Lapsuuden traumoista: Jääkö kaikille niitä? Onko nää mun trauman aiheellisia vai onko tää vain jotain 30-kriisiä?

["Sussssu"]

Olen lähiaikoina alkanut pohtia enempi suhdettani vanhempiini ja varsinkin kotiäitinä olleeseen äitiini...

Näin jälkikäteen mietittynä tuntuu, kuin olisin ollut äidille suuri taakka. Äiti oli kotiäiti, mutta tykkäsi viettää aikansa itsekseen. Esim. kotitöihin ei halunnut minua/meitä säheltämään mukaan. Halusi pitää ne omana osaamisalueenaan. Isäkään ei saanut niihin koskea. Silti äiti välillä tiuski ja itki miten hän joutuu tekemään kaiken. Joutui joo, koska mekään ei saatu mihinkään sotkeutua...

Äiti tykkäsi lukea paljon, tehdä käsitöitä. Ikinä ei esim. pelannut tai leikkinyt meidän kanssa. En muista ikinä olleeni äidin sylissä. Ikinä ei hassuteltu yhdessä tms. Vain sairaana ollessani äiti hoiteli ja siksi musta olikin ihanaa olla kipeä.

Iltaisin oli mentävä klo: 20 sänkyyn (jotta äiti sai iskän kanssa yhteistä omaa aikaa) ja oltava hiljaa vaikkei nukuttaisikaan. Salaa joskus nousin leikkimään ja äiti sai raivarin. Paras oli kun teeskenteli nukkuvaa niin ei tullut vihaisia "kuin sä et vieläkään nuku???!!!??" -huutoja.

Siistiä oli kyllä viimeisen päälle, ruoka oli aina terveellistä kotiruokaa jne.

Isä olis halunnut äidin tekevän töitä ja osallistuvan perheen elättämiseen, mutta äidille se ei sopinut, joten oli kotona. Veljeni oli paljon pois kotoa, koko ajan kavereilla viuhtomassa, mikä sopi äidilleni hyvin. Meille ei saanut lapsiviereita tulla ja aikuisvieraistakin äiti stressasi älyttömästi, hinkkasi jo entuudestaan puhdasta kotia moneen kertaan ja teki monen sortin tarjottavat, kiukkuisen itkuisena.

Puhelimessa äiti usein vuodatti ystävälleen, mitä hankala minä olen (mun kuullen) ja miten rankkaa hänellä on kun ei mieskään osallistu mihinkään ja lapset vaan oikkuilee.

Itse sain huutoraivarikohtauksia usein. Saatoin pitkäänkin itkeä ja huutaa pois tolaltani. Mietin jo silloin kaipaavani enemmän huomiota. Äiti lyödä mäiskäytteli ja repi mua tukasta ympäriinsä rangaistukseksi kiukkuisuudestani...

Päällepäin kaikki oli hienoa kyllä. Mulla oli merkkivaatteet (en tiedä kuin oli varaa kun isä vain meitä elätti, mutta näin oli), oli hieno auto, omakotitalo jne.

Äiti oli selkeästi meidän perheen pomo ja muut yritti mielistellä häntä. Äidille tuli herkästi paha mieli ja loukkaantui oudoistakin asioista, joten harjoittelin lukemaan hänen ajatuksiaan. Esim. joululahjatoiveet ei koskaan olleet oikeasti omiani, vaan niitä mitä tiesin äidin ajattelevan olevan kivoja.

Koulussa olin tosi ujo ja arka ja kiusattukin. Kiusaamisesta kotona kertoessani oli äidin ja isän kommentit vain "älä niistä välitä, älä niiden kans oo tekemisissä" ja myös "toi nyt on vielä pientä".

Murrosiässä tuli hurja kapinavaihe ja muutin heti 18v täytettyäni silloisen poikaystävän kanssa yksiin ja parikymppisenä jo perustettiin oma perhe. Myöhemmin tuli ero. Hän ei ollut suuri rakkauteni, mutta portti itsenäistymiseen kyllä... Lisäksi hän oli jotain mitä silloin tarvitsin, sopivan kapinallinen, rohkea, ahkera, intohimoinen....

Aiemmin en ole niin lapsuuden olojani miettinyt, mutta nyt 30v täytettyäni mietin usein ja pistän lapsuuden olojen syyksi yhtä sun toista. Onko tää vain jotain 3-kymppisyyteen liittyvää lopullista henkistä irtautumista lapsuuden perheestä? Oliko meidän perhe ihan tavallinen, omanlaisensa? Vaiko niin hurja, että traumatisoitumiseen on syytäkin? Tunteeko jokainen vanhempiensa lapsi jossain vaiheessa elämäänsä katkeruutta joistain lapsuudenperheen asioista?

 

[lakaisukone]

Tunnistan itseäni kun kuvailet äitiäsi:'( Lapsia en ole mätkinyt mutta muuten... Ja pidän heitä sylissä. Tiedän että voisin olla "parempikin" mutta en vaan osaa.
Munkaan lapsuudenkodissa ei lapsia kovin hellitty, vanhemmat kyllä toisilleen hellyyttä antoivat ihan lastenkin aikana (halailua ja pusuja). Äiti oli auktoriteetti jota vastaan en varsinaisesti koskaan kapinoinut. Mutta myös minulla 30 kieppeillä alkoi tapahtua. Moni asia alkoi häiritä. En tiedä olenko lapsuudestani traumatisoitunut mutta noinhan se taitaa olla että ihminen on myös kasvatuksensa ja lapsuutensa olojen tulos.

 

[zxx]

Samalta kuulostaa kuin omakin lapsuus. Mulla vaan hiukan köyhempi. Ei ole olemassa täydellistä lapsuutta. Mitä omat lapsesi sinusta ajattelevat tulevaisuudessa?

 

["MiMeira"]

Kaikki me noita juttuja kelaillaan, turha niihin kovin pitkäksi aikaa jäädä makaamaan. Pääasia että tiedostaa ettei itse jatka sellaista mikä on jäänyt kalvamaan. Kuten zxx sanoi, täydellsitä lapsuutta ei olekaan.

 

["pupu"]

Olikohan äitisi masentunut vaiko vain ikuinen kakara joka ei halunnutkaan olla tyytyväinen vaan haki huomiotaja hellyyttä leikkimällä marttyyriä? - valitettavan tavallista käytöstä.

 

[pohdinta]

Varmasti jokainen tuntee katkeruutta lapsuudenperhettä kohtaan ja syyttää äitiä/isää jostakin (todennäköisesti aiheesta, luulisin että vaikka olisi miten hyvät vanhemmat kuuluu lapsuuteen niin paljon herkkiä tilanteita että varmasti jokainen vanhempi aiheuttaa jonkin asteisia traumoja), mutta itse en ainakaan pääsääntöisesti tunne katkeruutta vaan ajattelen että mulla on ollut onnellinen lapsuus. On asioita joiden tiedän johtuvan vanhempieni toimintamalleista, mutta tiedän myös, että mulla on kaikki edellytykset silti olla millainen haluan ja tehdä elämästäni omanlaiseni. Mun ei ole pakko jäädä sellaiseksi millaiseksi mun vanhemmat on mut määritelleet, jos en halua. Olen oppinut tuomaan luonteeseeni kärsivällisyyttä, lempeyttä ja empaattisuutta, josta en ehkä lapsuudessa saanut mallia. En tunne katkeruutta vanhempien ratkaisuja kohtaan, koska heillä on oma historia, syyt ja kipupisteet. Olen aikuinen ihminen, minulla on oma perhe ja elämä eikä mun onnellisuus ole sidonnainen lapsuuteeni.

 

["Sussssu"]

[QUOTE="MiMeira";27157495]Kaikki me noita juttuja kelaillaan, turha niihin kovin pitkäksi aikaa jäädä makaamaan. Pääasia että tiedostaa ettei itse jatka sellaista mikä on jäänyt kalvamaan. Kuten zxx sanoi, täydellsitä lapsuutta ei olekaan.[/QUOTE]

Mä olen tiedostamattani (koska parikymppisenä esikoisen syntyessä en vielä kyseenalaistanut äitini toimintaa) tehnyt kaiken lähes päinvastoin ja siten suonut lapsilleni (ja ilmeisesti myös itselleni) niitä asioita, joita vaille jäin lapsena. Meillä on hellittelyä ja hassuttelua aina ollut todella paljon. En ole ollut kovin auktoriteettinen vaan enemmän keskusteleva ja perusteleva vanhempi. Johtunee myös mun ja äidin luonne-eroista, koska mä olen tullut isääni. Missään oloissa en ole mikään hallitseva persoona, vaan herkkä, aika hiljainen ja luova ja alistun helposti auktoriteettien alla. Meillä ei ole paikat tip top vaan usein hieman sekaista. Ruoka ei ole niin täydellistä kuin oli äidin tekemä.

Äidin kanssa välit on nykyään taas nihkeähköt, varmaan näiden pohdintojeni myötä. Oli meillä tossa ihan hyväkin jakso välissä. Äiti tosin on aika tuomitseva siinä, miten hoidan lapseni, mutta olen pitänyt oman linjani. En äidille sen kummemmin perustele. Esim. päivähoidosta meillä on äidin kanssa ollut paljon keskusteluja. Äiti on sitä mieltä, että päiväkoti on helvetti maan päällä. Minä taas sitä mieltä, että lapsille tekee hyvää saada kasvatusta ja hoitoa useammalta kuin 1-2 aikuiselta tai saman suvun jäseniltä...

Itse olen huojuntunut erityisesti lasteni rohkeudesta ja reippaudesta (vaikkakin ovat joskus turhankin omapäisiä varmasti joidenkin mielestä). Olen todella huojentunut siitä, että he eivät ole alistuneita ja hiljaisia, kuten minä olin lapsena ja yhä edelleen helposti pistän alistuvan vaihteen päälle vahvojen ihmisten seurassa....

Mutta varmasti en minäkään ole täydellinen. Se on varmaa. Ehkä olen liiankin lepsu ja sillä on sitten sellaisia seurauksia, joita en voi aavistaakaan. Esikoinen täyttää 10v ja on reipas tyttö ja meillä on hyvät, läheiset välit... Ehkä mut voisi pistää "kaverivanhempi"-lokeroon, mutta kyllä meillä lapset mua tottelee kun haluan heidän tottelevan. Joskus itkun ja kapinan kera, mutta kyllä heidät tottelemaan saan...

 

["vieras"]

Täydellistä lapsuutta ei todellakaan ole ja taitaa suurimmalla osalla olla asioita joita aikuistuttaan miettii. Hirveän paljon tunnistan omaa lapsuuttani tekstistäsi, me vaan oltiin myös köyhiä kuin kirkon rotat. Äiti ei välttämättä tullut kotiin ollenkaan jos me lapset ei oltu siivottu tahi saattoi hyvällä tuurilla lukittautua makuuhuoneeseen useaksi päiväksi, jos koki jonkin asian menevän vastoin hänen tahtoaan. Äiti sai usein todella pahoja raivareita ja kun kaikki tämä sekoitetaan yhteen alkoholin kanssa, niin näky ei ole kaunis. Myöhemmin siskojeni kanssa ollaan mietitty, että äiti tais olla vaan itse niin lapsi vielä meidät saadessaan, ettei oikein osannut käyttäytyä kuin vastuullinen aikuinen.

 

["Sussssu"]

[QUOTE="pupu";27157515]Olikohan äitisi masentunut vaiko vain ikuinen kakara joka ei halunnutkaan olla tyytyväinen vaan haki huomiotaja hellyyttä leikkimällä marttyyriä? - valitettavan tavallista käytöstä.[/QUOTE]

Mä olen kans tätä miettinyt. Varmaan oli molempia. Mä olen tulkinnut äidillä olleen tarpeen perustella muille kotona oloaan (koska isä olis halunnut hänen menevän töihin) ja myös liioitella rankkuutta, jotta muut eivät kuvittelisi hänen olevan laiska. Siksi ehkä myös kiillotteli kotia ja ruoka oli niin hulppeaa?

 

["Sussssu"]

Musta myös tuntuu, että äitini ei ollut mitään äitityyppiä. Hän ei oikein edes pitänyt lapsista, mutta kotona olosta ja kodinhoidosta tykkäsi....

 

["moi"]

ennen vanhemmat teki töitä vaan maatilalla aikaisin aloitettiin illalla myöhään lopetettiin. en muista että koskaan olisin leikkinut äidin kanssa. mutta en olisi halunnutkaan leikin siskon ja naapuri lasten kanssa. mulla on jäänyt traumoja koska vanhemmat ei osanneet hoitaa raha-asioitaan, liian iso tila ja kauheat velat. lopulta koko sotku pakkohuutokaupattiin, viime vuodet oli kamalia koska ruoka oli tosi tiukalla, jääkaapissa oli vain voirasia. olen katkera tuosta kaikesta

 

[Jätkä]

Marttyyriäiti. Mä olen tiedostanut tuon silloin, kun kävin läpi omaa eroani, ehkä vähän ennenkin. Olen jo kauan pyrkinyt omassa elämässäni tekemään kaiken aivan toisin, kuin oma äitini.

 

[ö-å]

Täydellistä lapsuutta ei tosiaa taida olla, enkä edes tiedä olisiko se edes kaikkein ihanteellisin tilanne. Tavalla tai toisella lasten kuuluu itsenäistyä aikanaan ja asioita jotka haluaa tehdä toisin kuin omat vanhemmat on varmasti jokaisella enemmän tai vähemmän.

Aivan poikkeuksellisen traumatisoivaa lapsuutta lukuunottamatta (väkivaltaa, holtitonta alkoholinkäyttöä, julmaa lasten laiminlyöntiä tai hyväksikäyttöä) traumatisoituminen lapsuudesta on minusta tietyllä tavalla luovuttamista. Vastuu omasta elämästä, omista ratkaisuistamme on vain meillä itsellä.

 

[Vastaaja]

Muistakaa se että tekään ette pysty tarjota täydellistä lapsuutta. Kukaan ei pysty.

Tärkeintä on ap juurikin tuo kohtaaminen. Uskaltaminen. Äitisi tapa ei ollut ap sinun syysi. Ei niin mitenkään. Ihana lapsi olit. Ja olet edelleen, siellä sisälläsi.

Juttelethan äitisi kanssa näistä?

 

[kaalimaan vartija]

Näitä aioita varmaan meidänkin lapset pohtivat aikuistuttuaan...

Miettivät miksi me vanhempina toimimme miten toimimme. MIllainen suhde meillä vanhemmilla oli ja millaisen kuvan parisuhteesta annoimme lapsillemme.
Millainen suhde meillä vanhempina oli lapsiimme ja millaiset eväät osasimme antaa lapsillemme.
Ja mitä kaikkia traumoja jätimme lapsiemme mieliin....

Karua mutta totta.

Mulla itsellä ei ole mitään traumoja lapsuudesta. Ei katkeruutta vanhempia kohtaan. Toki monia asioita omasta lapsuudesta on tullut pohdittua ja muistoja on katsottu nyt aikuisen silmin. Joitakin asioita varmasti ymmärtääkin paremmin nyt kun on elämän kokemusta enemmän kuin 5-vuotiaana.
Mutta mulla oli hyvä lapsuus. Vanhemmat olivat hyvät vanhemmat, VAIKKA eivät juurikaan leikkineet meidän kanssa. Me leikittiin kavereiden kanssa. Ja vaikka olivatkin mun teinivuosina "vähän" naiveja tai kuten nyt ajattelen, ehkä eivät vain halunneet aina tietääkään totuutta kaikesta...
Miehellä sen sijaan on paljonkin traumoja omasta lapsuudestaan. Mutta ne kaikki ihan syystä. Mullakin olisi varmasti traumoja jos olisin elänyt lapsuudteni hänen lapsuuden kodissaan. Vanhempia on joka lähtöön ja ikävä kyllä ei kaikki vanhemmat osaa hoitaa tehtäväänsä hyvin tai edes kohtalaisesti.

 

[asdf]

Äitisi on/oli tyypillinen marttyyri! Ei tuo ihan ihannelapsuus ole.....jälkensä jättää toki.

 

["akka"]

Sinulla on ollut marttyyriäiti, minullakin oli. Poikkeus oli meillä se verrattuna sinun lapsuuteesi että mun äiti kävi töissä.
Mä olen itse nyt 49 vee ja minusta on hienoa että tänä päivänä olen osannut antaa anteeksi vanhemmilleni ja olen ymmärtänyt että he ovat toimineet kuten parhaaksi osasivat ja niillä voimavaroilla mitä heille oli annettu.
Välit vanhempiin on hyvät, äitikin on pehmennyt vuosien myötä ja olen kiitollinen.

 

[.....]

Kuulostipa mun elämältä. Itsekin samanikäisenä perustanut perheen, eronnut sitten ja kohta 30 kriisi lähestyy. Äiti suhde ei koskaan ole ollut mitään kovin mahtavaa, jotenkin etäiset välit aina olleet. En muista halauksia, hellyydenosoituksia, mukavia sanoja tai oikeastaan mitään muutakaan yhdessä tekemistä. Äidin kiukkuisuuden kyllä muistan. Ja oman pahan oloni. Myöhemminkään ei ole juuri ollut kiinnostunut elämästäni, no vähän, mutta oikealta se ei ole tuntunut koskaan. Lasteni kanssa ei vietä aikaa. Näkee pari kertaa vuodessa. Äitini äiti kuoli äidin ollessa pieni tapaturmaisesti, joten olen aina ajatellut että kun on itse jäänyt vaille äidin huolenpitoa ja rakkautta, niin ei ole sitä itsekään osannut antaa tyttärelleen. Toivottavasti minä pystyn katkaisemaan tämän ikävän ketjun, kunhan ensimmäinen tyttäreni syntyy...

 

["vieras"]

Itsekin nyt alle kolmikymppisenä ja vauvaa odottavana olen miettinyt paljon juuri näitä samoja asioita. Minullakin on monenlaisia traumoja mutta tiedän että niistä voi päästä yli eikä niiden tarvitse vaikuttaa enää omaan elämääni ja tietoisesti aion tehdä oman lapseni kanssa toisin.

 

["Viima"]

Tos oli paljon meidän perheestä mut esim äiti ei koskaan käyttänyt väkivaltaa, joskus tukisti ehkä mut en muista. Ja isä oli alkoholisti.

Mut mun elämän nuorana on ollut et en ksivele ja mieti niinpaljon menneitä. Tää on mun elämä ja mä olen vastuussa tukevaisuudestani. En märehdi ja syytä muita huonoista hetkistä
Vaan pyrin elämään hyvää elämää nyt kun voin itse sen valita.

Suosittelen muillekin joilla lspsuus nuoruus ei ehkä oo ollut ihan sitä mitä vois toivioa. Se meni jo. Huomisesta olet vastuussa vain sinä itse.

 

["hmh"]

Juu semmosta se on. Täydellisiä äitejä ei ole. Ja jos on niin nekin on vääränlaisia. Kaikilla on traumoja, itse asiassa ei ihminen kasva ihmiseksi jos ei jossain kohtaa hiukan jotain vastoinkäymistäkin ole. Siinä omaa äitiään tuomitessaan on sopivaa kyllä mittasuhteitakin miettiä; sillä mitalla ja ymmärryksellä ne omaskin aikanaan tuomitsevat sinut, millä sinä kykenet arvioimaan omaa vanhempaasi.

 

["vieras"]

Kolmenkympin tienoilla minäkin pohdin ja mietin omia vanhempiani ja heidän kasvatustyyliään. Luulen, että kyseessä on juuri kolmenkympin kriisi, joka pullauttaa koetut asiat pinnalle. Kun saat asia järjestykseen ja selviteteltyä mielessä - ne painuvat takaisin sinne minne ne kuuluvat - menneisyyteen. Itse kävin puhumassa asioista ihan ammattiauttajan kanssa ja lisäksi kelasin juttuja sisareni ja äitini kanssa.

 

[hellooow]

Hei!
Sain apua kirjasta Tunne Lukkosi (Kimmo Takanen) ja voin lämmöllä sitä suositella muillekin Omat lapsuuden kokemukset eivät enää heijastele samalla tavalla elämään/äitiyteen.

 

["vieras"]

Minulla on toisen lapsen synnyttyä pulpahtaneet pintaan traumat. Minä olen huomannut, että olen alkanut käyttäytyä kuin vanhempani. Syystäkin ahdistaa. Isäni oli väkivaltainen, äitini huusi todella paljon.

Kuopuksen syntymän jälkeen olen käynyt esikoiseen kiinni useamman kerran. En säännöllisesti, tapausten välillä on ollut aikaa viikkoja ja jopa kuukausia. Huudan lapsille (ovat 5- ja 2-vuotiaita).

Tänään nappasin esikoista kiinni niskasta ja ravistin. Huomenna minä hankin apua. En halua tehdä lapsilleni sitä, mitä minulle on tehty. Mietin vain, että soitanko neuvolaa, mielenterveyskeskukseen vai minne? Terapiaahan minä siis tarvitsen, mutta mistähän sitä saa?

 

["Elli"]

Voi ap, tämä oli kuin mun kynästä kirjoitettua. Nyt omien lapsien myötä olen miettinyt paljon suhdettani omaan äitiini ja alkanut myös käydä psykologille juttelemassa lapsuuden traumoista, jotka ovat jättäneet muhun jäljet. Tässä oma tarinani tiivistettynä:

Meillä oli päällisin puolin varmaan täydellinen perhe. Isä tienasi hyvin ja äiti oli meidän kanssa kotona koko lapsuuteni. Alkoholia ei käytetty ja kulissit muutenkin kunnossa. Vaan pinnan alla kaikki oli toisin. Äiti ei ikinä ollut henkisesti läsnä ja kotonamme vallitsi negatiivinen ja kireä ilmapiiri. Hän hakkasi minua ja siskoni milloin milläkin, esim vyöhihnalla, mopin varrella yms. Tämä on jättänyt syvät traumat, joita nyt vasta 27-vuotiaana uskallan kohdata ja läpikäydä toisen, ulkopuolisen ihmisen kanssa. Äitini myös nolasi minut useasti kavereideni aikana, vähätteli minua yms.. Olen koko aikuusikinäni kärsinyt ajoittain erilaisista ahdistuksesta, unettomuudesta yms ja nyt olen ymmärtänyt kaiken juontavan lapsuudestani. Se mitä joskus luulin normaaliksi lapsuudeksi ei sitä todellakaan ole ollut vaan olen joutunut kokemaan sellaisia asioita joita kenenkään lapsen ei koskaan tarvitsisi kokea.

Ap:lle kovasti voimia traumojen käsittelyssä ja suosittelen lämpimästi käsittelemään niitä asioita jonkun ulkopuolisen, ammatti-ihmisen kanssa, jotta saat käsiteltyä ne ja pääset elämässäsi eteenpäin. Tiedän ja ymmärrän täysin mitä olet joutunut kokemaan lapsena, voimia!