?
Vieras
Kirsi pihan kolumni Iltalehdessä:
Kolumni 14.05.2009
"Tyypillisessä pääkaupunkiseudun leikkipuistossa on monta hengenvaarallista paikkaa." Näin uutisoi Helsingin Sanomat maanantaina. Uutinen olisi voinut olla myös, että tyypillisessä pääkaupunkiseudun kaupungissa on hengenvaarallista elää. Tai että maaseudun tyypillisissä metsissä on hengenvaarallisia puita, jokia ja kiviä. Tai että elämä tappaa.
Maailma on vaarallinen paikka.
Kuten jokainen suhteellisen täysjärkinen vanhempi, huolehdin minäkin siitä, että lapsella olisi mahdollisimman turvallista elää ja olla. On selvää, että leikkipuistoissakin telineet pitää olla oikein koottuja ja virheistä johtuvat vahingot on minimoitava. Leikkipuistoissa ei pidä olla ehdoin tahdoin sellaisia vehkeitä tai rakenteita, joista on lapsille vaaraa. Puistotätejä pitää olla riittävästi, että lapset ovat valvottuja. Mutta silti voi sattua jotain. Onko mahdollista, että me olemme jo menossa suuntaan mikä ei enää ole järkevää, suhteellisen järkevää tai edes kohtuullisen järkevää? "Miten vauvat konttasivat silloin, kun ei ollut vielä keksitty konttauspäähinettä", kysyi Jari Tervo kirjassaan Kallellaan (Wsoy, 2000). Pitäisikö lapset varustaa leikkipuistoon kypärillä, polvisuojuksilla ja muilla turvavarusteilla? Sitoa aitaan?
Helsingin Sanomien toimittaja kiersi pääkaupunkiseudun leikkipuistoja turvallisuusasiantuntijan kanssa ja löysi useita turvallisuusriskejä. Leikkipuistoista mm. "löytyy koloja, joihin hupparinnaru voi jäädä kiinni" ja "korkeita pudotuksia". Eräässä leikkipuistossa "lelulaatikon raskas kansi on vaarallinen, jos se menee epäkuntoon". Yhdentekevää ei ole sekään, että "kuluminen voi aiheuttaa esimerkiksi kompastumisvaaran. Lapsi voi lyödä päänsä". Tai että "veden kertymisen vuoksi alustat ovat talvella jäisiä". Monitoimitelineet ovat jonkun turvallisuusasioista piittaamattoman keksintö, sillä "monitoimitelineessä on kaksi kohtaa, joihin hupparin naru voi jäädä kiinni". Ja kun kaikki muu olisikin kunnossa, voi lapsi vielä kompastua ja "kompastuva lapsi voi lyödä päänsä rakenteisiin Säätytalon puistossa". Nyt odotan vain, että maaseudulla joku turvallisuusasiantuntija tekee saman tutkimuksen paikallisissa leikkimaastoissa, metsissä. Puusta putoaminen saattaa olla hengenvaarallista. Tai voisiko joku miettiä kuinka kieltää lapsia Helsingissä leikkimästä merenrannalla, kallioilla tai R-kioskin edessä?
Millainen sitten olisi sellainen leikkipuisto, missä ei ole minkäänlaista vaaraa? Missä lapsi ei voi pudota (ei kiipeilytelineitä tai keinuja), kompastua ja satuttaa päänsä tai liukua ensimmäisillä pakkasilla lätäkön yli (pehmustettu alusta), missä hupparinnaru ei voi jäädä mihinkään (ei liukumäkiä) ja missä ei voi tukehtua tai saada suuhunsa jotain sopimatonta (ei hiekkalaatikkoja). Sellainen ei olisi leikkipuisto lainkaan vaan vanhempien pumpuloima tylsä paikka missä leikkiminen olisi kielletty.
Tämä asenne johtaakin ns. curling-vanhemmuuteen, missä lapsen edestä silotellaan kaikki pomput, kuopat ja vaikeudet pois. Että olisi turvallista ja kivaa. Meille taitaa kasvaa tukahdutettu sukupolvi, joka pelkää omaa varjoaankin. Ja silti voi sattua jotain. Kuten Jari Tervo kirjassaan pohtii: vaikka ympäröisi vaahtomuovilla koko huushollin, Olarin ja Uudenmaan, saattaa postimies soittaa ovikelloa ja ampua kaikki konepistoolilla. Maailma on vaarallinen paikka.
Kolumni 14.05.2009
"Tyypillisessä pääkaupunkiseudun leikkipuistossa on monta hengenvaarallista paikkaa." Näin uutisoi Helsingin Sanomat maanantaina. Uutinen olisi voinut olla myös, että tyypillisessä pääkaupunkiseudun kaupungissa on hengenvaarallista elää. Tai että maaseudun tyypillisissä metsissä on hengenvaarallisia puita, jokia ja kiviä. Tai että elämä tappaa.
Maailma on vaarallinen paikka.
Kuten jokainen suhteellisen täysjärkinen vanhempi, huolehdin minäkin siitä, että lapsella olisi mahdollisimman turvallista elää ja olla. On selvää, että leikkipuistoissakin telineet pitää olla oikein koottuja ja virheistä johtuvat vahingot on minimoitava. Leikkipuistoissa ei pidä olla ehdoin tahdoin sellaisia vehkeitä tai rakenteita, joista on lapsille vaaraa. Puistotätejä pitää olla riittävästi, että lapset ovat valvottuja. Mutta silti voi sattua jotain. Onko mahdollista, että me olemme jo menossa suuntaan mikä ei enää ole järkevää, suhteellisen järkevää tai edes kohtuullisen järkevää? "Miten vauvat konttasivat silloin, kun ei ollut vielä keksitty konttauspäähinettä", kysyi Jari Tervo kirjassaan Kallellaan (Wsoy, 2000). Pitäisikö lapset varustaa leikkipuistoon kypärillä, polvisuojuksilla ja muilla turvavarusteilla? Sitoa aitaan?
Helsingin Sanomien toimittaja kiersi pääkaupunkiseudun leikkipuistoja turvallisuusasiantuntijan kanssa ja löysi useita turvallisuusriskejä. Leikkipuistoista mm. "löytyy koloja, joihin hupparinnaru voi jäädä kiinni" ja "korkeita pudotuksia". Eräässä leikkipuistossa "lelulaatikon raskas kansi on vaarallinen, jos se menee epäkuntoon". Yhdentekevää ei ole sekään, että "kuluminen voi aiheuttaa esimerkiksi kompastumisvaaran. Lapsi voi lyödä päänsä". Tai että "veden kertymisen vuoksi alustat ovat talvella jäisiä". Monitoimitelineet ovat jonkun turvallisuusasioista piittaamattoman keksintö, sillä "monitoimitelineessä on kaksi kohtaa, joihin hupparin naru voi jäädä kiinni". Ja kun kaikki muu olisikin kunnossa, voi lapsi vielä kompastua ja "kompastuva lapsi voi lyödä päänsä rakenteisiin Säätytalon puistossa". Nyt odotan vain, että maaseudulla joku turvallisuusasiantuntija tekee saman tutkimuksen paikallisissa leikkimaastoissa, metsissä. Puusta putoaminen saattaa olla hengenvaarallista. Tai voisiko joku miettiä kuinka kieltää lapsia Helsingissä leikkimästä merenrannalla, kallioilla tai R-kioskin edessä?
Millainen sitten olisi sellainen leikkipuisto, missä ei ole minkäänlaista vaaraa? Missä lapsi ei voi pudota (ei kiipeilytelineitä tai keinuja), kompastua ja satuttaa päänsä tai liukua ensimmäisillä pakkasilla lätäkön yli (pehmustettu alusta), missä hupparinnaru ei voi jäädä mihinkään (ei liukumäkiä) ja missä ei voi tukehtua tai saada suuhunsa jotain sopimatonta (ei hiekkalaatikkoja). Sellainen ei olisi leikkipuisto lainkaan vaan vanhempien pumpuloima tylsä paikka missä leikkiminen olisi kielletty.
Tämä asenne johtaakin ns. curling-vanhemmuuteen, missä lapsen edestä silotellaan kaikki pomput, kuopat ja vaikeudet pois. Että olisi turvallista ja kivaa. Meille taitaa kasvaa tukahdutettu sukupolvi, joka pelkää omaa varjoaankin. Ja silti voi sattua jotain. Kuten Jari Tervo kirjassaan pohtii: vaikka ympäröisi vaahtomuovilla koko huushollin, Olarin ja Uudenmaan, saattaa postimies soittaa ovikelloa ja ampua kaikki konepistoolilla. Maailma on vaarallinen paikka.
