin siitä. Ehkä henkisen tason eroavuudesta johtuen fyysinenkään puoli ei oikein toimi meillä, suorittamista ilman intohimoa. Näin ollut alusta lähtien.

Ilman muuta hänessä on hyvää kun yhdessä ollaan, on ystävilleen luotettava keskustelukumppani, ei puhu eteenpäin mitä lupaa, hellyyttävä ja herttainen. Meillä ihan letkeää yhdessä laitella ruokia ja on joustava kanssani (koska hänellä ei ole omia mielipiteitä useinkaan..).

Mitä sanotte?

 

[abortista]

Abortit on hirvittävän yleisiä nykyään, jotenkin en jaksa uskoa, että kaikki kokisivat ne niin pahoina tapahtumina. Onko sellainen sitten erityisen herkkä ihminen - yhtään aborttia vähättelemättä - joka saa siitä romahduksen ja itkee menetettyä lasta? En usko, että kovin yleisesti olisi näin. Onko muilla kokemuksia?

 

[Yks vaan]

Pitääpä tuoda omasta elämästä pätkä esiin, kun kysyjän tilanne kuulosti hiukan tutulta.

Seurustelin pari vuotta parikymppisenä miehen kanssa, jonka kanssa suhde ei ollut millään tavalla tyydyttävä. Asuimme eri paikkakunnilla, mikä mahdollisti helposti molemmin puolisen pettämisen suhteen loppuvaiheessa (ei ollut kuitenkaan mitään kolmiodraamaa vaan satunnaisia lyhyitä suhteita). Samalla paikkakunnalla ollessamme tai suhteen alussa tätä ongelmaa ei koskaan ollut ja silloin välillä puhuimme yhteenmuuttamisesta ja mieheni olisi halunnut lapsiakin. Ulospäin suhteemme näytti hyvältä, eikä edes lähipiirimme tajunnut satunnaisia syrjähyppyjä. Odottivan vain kihlajaisuutisia.

Jossain vaiheessa minäkin ajattelin, että mitäs sitä tässä jahkaamaan hankitaan lapsia ja päätetään pysyä yhdessä. Välillämme oli kuitenkin iso kuilu huumorintajussa ja juuri tuossa "älykkyydessä". Meillä oli jo koulutustausta täysin eri tasolla. Välillä porukassa jouduin häpeämään miehen tyhmyyttä ja tilannetajuttomuutta (en kyllä mikään älykkö ole, kuten eivät kaverinikaan, tavallisia perussivistyneitä ihmisiä). Mutta kahdestaan meillä oli kivaa. Seksiä oli, niin ainakin riittävästi, vaikkei laatu ollutkaan aina parasta.

Jossain vaiheessa kuitenkin sain tarpeeksi tilanteesta ja tajusin tyytymättömyyteni ja suhde katkesi. Sain olla silloin aika kovana ja haudata paljon tunteita kun mies anoi suhdetta takaisin. Nyt en ole enää missään tekemisissä miehen kanssa eikä häntä ole enää millään tavalla ikävä. Nykyinen aviomieheni on aivan toista maata. Siis vaikka häneltäkin puuttuu ajoittain tilannetaju kokonaan, on elämämme muuten helppoa. Arvostamme samoja asioita, harrastamme osittain samoja asioita ja "älykkyydessä" olemme samalla tasolla. Toinen tietysti toisissa asioissa fiksumpi kuin toinen. Suhde sujuu helposti verrattuna aikaisempaa vaikka niitä karikkoja tietysti on. Nyt odotamme esikoistamme ja monta kertaa olen ajatellut, kuinka paljon helpompaa se on, kun ei samalla tarvitse pohtia, onko mies nyt se oikea. Vauvan tulo on hyvässäkin suhteessa iso asia. Jos itse joutuisi suhdetta epäilemään, kuluisi siihen paljon enemmän energiaa kuin nyt ristiriitojen ratkasuun. Molemmat kun haluavat pysyä yhdessä.

Itse näiden kokemusten perusteella sanoisin, että täydellisiä miehiä tai suhteita ei ole olemassa, mutta huonoon suhteeseen ei kannata jäädä kärvistelemään. Sopivampi mies voi löytyä yllättäinkin. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin tullut raskaaksi entisessä suhteessani. Todennäköisesti olisin pitänyt lapsen, mutta katuisin nyt sitä, että joutuisin pitämään mieheen yhteyttä. Opiskelutkin olisi todennäköisesti jääneet kesken enkä välttämättä olisi nykyisen mieheni kanssa yhdessä. Entisen kanssa suhde tuskin olisi lapsenkaan kanssa kestänyt näin pitkään. Aborttia en ole koskaan tehnyt, joten siitä toipumisesta en osaa sanoa mitään. Uskoisin, että osaisi sen kuitenkin itselleni järkisyistä perustella. JA ehkä abortti olisi tuolloin ollut järkevä ratkaisu, jos raskaaksi olisin tullut. EHKÄ.

Eipä tästä mun pohdinnasta taida apua olla, kun en osaa edes ratkaisua ehdottaa. Mielestäni on pääasia, että harkitset tilannetta, teet oman päätöksen ja elät sitten sen mukaan. Katumatta päätöstä. Tilanteet voi kuitenkin myöhemmässä elämässä kääntyä taas kokonaan uusiksi! Menneisyys on osa meitä.

 

[abortin tehnyt]

abortti oli minulle oikea ratkaisu, enkä ole sitä kertaakaan katunut, ennemmin sitä, että ehkäisy petti. En ajattele menettäneeni lasta koska päätös oli minun, minä siitä lapsesta luovuin. En myöskään ole kokenut huonommuutta missään vaiheessa ja nyt raskaana ollessani ei abortti ole noussut juurikaan mieleen, ehkä sen verran, että olen vertaillut silloisen ja tämän hetkisen raskauden tuntemuksia.

 

[Yksi onnellinen yksinhuoltaja]

Tämä on sitten vain minun mielipide. Mielipiteeni on se, että tee lapsi ajattele kuitenkin miten onneliseksi tulet kun saat lapsen. Voit sitten joskus erota hänestä jos niin on tarpeellista, mutta ajattele lastakin. Tee niinkun teet, mutta ole järkevä! Onnea =)

Näin juuri!

Itse yh:na olen paljon onnellisempi kaksin lapseni kanssa, kuin mitä olisin huonossa parisuhteessa eksäni kanssa. Isä hän on kuitenkin lapselleen, ja tapaavat usein. Meillä ihan ok välit kaikesta huolimatta. Tsemppiä eteen päin elämässä, ja jos yhtään tuntuu ettei mies ole sinulle tarpeeksi rakas ja hyvä kumppani, erotkaa! Turhaan ei kannata lapsen takia roikkua huonossa suhteessa. Isä voi olla hyvä isä vaikkette olisikaan yhdessä pariskuntana.

 

[Raskaus kasvattaa kumpaakin]

Omassa miehessäni on tapahtunut muutoksia ihan jo siitä syystä, että hänestä on tulossa isä. Kyllähän nainenkin pyörittelee mielessään vaikka mitä raskauden aikana, esim. kyseenalaistaa suhteensa järkevyyden/aitouden tms lapsen isän kanssa, epäilee omia taitojaan olla hyvä kasvattaja jne. Meillä tila ja aika on tehnyt tehtävänsä. Miehestäni on kasvamassa MIES ja uskon kehityksen jatkuvan samalla tavalla kuin omalla kohdallani kasvu naisesta äidiksi jatkuu.

Jokainen tekee itse päätöksensä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että "täydellistä" parisuhdetta ei ole olemassa.

 

[Siiriz]

Oliko vauva vahinko vai suunniteltu? Ehkä mies ei ole se oikea sinulle, mutta lapsi kyllä on. Pidä se, vaikka mies jossain vaiheessa joutaisi mennäkin. Mutta voithan antaa miehellekin mahdollisuuden.

 

[jälkiviisaus paras viisaus]

Ettei nyt olisi vähän liian myöhäistä alkaa tuollaisia miettimään! Aika äkkinäinen päähänpisto alkaa tekemään lapsia, jos ei edes tiedä onko oikean miehen kanssa?

 

[tittamaaria]

Tuo teidän tilanne kuulostaa kyllä nyt pahalta. Oikeasti. Jos koet, ettei puolisosi ole henkisesti, eikä edes fyysisesti tyydyttävä, niin luulenpa, että olet tekemässä karhunpalvelusta itsellesi, miehelle ja lapselle. Se, että puolisot ovat älyllisesti/henkisesti samalla tasolla on toimivan, antoisan ja onnellisen parisuhteen a ja o.

Suomessahan näkee kyllä paljon niitä toisenlaisiakin parisuhteita - niitä, joissa ei arvosteta toista, eikä viihdytä toisen seurassa, mutta kitkutetaan erinäisistä käytännön syistä ja saamattomuuden takia yhdessä. Niissä suhteissa ei juuri huumori kuki.

Tässä keskustelussa on väitetty, että odottaisit parisuhteelta liikoja, ja ettei täydellisiä miehiä olekaan, vaan on tyydyttävä b-vaihtoehtoihin. Ei pidä paikkansa. Itse en ainakaan osaisi kuvitella itselleni täydellisempää puolisoa, kuin nykyinen mieheni: hän on aina valmis analyyttisiin keskusteluihin, hän on monella tapaa älykäs ja aidosti kiinnostunut maailman tapahtumista ja ihmisistä. Hän saa minut nauramaan eikä seksikään ole koskaan ollut niin ihanaa, kuin hänen kanssaan.

Ja tärkeintä on tämä: Koskaan aiemmin, kenenkään muun miehen kanssa mulla ei ole ollut minkäänlaisia lapsihaaveita. Ei edes edellisen poikaystäväni kanssa, jonka kanssa seurustelimme sentään kuusi vuotta ja olimme kihloissakin. Vasta nykyisen kumppanini (aviomieheni) kanssa tunnen niin vahvaa sielunkumppanuutta, että olen varma haluavani hänen kanssaan lapsia.

Kuuntele sydämesi ääntä. Muuten voit päätyä tilanteeseen, jossa halveksit miestäsi, ja pian myös itseäsi...