Lapsuuden traumoista: Jääkö kaikille niitä? Onko nää mun trauman aiheellisia vai onko tää vain jotain 30-kriisiä?

["Kifa"]

Kuten jo todettiin, niin täydellistä lapsuutta ei ole varmaan kellään ja tuo kolmenkympin ikä lienee yleisesti sellainen jolloin käydään läpi omaa lapsuutta ja mietitään mitä sieltä halutaan siirtää eteenpäin omille lapsilla ja mitä ei. Asenteet, käsitykset ja kasvatusopit muuttuvat ja omien vanhempien toimintaa tulee osata peilata siihen.

Itselläni oli mielestäni hyvin onnellinen lapsuus. Olen itse menestynyt elämässäni, minulla on ihana perhe ja antoisa ura ja ja olen kiitollinen vanhemilleni kaikesta siitä mitä he ovat tehneet sen hyväksi. Toisaalta sitten sisarukseni, joka on töppäillyt elämässään aika reilusti ja jolla on monenlaisia ongelmia, syyttää ja panettelee kaikesta vanhempiamme. Kaikki mitä hän on elämässään tehnyt väärin, on muka tavalla tai toisella seurasta jostain mitä äiti tai isä tai isovanhemmat sanoivat tai tekivät tai eivät sanoneet tai eivät tehneet. Kaikki lapsuusmuistot hän on onnistunut omissa ajatuksissaan kääntämään väärinpäin. Jos saimme kalliita merkkivaatteita niin se oli muka merkki siitä että vanhemmat halusivat määrätä pukeutumistamme. Jos meitä kannustettiin harrastusten pariin niin emme muka olleet riittävän hyviä ilman että suoritimme asioita. Jos meitä vietiin teatteriin, näyttelyihin, tapahtumiin niin se oli muka vain naapurien silmissä meritoitumista kun piti olla niin kultturelleja. Jos kiellettiin niin oltiin ilkeitä, jos sallittiin niin ei välitetty. Mikään ei ikinä ollut muka hyvin. Mikä surullisinta, vanhempamme edelleen tukevat tätä sisarusta kaikin tavoin, niin taloudellisesti, arjen askareissa kuin lapsenvahtiapuan eivätkä ikinä saa kiitoksen sanaa koska sisaruksen mielestä tämä on vain "sovitusta hänen kokemistaan lapsuuden vääryyksistä"

 

["Elli"]

Ja lisäys vielä: myös meillä oli aina uudet vaatteet uusimmat lelut, omakotitalo, kaksi autoa, söimme hyvää kotiruokaa yms. Mutta siihen se sitten jäikin. Jouduin jatkuvasti todistamaan vanhempieni riitoja, äitini oli ja on edelleen hyvin taitava manipuloimaan ihmisiä ja taitava suustansa joten aina heidän riidellessään minun piti asettua äitini puolelle, isääni vastaan. Myös minun äitini puhui useasti, minun läsnäollessani siitä, kuinka vaikea ja tottelematon minä olen. Hän vertasi minua usein kavereihini ja piti heitä minua parempina, joka on vaikuttanut todella kovasti itsetuntooni. Vain äitini mielipiteet olivat ja ovat hänen mielestään ne ainoat ja oikeat, esimerkiksi hän edelleen neuvoo minua kuin olisin 15-vuotias enkä itse ymmärtäisi mitään. Äitini on hyvin taitava puhumaan ja manipuloimaan ihmisiä puolelleen. Kukaan ei varmasti ikinä hänestä uskoisi, että hän on satuttanut meitä lapsena sillä tavalla.

Äitini on myös marttyyri, ja pitää kotiäitinä uhautumistaan sellaisena asiana, josta minä saan olla hänelle kiitollisuuden velassa koko loppuelämäni. Hän ei myöskään hyväksy sitä, että olen alkanut käymään psykologille juttelemassa näistä asioista vaan sanoo, että olen. sairastunut ja psykologi on aivopessyt minua. Hän tuli kutsumatta meuhkaaminen kotiimme lastemme aikana ja sanoi, että pitäisikö hänen sitten tappaa itsensä ja että olen MINÄ olen sairas ja tarvitsen hoitoa. Sitten kun sanoina, että SINÄ olet sairas ja tarvitset hoitoa ja, että minä en koskaan hakkaa omia lapsiani, hän sanoi siihen, että sitähän sinä et voi vielä tietää! Hän on siis itse täysi sekopää ja pelkään mitä hän seuraavaksi niillä puhelajhoillansa saa päähänsä tehdä vaikeuttaakseen minun elämääni...