K
kuhan mietin
Vieras
Täällä saa vähän päästää lukea kuinka itsekeskeisiä vanhemmat ovat kun vievät vielä suht pienet taaperot yökyläileen saadakseen olla hetken kahden.
Mä en osannut moista edes ajatella ennen kuin törmäsin täällä palstalla näihin juttuihin. Mulle on ollut selvää jo ennen lapsien syntymää että haluan heidän olevan joskus isövanhempienkin luona. Itse olen lapsena kokenut ihania muistoja, varsinkin kesäisin kun oli mummulassa. Se oli oikeaa lomaa kun mummulan säännöt oli huomattavasti lepsummat kuin kotona, tehtiin paljon kaikkea kivaa, retkeiltiin jne. Toki tehtiin noita samoja isän ja äidinkin kanssa, mut mummun ja papan kanssa kaikki tuntui niin erillaiselta.
Olen itse ainoa lapsi (vanhempani kärsivät lapsettomuudesta, itse olen10 vuoden yritysten tulos) ja jo nuorena mietin että sitten kun olen itse äiti, haluan että omatkin vanhempani saavat nauttia lapsistani (tiedän että he olisivat halunneet isomman perheen). Siksipä meillä lapset on ollut tasaisin väliajoin mummulassa kyläilemässä. Pieninä, sellasina 1-vuotiaina ovat olleet yhtä yötä, ja nyt leikki-iässä 2-3 yötä putkeen. Kertoja on 1 per 1-2kk. Minkäänlaisia ongelmia ei ole ollut, nukkuvat ja syövät hyvin mummulassa ja jäävätkin sinne reippaasti. Yhtää ikävä-itkua ei ole tullut.
Onko se sitten niin paha että lapsilla on isompi rinki turvallisia aikuisia ympärillään? Mä koen että vanhemmilla ihmisillä on myös paljon annettavaa lapsille, mm täysipainoinen huomio. Kotona on kuitenkin aina ne arjen rutiinit joita äidin on jossain välissä tehtävä, mummulassa ruuat on jo etukäteen tehty kun tietävät lasten olevan tulossa. Siellä ei siivoilla (muuta kuin pakolliset tietty) eikä häsätä muita kotihommia lasten aikaan vaan keskitytään täysin lapseen.
Tiedän että olemma onnellisia kun isovanhemmat pärjäävät hienosti lasten kanssa ja yleensäkin ovat olemassa. Toki meillä on lapsia ikävä kun ovat reissussa, mutta ei se kahden keskinen aikakaan pahaa tee, ei todellakaan. Onko tämä sitten niin kamalan itsekästä?
Mä en osannut moista edes ajatella ennen kuin törmäsin täällä palstalla näihin juttuihin. Mulle on ollut selvää jo ennen lapsien syntymää että haluan heidän olevan joskus isövanhempienkin luona. Itse olen lapsena kokenut ihania muistoja, varsinkin kesäisin kun oli mummulassa. Se oli oikeaa lomaa kun mummulan säännöt oli huomattavasti lepsummat kuin kotona, tehtiin paljon kaikkea kivaa, retkeiltiin jne. Toki tehtiin noita samoja isän ja äidinkin kanssa, mut mummun ja papan kanssa kaikki tuntui niin erillaiselta.
Olen itse ainoa lapsi (vanhempani kärsivät lapsettomuudesta, itse olen10 vuoden yritysten tulos) ja jo nuorena mietin että sitten kun olen itse äiti, haluan että omatkin vanhempani saavat nauttia lapsistani (tiedän että he olisivat halunneet isomman perheen). Siksipä meillä lapset on ollut tasaisin väliajoin mummulassa kyläilemässä. Pieninä, sellasina 1-vuotiaina ovat olleet yhtä yötä, ja nyt leikki-iässä 2-3 yötä putkeen. Kertoja on 1 per 1-2kk. Minkäänlaisia ongelmia ei ole ollut, nukkuvat ja syövät hyvin mummulassa ja jäävätkin sinne reippaasti. Yhtää ikävä-itkua ei ole tullut.
Onko se sitten niin paha että lapsilla on isompi rinki turvallisia aikuisia ympärillään? Mä koen että vanhemmilla ihmisillä on myös paljon annettavaa lapsille, mm täysipainoinen huomio. Kotona on kuitenkin aina ne arjen rutiinit joita äidin on jossain välissä tehtävä, mummulassa ruuat on jo etukäteen tehty kun tietävät lasten olevan tulossa. Siellä ei siivoilla (muuta kuin pakolliset tietty) eikä häsätä muita kotihommia lasten aikaan vaan keskitytään täysin lapseen.
Tiedän että olemma onnellisia kun isovanhemmat pärjäävät hienosti lasten kanssa ja yleensäkin ovat olemassa. Toki meillä on lapsia ikävä kun ovat reissussa, mutta ei se kahden keskinen aikakaan pahaa tee, ei todellakaan. Onko tämä sitten niin kamalan itsekästä?
hiiltyy helposti 
