Lapsi väärän miehen kanssa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja raskaana
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Näin juuri! :)

Itse yh:na olen paljon onnellisempi kaksin lapseni kanssa, kuin mitä olisin huonossa parisuhteessa eksäni kanssa. Isä hän on kuitenkin lapselleen, ja tapaavat usein. Meillä ihan ok välit kaikesta huolimatta. Tsemppiä eteen päin elämässä, ja jos yhtään tuntuu ettei mies ole sinulle tarpeeksi rakas ja hyvä kumppani, erotkaa! Turhaan ei kannata lapsen takia roikkua huonossa suhteessa. Isä voi olla hyvä isä vaikkette olisikaan yhdessä pariskuntana.

Olen samaa mieltä tuosta että isä voi olla hyvä isä lapselle vaikka ette olisikaan yhdessä! Mun tilanteessa en vain halunut isää elämääni vaikka hänkin varmasti olisi ollut loistava isä mutta näin hänet ei-loistavana exänä ja aavistin että elämäni tulee olemaan hankalaa (ja sitä kautta myös lapsen) jos joudun olemaan tähän mieheen sidottuna lapsen kautta.

Mutta jos uskot että teillä on rahkeita vanhemmiksi huolimatta oletteko parisuhteessa vai ette ja pystyttekö keskenänne selviämään niin sitten asia on toinen. Kuulostaa kuitenkin siltä että teidän välit kunnossa.. vai?
 
En voi ymmärtää miten voitte olla ihmisen kanssa jota ette pidä älykkäänä/fiksuna. Älykkyyttä on monenlaista ja aina siis subjektiivitsa, mutta ellet sinä kumppanina pidä/arvosta miestäsi, miten voit olla hänen kanssaan?? En ymmärrä, että "emme pysty juttelemaan syvällisesti, muttei haittaa, kun voin keskustella kavereiden kanssa".

En ole mikään erityisen älykäs, mutta perusvaatimus minulla on, että mies on minua älykkäämpi. Haluan, että voi arvostaa ja katsoa miestä tietyissä tilanteissa ylöspäin. Joskus jopa ällöttää millaisten miesten kanssa olen ollut. Jouduin häpeämään tilannetajuttomuutta ja normaalien käytöstapojen puutetta. Nykyisen mieheni kanssa usein vain juttelemme tunteja, ja aika humahtaa. Lisäki seksi on täydellistä. Häät ovat ensi kesänä. Lisäksi mies tienaa kivasti, mikä ei minulle merkkaa mitään, mutta on seurausta sille, että hän on älykkään lisäksi päämäärätietoinen.

Sanoisin, että älä tyydy mieheen, johon pitää tyytyä.
 
Moi! Jotenkin tuntuu siltä että ollaan ihan samassa tilanteessa. Olen raskaana jo siinä vaiheessa että ei aborrtia voi miettiä, vaikka en sitä olisi aikaisemminkaan miettinyt edes. Minuakin pelottaa että onko nyt oikeasti väärä mies tulossa lapseni isäksi. En koe että ollaan älyllisellä tasolla lähellekään samoilla viivoilla ja jotenkin muiden seurassa jännittää että huomaavatko muut ihmiset sen myös. En nyt tärkoita että hän mikään tyhmä olisi, mutta jotenkin ne aiheet mistä hän puhuu eivät liity ikinä mihinkään syvälliseen asiaan eikä esim. maailman tapahtumiin, suurin puheenaihe hänellä on jotkut urheilulajit.
Toinen asia mikä vaivaa on että hän on jotenkin välinpitämätön tulevaisuuden suunnitelmissa. Jotain suunnitelmia pitää olla kun kerran lapsikin on tulossa, esim. suuremman asunnon hankkiminen ym. ym. Minulla taloudellinen tilanne aina ollut hyvä ja olen ollut tarkka rahan käytöstä, mieheni taas ei paljoa ajattele sen suhteen, eikä nyt reilut kolmikymppisenä ole saanut minkäännäköistä omaisuutta kasaan. Työmoraalikin on vähän heikko, tämän hetkisessä työssä ei ole kuin suullinen sopimus, ja muutenkin työpaikat vaihtuvat tiheään. Eihän sitä lainaakaan pankista saa jos ei ole näyttää että on vakipaikka työssä. Näistä työ ja raha-asioista kun sitten yrittää keskustella niin mies vain suuttuu. Pelottaa vaan tulevaisuus kun arvot on meillä niin eriävät toisistaan, tiedän että osa tässä on näiden raskaushormoneiden syytä, mutta silti.

Mies on kyllä innoissaan vauvasta, on aina ollut lapsirakas ja halunnut oman lapsen. Kiltti ihminen kyllä on. Seksielämä on hyvää ja mies tekee kotitöitä ja tiedän että hänestä tulee hyvä isä lapselleni, mutta silti noi ekana mainitut asiat häiritsee tosi paljon.

Mitenköhän pitäis tehdä?? Oletko sinä alkuperäinen saanut jo jotain vastauksia kysymyksiisi?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Onnellinen:
En voi ymmärtää miten voitte olla ihmisen kanssa jota ette pidä älykkäänä/fiksuna. Älykkyyttä on monenlaista ja aina siis subjektiivitsa, mutta ellet sinä kumppanina pidä/arvosta miestäsi, miten voit olla hänen kanssaan?? En ymmärrä, että "emme pysty juttelemaan syvällisesti, muttei haittaa, kun voin keskustella kavereiden kanssa".

En ole mikään erityisen älykäs, mutta perusvaatimus minulla on, että mies on minua älykkäämpi. Haluan, että voi arvostaa ja katsoa miestä tietyissä tilanteissa ylöspäin. Joskus jopa ällöttää millaisten miesten kanssa olen ollut. Jouduin häpeämään tilannetajuttomuutta ja normaalien käytöstapojen puutetta. Nykyisen mieheni kanssa usein vain juttelemme tunteja, ja aika humahtaa. Lisäki seksi on täydellistä. Häät ovat ensi kesänä. Lisäksi mies tienaa kivasti, mikä ei minulle merkkaa mitään, mutta on seurausta sille, että hän on älykkään lisäksi päämäärätietoinen.

Sanoisin, että älä tyydy mieheen, johon pitää tyytyä.

Mitenkähän miehesi voi tyytyä olemaan sinun kanssasi, jos et ole itse erikoisen älykäs, mutta vaadit että miehen on oltava sinua älykkäämpi, että voit katsoa häntä ylöspäin? Siinä tapauksessahan miehesi joutuu tyytymään itseään tyhmempään vaimoon, mitenkähän hän pystyy sitten vuorostaan arvostamaan sinua? Vai onko hän kanssasi vain esim. ulkonäkösi takia? Miten hän siinä tapauksessa jaksaa jutella tunteja kanssasi? Ja joutuuko hän häpeämään sinun käytöstapojasi?
 
Voi että täällä tulee monenlaista vastausta - mikä onkin sinänsä todella hieno juttu. Mutta olen niin sekaisin tilanteeni kanssa, en tiedä olisiko abortti parempi ratkaisu vai olisiko se katastrofeista suurin.

En iloitse tästä odotuksesta, mies kyllä iloitsee. On ihanaa kun hän pitää kättään jo mahallani. Mua taas ärsyttää miehen kaikki mokat nyt entistä enemmän. Hän tykkää elämästä, jossa ruoka-ajat ovat kohdillaan ja telkkarista tulee urheilua, tulevaisuutta on hänestä todella vaikea suunnitella. Hauskuuttaa meitä (itseään) pelleilemällä milloin mitenkin. Toisaalta tuntuu, että jo nyt on tasapainoisempi ja järkevämmän tuntuinen kuin aiemmin, isyys tuntuu tehneen jo näitä muutamina viikkoina hänelle hyvää. Isänä varmaan hyvä onkin, mutta entä puolisona? Jos koen olevani aivan jumissa sitten, on lapsi ja tuo mies ja pitäisi elellä tasapaksusti kotona. Rahatkin tiukilla, minä tienaan mies paremmin ja kohta jään äitiysavustukselle..

Ei tunnu elämä nyt hyvältä. En tiedä miten päin olisi.
 
Lapsen kanssa elämä on usein kyllä sellaista muutenkin, että ruoka-ajat pitää olla kohdillaan ja tasapaksusti elellään kotona, hauskuutetaan perhettä pelleilemällä. Jos miehesi olisi kovin boheemi ja aina menossa, olisit sinä ehkä se joka nököttää lapsen kanssa tasapaksusti yksinään kotona, ilman mitään hauskuutuksia tai aikuisseuraa. Jos mies on kotona viihtyvää sorttia ja innoissaan isyydestä, hän varmaan mielellään myös hoitaa lasta niin että itse pääset välillä tuulettumaan... Kotona ollessa rahaakin kuluu yleensä vähemmän.
Mutta jos sinusta tuntuu, että mies ei ole se oikea sinulle, on siihen tietysti näin ulkopuolisena aika vaikea antaa neuvoja. Sen asian joudut varmaan ratkaisemaan ihan itse. Abortista en osaa sanoa muuta kuin että itse en varmaan voisi sitä tehdä, uskon että kärsisin siitä loppuikäni. Mutta ihmiset ovat tässäkin niin erilaisia, esim. yksi kaverini on tehnyt abortin eikä ole kuulemma katunut sitä ainakaan tähän mennessä.
 
Lisäisin vielä, että tuo asunnon ostamisen tärkeys lapsen syntyessä on enemmänkin jonkinlainen myytti kuin että sillä olisi oikeasti merkitystä. Itse olen ainakin tyytyväinen siihen, että asumme vuokralla, niin eli ole niin tiukkaa taloudellisesti kuin ison lainan kanssa. Ostamme asunnon sitten, kun lapset ovat tarpeeksi vanhoja menemään tarhaan ja meillä on molemmilla työpaikat. Jos ei miehesi ole vielä halukas ostamaan asuntoa, se voikin olla ihan järkevää ajattelua hänen puoleltaan. Teillä on ehkä vain eri mielipiteet asiasta.
 
Huh, mulla pyörii mielessä ihan samat ajatukset kuin ap:llä. Tosin tilanne on sen verran erilainen, että raskaana en vielä ole. Joten muutokset olisivat helpompia. Eilisyönkin vain makasin sängyssä ja mietin mitä tässä tilanteessa oikein pitäisi tehdä. Miehessäni on paljon hyviäkin puolia, mutta tuntuu, että jotain puuttuu. Saattaa hyvinkin olla, että haikailen jonkinlaisen utopian perään, sillä eihän mikään suhde saata olla täydellinen. Syvälliset keskustelut puuttuu, seksistä puuttuu intohimoa (se on kyllä laadukasta, mutta usein tylsää) enkä tiedä... Nuorempana oli helpompaa! Olin silloinkin kihloissa eikä ollut epäilyksen häivääkään siitä, etteikö silloinen olisi elämäni mies... Noh, hehheh, yllättäen meni mönkään sekin suhde. Voi hyvinkin olla, että tällaiset ajatukset on sitoutumiskammoa. Pointti lienee se, etten tiedä, rakastanko todella vai en. Olen miettinyt, pitäisikö ehdottaa tilapäistä eroa, muuttaisi vaikka vähäksi aikaa pois. Siinä ehkä huomaisi, mikä on todellinen tilanne.

Toisaalta myös pelottaa - jos lähden tästä suhteesta, löydänkö ikinä mitään edes mitään samanveroista? Ja ikääkin on jo niin paljon, että... Eihän näin kyllä saisi ajatella... Sinkkuajoista muistaa enää vain hyvät puolet: miten jännittäviä ovat ensitreffit, suudelmat, seksi... Vähemmällä huomiolla on se, että miten yksinäistä oli huonona päivänä ja miten harvassa olivat ne miehet, joita huvitti päästää kosketusetäisyydelle. Ymmärrän kyllä, miten ihmiset ajatuvat pettämään! Olisihan se jännä päästä kokemaan samoja kiksejä uudelleen! Mutta se ei ole vaihtoehto, en voisi elää itseni kanssa sellaisen jälkeen, kaikki itsekunnioitus olisi mennyttä.

Meilläkin on tilanne niin, että olen puolisoani fiksumpi. Joskin hänkään ei tyhmä ole. Mutta toisaalta se osuus jollain tavalla toimiikin tässä suhteessa. Mies arvostaa järjenjuoksuani ja sitä käytetään hyödyksi.

Olen miettinyt näitä asioita ennenkin. Suhteessamme on nousu- ja laskukausia. Huvittavinta on se, että elämämme on mielestäni välillä todella kurjaa ja kun parempina aikoina puhun mieheni kanssa ja sanon, että onpa hyvä, kun nyt menee paremmin, niin hän ei ole kurjuutta edes huomannut. Ajattelee, että samalla tavalla on mennyt koko ajan.

Tuntuipa hyvältä avautua, vaikka tästä ei varmaan ollutkaan ap:lle hyötyä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Onnellinen:
En voi ymmärtää miten voitte olla ihmisen kanssa jota ette pidä älykkäänä/fiksuna. Älykkyyttä on monenlaista ja aina siis subjektiivitsa, mutta ellet sinä kumppanina pidä/arvosta miestäsi, miten voit olla hänen kanssaan?? En ymmärrä, että "emme pysty juttelemaan syvällisesti, muttei haittaa, kun voin keskustella kavereiden kanssa".

Keskustelutaito ja samoista asioista kiinnostuminen ei kerro mitään ihmisen älykkyydestä. Itse tiedän monia korkeasti koulutettuja ihmisiä, joiden seura on suorastaan puistattavaa. Ovat varmasti keskustelutaitoisia ja 'älykkäitä', mutta kiinnostuksen kohteet ovat erit kuin minulla, joten yhteistä säveltä ei välttämättä löydy tältä pohjalta. Aikoinani seurustelin älykkään ja keskustelutaitoisen miehen kanssa, mutta hänen rahankäyttönsä oli täysin holtitonta, luonteessa oli maanis-depressiivisiä piirteitä, eikä hänessä ollut pätkääkään isä-ainesta. Tällaisen miehen kanssa en ikimaailmassa olisi suostunut perhettä perustamaan.

Mielummin valitsen ystäviä keskustelukumppaneiksi ja miehen sillä perusteella, että hänessä on vastuuntuntoa ja isä-ainesta. Tämä asia kirkastui minulle lopullisesti vasta lapsen saatuani. Ennen vauvan syntymää en ollut tajunnutkaan, miten tärkeää isän on olla läsnä perheensä elämässä. Boheemien älykköjen ja suurten rakastajien aika on siinä vaiheessa auttamattomasti ohi. Heistä ei arjen pyöritykseseen apua löydy.
 
Mielestäni raskaus ja pikkuvauva-aika on ehkä huonoimpia aikoja puntaroida parisuhteen tilaa... Me ollaan oltu useita vuosia onnellisesti yhdessä, arvostan miestäni ja nautin hänen seurastaan, mutta raskautuessani hormonit ja väsymys saivat aikaan sen, että aloin näkemään miehessäni ikäviä piirteitä. Niitä jälkeenpäin puntaroidessani totesin, että miehessä olisi ärsyttänyt siinä vaiheessa ihan mikä vaan, vaikka miten pieni asia, joten tod.näk. kyseessä ei ollut silmieni avautuminen mieheni suhteen vaan oma kasvamiseni ja äitiyden muotoutuminen. Toinen kriittinen hetki oli esikoisen vauva-aika ja nyt taas pikkukakkosen odotuksessa miehessä kaikki ärsyttää. Olen kuitenkin ikionnellinen, että olen jaksanut epäröiden pitää suhteesta kiinni, sillä sieltä jostain vauva-ajan raskauden takaa pilkistelee edelleen se sama, hyvä parisuhde, joka meillä oli joskus ennen lapsia... Tietysti jos olet aina ollut onneton suhteessasi, tilanne on vähän toinen.
 
Onnellinen, nykyään: "En ole mikään erityisen älykäs, mutta perusvaatimus minulla on, että mies on minua älykkäämpi. Haluan, että voi arvostaa ja katsoa miestä tietyissä tilanteissa ylöspäin."

Tämä on kyllä musta ihan käsittämätöntä ajattelua. Itse haluaisin mieluummin että mies katsoo minua ylöspäin - tai ainakin vaakatasoon. ;) En tarvitse enkä halua mitää holhoavaa isähahmoa vaan kumppanin. Mieluummin otan miehen, joka ei esim. ole hirveän kunnianhimoinen työelämässä ja jonka kanssa minulla on mahdollisuus toteuttaa omia urahaaveitani kuin uraohjuksen, jonka työn perässä joudun raahautumaan itse milloin minnekin. Oma mieheni olisi esim. valmis koti-isäksi, mikä on minusta hienoa!
 
Mielestäni toisen arvistaminen ja ehkäpä juuri tuo "ylöspäin/vaakatasoon katsominen" on aika tärkeä piirre parisuhteessa. Ja ihanteellista on jos sitä voidaan toteuttaa kumpaankin suuntaan. Näin ainakin meillä -> arvostan miestäni ja tiedän hänen arvostavan minua. Vaikeaa olisi kasvattaa lasta miehen kanssa, jota ei arvosta, oli syy arvostamiseen sitten mikä tahansa... Ap puhuu että mies "mokailee" ja ymmärrän mitä tarkoitat, on sellaisia hauskuuttaja-miehiä joiden kanssa on leppoisaa olla mutta joilta ehkä tietynlainen syvällisyys puuttuu ja itse en ehkä vakavempaa suhdetta sellaisen ihmisen kanssa loisi mutta toisaalta, ehkäpä sellaisen ihmisen kanssa voisi vanhemmuus-suhteen luoda. Oma aikaisempi "tuleva-isä-kokelas" oli sen verran hankala-arvaamaton-mustis-tyyppi-yms että elämä olisi jo ollut hankalaa jos olisin ollut hänen kanssa vanhemmuussuhteessa...

Mites ap, alkaako mieli löytää vastausta? Muista että kaikki ratkaisut tässä tilanteessa on oikeita. Kun teet syyt lapsen pitämiseen /lapsesta luopumiseen itsellesi selviksi, ei myöhemmin mietitytä. Itse tein syyn ratkaisuuni erittäin selväksi ja olen sen jopa kirjoittanut ylös, niin voisin katumuksen hetkellä miettiä uudestaan aborttia, mutta ei ole tarvinut syytä enää lukea..
 
En ole erityisen älykäs, kirjoitin. Olen vain realisti. Minulla on maisterin paperit, mikä on tosi tyypillistä nykyään. Lisäksi teen parhaillaan gradua toisesta aineesta, vaikka vakipaikka siis ekasta tutkinnosta johtuen.

Sinusta tämä on käsittämätöntä ajattelua, mutta mietä on monenlaisia. Iste olen aina ennen seurustellut - suoraan sanottuna- itseäni tyhmempien ihmisten kanssa, ja vaikka he ovat olleet kilttejä ja ihania ihmisiä, olen kaivannut älyllistä haastetta.

Nykyinen miehen tekee väikkäriä iltaisin ja viikonloppuisin, ja päivisin työnään sellaista työtä jota todella arvostan ja johon en ikinä itse pystyisi; kapasiteettini ei vaan riittäisi niin vaativaan työhön. Hän ei ole mikään häikäilemätön uraohjus, ja olen onnellinen kun kertoi että haluaa ehdottomasti pitää isyysloman ja jäädä mahdollisuuksien mukaan pariksikin vuodeksi kotiin lapsen lapsen kanssa. Hän on myös hoitanut asiansa niin, että tulevaisuudessa voi tehdä työtä kotoa käsin, koska perhe on hänelle tärkein. Koska hänellä on arvostettu tutkinto ja ammatti, h'änellä tämä mahdollisuus on realiteetti.

Ymmärrän sinua, koita sinäkin ymmärtää kantani. Lisään vielä, etten todellakaan kaipaa isähahmoa. Olemme samanikäisiä, harrastamme yhdessä ja meillä on samat kiinnostuksen kohteet. Hän arvostaa minua sellaisena kuin olen. Ja minä arvostan häntä monessa suhteessa, ja yksi niistä on se, että hän älyllisesti inspiroi minua olemalla älykkäämpi kuin minä, tämä on minulle todellinen turn on, eikä kuitenkaan kaikkien tarvitse ajatella samoin. Vastapainoksi hän ei ole mikään handyman, eli meillä autonrenkaat vaihdetaan ammatti-ihmisten tekemänä ja remontit hoitaa remonttimiehet. Kaikkea ei voi saada, mutta minä sain mitä MINÄ halusin. Toivon sinullekin onnea sellaisena kuin sinä onnen haluat!
 
Lisäisin vielä, kun joku puhui ettei "älykkäistä boheemeista, suurista rakastajista" ole normaaliin arkeen. Olen samaa mieltä, mutta meitä on moneen junaan.

Itse suerustelin aiemmin näiden ei-niin-älykkäiden duunareitten kera, joille viinakin maistui.

Ei yksi piirre automaattisesti poista toista. Se että on älykäs ei tarkoita boheemia. Se, että on kirjafiksu, ei tarkoita ettei osaisi keskustella maanläheisistä asioista. Yhdestä ihmisestä VOI löytöä monia hienoja piirteitä. Kuten minulle kävi.

Mieheni on siis korkeasti koulutettu, muttei mikään työnarkomaani; hänelle raha ei ole tärkeintä (ala on lääketieteen tutkimuspuolella), joten hänellä ei dollarinkuvat ja pörssikurssit kiilu silmissä. Hänestä oli tärkeää saada hyvä työ, jotta voi olla kunnolla perheen kanssa. Hänelle ei viina maistu kuin pari kertaa vuodessa. Hänellä ei ole persoonallisuushäiriöitä.

Jos joku miinus pitää hakea, hän ei siis ole mikään remonttireiska, mutta tämä hoituu sillä, että hänellä on varaa maksaa nämä palvelut. Joku toinen nainen voisi olla todella tyytymätön esim juuri tähän miinukseen.

 
Minulla on taas ns. duunarimies (duuni, jossa tekee hienoja esineitä uniikkeina, ei ole kyllä mitään kovin helppoa älyllisestikään, vaatii logiikkaa, tarkkuutta, matikkaa), joka vetää huippupisteet älykkyystesteistä jne. Osaa keskustella ja on kiinnostunut monista asioista. Oman työni takia tunnen monia akateemisia, joilla esim. sosiaaliset taidot on aika surkeat ;-) Joten ei tosiaan yleistetä
 
.. että lääketiedettä käytetään täysin vääriin tarkoituksiin.

On surullista, että nykyään ihmiset ovat valmiita aborttiin näinkin pinnallisesta syystä.
olen ehkä vanhanaikainen, mutta minusta aikuisen ihmisen (jos on kerran jo sukukypsäkin) tulee ottaa vastuu teoistaan. Mikäli elää parisuhteessa joka ei tyydytä, ei vauvan tulo sitä parisuhdetta miksikään muuta. Eikä vauvaa pitäisi edes harkita siihen tilanteeseen, ainakaan niin että pakokeinona pidetään vielä aborttia. Aikuisten tulee punnita tilanne ennen raskaaksi tulemista. Ymmärrän, että välillä aikuisillekkin tapahtuu "vahinkoja", mutta aikuisen tehtävä on kantaa vastuu myös näistä.
Hyväksyn abortin joissain tapauksissa, mutten esimerkiksi ehkäisynä. Nykyään tiedämme varsin hyvin kuinka raskaaksi tullaan ja kuinka siltäkin voi suojautua. Ymmärrän myös että ihmiset tekevät abortin, jos katsovat sen olevan joissain elämäntilanteissa paras ratkaisu lapsen kannalta.

Jos olette valmiita tekemään abortin, kun tuleva isä on mielestänne vähemmän älykkäämpi, niin eikö teitä pelota mikä on ratkaisunne jos sama asia käy kalvamaan lapsen ollessa vuoden, kahden tai kolmen vanha? Luemmeko silloin iltapäivälehtien lööpeistä perheen kohtalosta ja suremme lapsia?

Nykyään voimme vapaasti valita kumppanimme ja kokeilla useita suhteita tulematta tuomituiksi ennenkuin asetumme aloillemme. Miksi ihmeessä kyseenalaistaisimme suhteemme vasta kun on sitouduttu lapsen saantiin?

Voin pahoin ajatellessani kuinka itsekeskeisiä ja pinnallisia ihmiset ovat nykyään. Elämän kunnioitus on kadonnut oman edun tavoittelun tieltä.

Uskon, että maailmassa olisi lapsettomuudesta kärsiviä pareja, jotka ottaisivat vastaan rakkaudella myös vähän vähemmän älykkäämpien miesten ja varsin älykkäiden, mutta tunnevammaisten naisten lapsia, ettei viatonta elämää näin heikoin perustein tarvitsisi päättää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Tuntuu pahalle..:
.. Hyväksyn abortin joissain tapauksissa, mutten esimerkiksi ehkäisynä. Nykyään tiedämme varsin hyvin kuinka raskaaksi tullaan ja kuinka siltäkin voi suojautua. Ymmärrän myös että ihmiset tekevät abortin, jos katsovat sen olevan joissain elämäntilanteissa paras ratkaisu lapsen kannalta.

Säästösyistä peruskoulun yläkoululaisilta (7-9) otettiin opetussuunnitelmasta pois terveystieto. Liekö siitä johtuvaa, että nuorten tyttöjen aborttiluvut nousivat. Eli vaikka vanhemmat ovat tietäväisiä, jäi nuoret vaille sukupuolivalistusta.

Onneksi nyt taas on terveystieto otettu taas oppiaineeksi.
 
ap. on saanut varsin hyviä ja monipuolisia näkökantoja tähän pinoon.

Alkuperäinen kirjoittaja Tuntuu pahalle..:
.
Nykyään voimme vapaasti valita kumppanimme ja kokeilla useita suhteita tulematta tuomituiksi ennenkuin asetumme aloillemme. Miksi ihmeessä kyseenalaistaisimme suhteemme vasta kun on sitouduttu lapsen saantiin?

Komppaan. Tätä olen ihmetellyt pitkään ja hartaasti lähipiirissä.

En tiedä onko OT, mutta olin vuosia sitte miehen osalta vastaavanlaisessa tilanteessa kuin ap, mutta siis ilman raskautta. Kaipasin juuri ap:n mainitsemia kunnon keskusteluita, perusteltuja ratkaisuja joita ei vähän ajan päästä tarkemmin mietittynä pyörretä, vastuun kantamista itsestä jne ja sitä "haastavuutta".
Suhdetta oli takana viisi vuotta ja vihdoin ymmärsin, etten voi nähdä tulevaisuutta viiden, kymmenen vuoden päähän sen miehen kanssa ja erosimme aloitteestani. Ero ei ollut helppo, koin syyllisyyttä siitä, että erosin vaikka "ei ollut mitään kriisiä" ja jopa omien vanhempieni suunnalta ex sai sympatiat ja minua syyllistettiin, kun "kyllä ihmiset on yhdessä huonommissakin parisuhteissa". Niinpä niin. Jokainen määrittää sen tason minkä hyväksyy. Minulla tuli raja vastaan, vaikka tiukkaa sen tajuaminen teki. En myöskään halua antaa mahdollisille lapsilleni "tyytymisen" mallia.

Summa summarum. Suhteen kyseenalaistaminen ei ole helppoa, eikä varsinkaan jos lähiympäristökin suhtautuu prosessiin vihamielisesti. Helpointa olisi ollut jäädä siihen suhteeseen. Onneksi en jäänyt, sillä rinnallani on nyt mies, jota parempaa en itselleni voi kuvitella ja joka täyttää edellisessä elämässä "utopistisiksi ja epärealistisiksi" leimatut piirteet.
 
Minun tarninani tulee ap:n tilannetta ajtelleen hieman myöhässä ( sikäli että päätös suuntaan jos toiseen on varmasti jo tehtynä..), mutta kerron tämän kuitenkin.

Meillä oli vuosi sitten edessä valinta jatkaa reilun 1kk:n suhteen jälkeen alkanutta raskautta tai keskeyttää se. Mielessä vilisi satoja asioita. Mies alkoi nähdä minussa vikoja ja mietti että ei hän todellakaan tiedä haluaako olla lopun elämäänsä kanssani.

Minullekin lapsen pitäminen olisi merkannut vasten omaa tahtoani joko muuttoa vieraaseen kaupunkiin, yksinhuoltajuutta tai asumista eri kaupungeissa ja sinnittelemistä suhteessa vauvan kanssa ilman että saa koskaan tietää, oltaisiinko muuten jatkettu suhdetta. Olin kuvitellut miehen olevan sitoutuneempi suhteeseen ( niin sitoutunut kun nyt niin lyhyen tuntemisen jälkeen voi olla) mutta tosipaikka osoittikin ettei hän ollutkaan.

Pitkän pohdinnan jälkeen tajusimme että emme me halua lasta, emme me usko riittävän vahvasti olevamme toisillemme ne oikeat, olemme hyvin erilaisia jne. Päädyimme aborttiin. Sitten muutinkin mieleni ja minulle tuli sellainen olo että kyllä ne asiat vaan järjestyy tavalla tai toisella. Mies joka oli totuttautunut ajatukseen abortista, ahdistui ja halusi edelleen keskeytystä. Hän on todella lapsirakas, muttei pystynyt valehdella itselleen että haluaisi oikeasti lapsen MINUN kanssani. Hän halusi ensin tutustua ja sitten miettiä tulevaisuutta.

Minä en halunnut "pakottaa" ketään isäksi enkä uskonut että suhteellamme voisi olla tulevaisuutta väkisin tehdyn lapsen kanssa. Lopulta tein abortin ja kerroin siinä vaiheessa että tuntemukseni miestäni kohtaan olivat niin negatiiviset että en usko suhteellamme olevan abortin jälkeen tulevaisuutta. Mies oli valmis ottamaan riskin.

Heti operaation jälkeen olo vaihteli neutraalin ja helpottuneen välillä. Viikkojen pohdinta oli ohi. Pian mieleeni tuli suuri suru ja pohdinnat siitä milloin elämä alkaa. Ja jos jokaisella on vain yksi elämä, oliko tämän lapsemme elämä siinä. Ja mikä oikeus minulla oli lopetuttaa se. Itkin hysteerisesti. Minua lohdutettiin että kyseessä ei ollut vielä ihminen ja kaikki nämä muut sata kertaa kuullut abortin puolustuspuheet.

Olemme miehen kanssa edelleen yhdessä ja kun tutustuimme ilman paineita, olemme huomanneet että meidän välillemme on kasvanut vahvoja tunteita. Monet kysymykset alkuun liittyivät juuri toisen arvostamiseen. Mieheni ei arvostanut minua ja hänellä oli tiettyjä ennakkoluuloja minua kohtaan.

Olen itkenyt hänelle pari kertaa menetettyä lasta. Hänkin on itkenyt asiaa kerran ja muutaman kerran tunnustanut että on miettinyt asiaa toisinaan. Hän on myöntänyt että nyt näyttää että olisivat ne asiat ehkä sittenkin järjestyneet.Silti hän seisoo päätöksensä takana ja sanoo että siinä tilanteessa se oli oikea ratkaisu. Ei voinut tietää että asiat menevät näin hyvin. Ja se että olisivatko ne menneet samalla tavalla jos lapsen olisimme pitäneet. Toista vaihtoehtoa ei koskaan saa tietää ja siksi olisi parempi olla pohtimatta asiaa liikaa.

Kaiken jälkeen olemme nyt puhuneet että tekisimme lapsen nyt kun on parempi tilanne. Toki olemme "nuori" pari ( reilu 1v yhdessä) edelleen mutta olemme huomanneet että rakkautemme kestää ja nämä kokemukset ovat hitsanneet meidät tiiviimiin kiinni toisiimme.

Tulevaisuus näyttää suoko Luoja meille toista mahdollisuutta. Toisaalta, ei se abortti NIIN traumaattinen kokemus ollut etteikö siitä yli pääsisi. Riippuu tietenkin kuinka herkkä on noin yleensäkin. Itse en ole mitenkään äärettömän tunneherkkä ihminen muutenkaan, enkä koe ettenkö tästä henkisesti selviäisi. Silti en usko että asiaan pystyn koskaan suhtautumaan täysin neutraalisti.

Jos olisimme tuolloin pitäneet lapsen, uskon että koko raskausaika olisi ollut ahdistusta ja täynnä kysymyksiä tulevasta. Uskon että nyt voimme nauttia ajatuksesta uudesta tulokkaasta ja tarjota hänelle rakkauden täyteisen perheen.

Voimia sinulle. Kerro ihmeessä miten tilanne on edennyt.

 
Muut suunnittelee, hän toteuttaa piirustuksista tms. mutta tekee osin laskelmia itsekin. Joka tapauksessa, vaikka olisi jollain olisi putkimies, en menisi sanomaan, että pelkkä ammatti kertoisi kenenkään älykkyydestä. Monilla miehillä tuppaa olemaan aika suppea ala ja jos ei ole kiinnostunut elämästä ja asioista muuten, osaa olla sosiaalinen ja mukava seuramies, niin ketä kiinnostaa esim. jotkut matemaatikon horinat;-)). Pelkkä koulutus ei takaa mitään, olen tähänastiseen elämääni havainnut. Toki omien kykyjen käyttämättä jättäminenkään ei ole fiksua, esim. että menisi vaikka liukuhihnahommiin vaikka voisi muutakin tehdä.
 
mutta mulle jo katumuspillereiden syöminen oli aikoinaan sekin itkun paikka... vaikka olinkin melko varma, etten olisi voinut tulla raskaaksi (yksi e-pilleri unohtunut), eikä siinä vaiheessa raskautuminen ole vielä todellakaan kovin pitkällä.
 
Voi sen elämän miehenkin kanssa (jonka kanssa alku on niin huumaa ja henkeviä keskustellaan yöt läpeensä) arki astua kuvaan ja kaikki menee pieleen. Itse en todellakaan tekisi aborttia tuossa tapauksessa! Vaikka mies olisi alkoholisti, väkivaltainen tms. niin pääseehän niistäkin eroon, saati tuollainen ihan kunnon mies.. ettei nyt ap:llä ole ihmeellisiä prinsessaunelmia? Jos et voi kaikkea toteuttaa miehesi kanssa, voit esim. harrastuksilla paikata älyä vaativia juttuja...
 

Yhteistyössä