Liian omistautunut(ko?) lapselle

[Onneton(ko) tapaus]

Oon reilu kolmekymppinen 1v5kk lapsen äiti. Naimisissa hyvän miehen kanssa. Lasta tehtiin 3 vuotta, ennen kuin sai alkunsa. Rakastan miestäni, vaikka en sitä jaksa enää osoittaa. Rakastan lastani yli kaiken.

Olen kotona hoitovapaalla, kun en raaskinut pientä antaa vieraalle hoitoon. Olen melkein koko ajan lapseni kanssa, "omaa elämää" ei juuri ole. Joskus satunnaisesti käyn jonkun ystävän kanssa kahvilla, mutta tosi harvoin. Asutaan pienellä paikkakunnalla maaseudulla. Täällä ei tunnu olevan mitään lapsitoimintaa, joten touhutaan sitten keskenämme. Sukulaiset ovat kaukana, tai eivät halua osallistua lapsen kanssa elämiseen.

Lapseni ei ole ollut koskaan kenelläkään muulla kuin minulla tai miehelläni hoidossa. Nukkuu vieläkin vieressäni, sänky kiinni parisängyssä. Olen toisaalta väsynyt ja kaipaan "aikuista" seuraa. Mutta toisaalta en pysty laskemaan lapsesta irti. Ajatus omaan huoneeseen siirtämisestä tuntuu kamalalta, eihän niin pieni vielä pärjää yksin(?)! Ajatus lapsen jättämisestä vieraalle hoitoon tuntuu kamalalta, entä jos tulee ikävä tai hätä? Entä jos lapseni kokee tulleensa hylätyksi. Tällaisia ajatuksia pyörittelen yksin päässäni. Ja samaan aikaan mieltäni painaa, kun en jaksa huolehtia itsestäni tai parisuhteestani. Mutta lapsi tulee aina ensin, kun hänet on tähän maailmaan tekemällä tehty.

 

[hei]

No vähäsen oot ehkäpä. Äidinkin on tarkoitus elää omaa elämää yhtä aikaa eikä vain olla täysin lasta varten. Sun elämä menee nääs nyt vähän sivusuun.

Mut kyllä tuon ikäinen jo omassa huoneessa pärjää. Koitapa pois, saattaa jopa nukkua paremmin (sekä äiti että lapsi).

 

[ihan ok]

Ihan normaalilta tuo kuulostaa. Kyllä minäkin olin lasteni kanssa tiiviisti pari ensimmäistä vuotta. Sen jälkeen vasta aloittivat yökyläilyt ilman vanhempia. Hyvä on tietysti opettaa lapsia luottamaan muihinkin ihmisiin pikkuhiljaa.

 

[vieras]

Kuulostaa kyllä siltä, että tuo menee jo vähän sairauden, tai oireilun puolelle... Pitemmän päälle teet hallaa lapsellekin, jos hänellä ei ole mitään kontakteja kodin ulkopuolella eikä hänelle anneta mahdollisuutta tutustua muihin turvallisiin aikuisiin.
Meilläkin isovanhemmat ja sukulaiset asuvat kaukana, mutta ollaan aina pyritty lomailemaan heillä pitempään (se onnistuu kun on itse hoitovapaalla) niin, että tulevat kunnolla tutuiksi ja saan omaa aikaa kun voin jättää lapset muutamaksi tunniksi isovanhempien tai tädin hoitoon.

Onko varma ettei siellä ole MITÄÄN kerhoja tms.? VOisiko isä alkaa vapaa-aikanaan käydä lapsen kanssa kahdestaan jossain (vaikka uimahallissa, leikkipuistossa?) niin saisitte opetella erossa olemista?

 

[vieras]

Aloita vähitellen. Lapsi kyllä tottuu omassa huoneessa nukkumiseen, eikä lapsi vahingoitu jos hän illalla itkee, eikä saa siitä traumoja että hänet on pistetty omaan huoneeseen. Koska vastalause varmasti häneltä tulee! Hyvä on todella opettaa lasta olemaan erossa sinusta vähitellen, tiedän lapsen joka oli yhtä tiiviisti kiinni äidissä kun meni kouluun! Edes eskaria lapsi ei käynyt eikä missään kerhossa koska äiti ei raaskinut jättää kun lapsi oli hänessä niin kiinni. Kuten jokainen voi arvata, koulunkäynti ei oikein lähtenyt sujumaan kun lapsi itki eroahdistusta kaiket päivät.

Aikuinen ihminen tarvitsee myös aikuista seuraa. Käy vaikka ystävän kanssa elokuvissa, tai jos ystävä voisi katsoa lasta sen aikaa että käyt miehesi kanssa elokuvissa. Uskoakseni se eroahdistus tulee olemaan sinulla suurempi kuin lapsella...

 

[mulla]

Saman ikäinen lapsi ja välillä noita tuntemuksia tulee kanssa. Olen kuitenkin alusta asti antanut lasta muutamiksi tunneiksi isovanhemmille hoitoon ja syksyllä alkaa päivähoito. Huoli, turvattomuus ja ahdistus on sun omia tunteita ja tukeutumalla lapseen saat sitä hieman paikattua. Aloita ihan pienin askelin irtautumaan lapsestasi, annat muutamaksi tunniksi hoitoon, vaikka tuntuisi pahalta. Omaan huoneeseenkin voisi jo siirtyä, tekisi hyvää myös sinulle. Tapaan työssäni kaltaisiasi äitejä, ja säkin voisit ehkä pohtia sitä miksi lapsesta on vaikea olla erossa jne. Voimia!

 

[rew]

tuollaiselta se lapsesta "irtipäästäminen" saattaa etukäteen tuntua, mutta tulet huomaamaan, että nopeasti totut siihen että lapsi nukkuukin yönsä omassa huoneessaan. Viikon kuluttua et enää sure sitä että lapsi ei enää ole vieressäsi, kun huomaat että hän pärjää ihan loistavasti itsekseenkin. Sama juttu hoitajalle jättämisen kanssa, ensimmäinen kerta kirpaisee ja ehkä toinenkin, mutta sitten menee jo vanhalla rutiinilla ja olet iloinen omasta lepohetkestäsi. Anna lapselle vähän tilaa.

 

[vieras]

Huolestuttavaksi menee siinä vaiheessa kun äidin napanuora on niin tiukka, ettei lapsi voi kehittyä, kasvaa ja kokeilla siipiään normaalissa tahdissa vaan häntä suojellaan ja pidetään niin lähellä, ettei opi luottamaan pärjäämiseensä eikä opi normaaleja taitoja.

 

[ap]

Meillä on tosi vähän sukulaisia, mun vanhemmat, vaikka ovatkin työssäkäyviä, ovat vapaa-ajallaan humalassa (aina!). Ei tulisi mieleenkään edes pyytää heitä hoitamaan lasta, oma nuoruus oli ihan riittävän tukalaa sitä ryypiskelyä seuraten. Miehen vanhemmat asuvat yli 300 km päässä ja ovat jo iäkkäistä. Ystäviä mulla ei paljonkaan ole, parhaimmat asuvat myös satojen kilometrien päässä. Mitään elokuvamahdollisuuksia täällä ei ole. Yksi onneton kahvila/ravintola, joka on yleensä täynnä pulisakkia. Lapsiperheystäviä ei ole.

 

[vieras]

Ikävä juttu tuo sukulaisten puute.
Eikö teillä siellä paikkakunnalla ole edes seurakunnan perhekerhoa? Sinnehän voi mennä vaikkei itse seurakunnasta niin välitäkään, mutta olisi edes lapselle leikkiseuraa ja itsellekin ehkä sieltä löytyisi äitiseuraa?

 

[vieras]

Toi teidän asuinpaikka ei kuulosta kyllä kovin kivalta. Siis kai sullakin pitäis siellä olla ystäviä ja kyllä mun mielestä lapsikin tarvii jo tossa 2-vuoden paikkeilla kavereita. Ainakin meidän 2-vuotias on niiiiin innoissaan aina jos käydään kaverin luona leikkimässä. Mä oon kans sitä mieltä että liika suojeleminen ei oo hyvästä. Lapsen täytyy päästä pikkuhiljaa vähän itsenäistymään (siis tarkoitan ettei äiti ole 24/7 metrin päässä). Ei sun tarvii lasta mihinkään yökylään jättää, mutta jos jätät aluksi vaikka puoleksi tunniksi ihan kokeilumielessä tutulle kaverille hoitoon, ei se ikävöinti lapselle mitään pahaa tee. Lapsi vain huomaa että kyllä äiti tulee takaisin vaikka jossain käykin.

 

[ap]

Ikävä juttu tuo sukulaisten puute.
Eikö teillä siellä paikkakunnalla ole edes seurakunnan perhekerhoa? Sinnehän voi mennä vaikkei itse seurakunnasta niin välitäkään, mutta olisi edes lapselle leikkiseuraa ja itsellekin ehkä sieltä löytyisi äitiseuraa?

Oli talviaikaan kerran kuussa, mutta se pidettiin aina siihen aikaan kun lapsi on päiväunilla. En uskaltanut lähteä sinne nukkuvan lapsen kanssa.

Täällä ei myöskään ole leikkipuistoa/ -kenttää, uimahallia/ -rantaa tai MLLn toimintaa. Ei mitään, missä muihin äiteihin ja lapsiin voisi tutustua.

 

[vieras]

Ikävä juttu tuo sukulaisten puute.
Eikö teillä siellä paikkakunnalla ole edes seurakunnan perhekerhoa? Sinnehän voi mennä vaikkei itse seurakunnasta niin välitäkään, mutta olisi edes lapselle leikkiseuraa ja itsellekin ehkä sieltä löytyisi äitiseuraa?

Oli talviaikaan kerran kuussa, mutta se pidettiin aina siihen aikaan kun lapsi on päiväunilla. En uskaltanut lähteä sinne nukkuvan lapsen kanssa.

Täällä ei myöskään ole leikkipuistoa/ -kenttää, uimahallia/ -rantaa tai MLLn toimintaa. Ei mitään, missä muihin äiteihin ja lapsiin voisi tutustua.

Muuttakaa kaupunkiin

 

[vieras]

Muuttakaa kaupunkiin

Tai lähtekää käymään jossain lähikaupungissa lastentapahtumissa tms.

Vaikka mitään kerhoja ei olisikaan, niin voithan silti aloittaa itsenäistymisen harjoittelun vaikka sillä, että siirrät lapsen omaan huoneeseensa nukkumaan ja mies alkaa käydä hänen kanssaan kahdestaan vaikka metsäretkellä. Se ei paljon vaadi, vähän evästä reppuun ja sitten syömään niitä jonkun kannon nokkaan.

 

[ap]

Oikeasti, nytkö olisi jo aika aloittaa itsenäistyminen? Kun tuo lapsi tuntuu vielä niin pieneltä. Eikö samanaikaisesti valiteta, että nykyään lapset vieroitetaan liian nuorina? Enkä nyt puhu imetyksestä, vaan kaiken kaikkiaan.

 

[vieras]

Oikeasti, nytkö olisi jo aika aloittaa itsenäistyminen? Kun tuo lapsi tuntuu vielä niin pieneltä. Eikö samanaikaisesti valiteta, että nykyään lapset vieroitetaan liian nuorina? Enkä nyt puhu imetyksestä, vaan kaiken kaikkiaan.

Äidin takertuminen lapseen ei ole sama kuin lapsen kiintymys äitiin.
Itsenäistymisen harjoittelulla en tarkoita sitä, että lapsi jätettäisiin selviämään yksin, vaan sitä, että hänellä olisi kontakteja myös muihin aikuisiin.

 

[ap]

Oikeasti, nytkö olisi jo aika aloittaa itsenäistyminen? Kun tuo lapsi tuntuu vielä niin pieneltä. Eikö samanaikaisesti valiteta, että nykyään lapset vieroitetaan liian nuorina? Enkä nyt puhu imetyksestä, vaan kaiken kaikkiaan.

Äidin takertuminen lapseen ei ole sama kuin lapsen kiintymys äitiin.
Itsenäistymisen harjoittelulla en tarkoita sitä, että lapsi jätettäisiin selviämään yksin, vaan sitä, että hänellä olisi kontakteja myös muihin aikuisiin.

Niin kai... Mutta tässä päästään taas siihen, että pitäisi olla sellaisia ihmisiä, joiden hoitoon uskaltaisi jättää. Tuttuja ja turvallisia. Ainakin alkuun, eikö?

 

[ihan ok]

Miksi teet tästä ongelman? Kyllä se lapsi oppii itsenäiseksi myöhemminkin. Ei mitään kiirettä. Aikaisintaan 3 vuotiaana lapset alkavat kaivata omia kavereita.

 

[ap]

Miksi teet tästä ongelman? Kyllä se lapsi oppii itsenäiseksi myöhemminkin. Ei mitään kiirettä. Aikaisintaan 3 vuotiaana lapset alkavat kaivata omia kavereita.

Eli peli ei ole vielä menetetty? Kiitos :hug:

 

[meah]

Mä en rehellisesti kestäisi tuollaista elämää.

Mutta jos sulla pää kestää, niin älä nyt hyvä ihminen ota stressiä vielä tostakin asiasta. Ei se lapsi varmaan enää parikymppisenä itke äidin ikävää ja roiku lahkeessa.

 

[Pr]

Kuulostaa kyllä ihan normaalilta, kyseessä on vielä pieni lapsi. Itselläni 1v5kk ja toinen tulossa, enkä koe että elämä menee "sivu suun" koska tämä on nyt minun elämääni, omistautua lapselle.

Tietenkin muutkin ihmissuhteet lapselle olisivat eduksi, mutta varmasti ehtii vanhempanakin seurustella muiden kuin oman perheenjäsenten kanssa. Oma perhe on pienelle kuitenkin se tärkein.

Niitä muita ihmissuhteita kun ei aina noin vain saa, meilläkin lähinnä leikkipuistossa näkee ohimennen muita, mutta ei näytä tässä iässä pahemmin muut kiinnostavankaan. Isovanhempia ja sukulaisia näkee muutaman viikon välein lyhyesti. Lapsiperhekavereita ei ole ollenkaan.

 

[anteex vaan...]

Kuulostaa kyllä ihan normaalilta, kyseessä on vielä pieni lapsi. Itselläni 1v5kk ja toinen tulossa, enkä koe että elämä menee "sivu suun" koska tämä on nyt minun elämääni, omistautua lapselle.

...mut ei tollanen oo ihan tervettä. Jos haluu pitää itestään huolta, et jaksaa ne lapset siin sivussa, niin pitää olla se omakin elämä. Ei lapsille tartte koko elämää omistaa.

 

[Oisku]

Kyllähän sä kuulostat siltä että olet liian riippuvainen lapsestasi. Ehkäpä juuri sen vuoksi että tekeminen kesti pitkään, ja nyt mahdollisesti pelkäät menettäväsi hänet (?). Jossakin vaiheessa sun pitää hellätä narua, opetella pikkuhiljaa päästämään irti. Muuten teet hallaa lapsenkin kehitykselle. Pikkuhiljaa, pienin askelin lähdet liikkeelle. Ensin sänky vaikka kauemmas omastasi, sitten omaan huoneeseen nukkumaan, isän kanssa kahdenkeskistä aikaa jne.

Joka tapauksessa menet varmasti töihin jossakin vaiheessa. Silloin saattaa tulla eteen aikamoinen katastrofi jos et edelleenkään ole pystynyt harjoittelemaan erossa oloa. Entä miehesi, mitä hän tästä tuumaa?

 

[Kowalski]

Äidin takertuminen lapseen ei ole sama kuin lapsen kiintymys äitiin.
Itsenäistymisen harjoittelulla en tarkoita sitä, että lapsi jätettäisiin selviämään yksin, vaan sitä, että hänellä olisi kontakteja myös muihin aikuisiin.

Hyvin kirjoitettu.

Lisäksi ne kontaktit muihin aikuisiin ovat erittäin hyväksi myös äidille.

 

[Tsirpukka]

Ihan normaalilta kuullostaa,mutta kokemuksen karvaalla rintaäänellä voin sanoa jotta hengähä vähän ihminen :hug: .Itellä ei oo lapsenlikkoja isännän lisäks ollenkaan ja kuopus uhmassa,teini kiukkuaa :ashamed: ,tiukkaa tekee hoitaa lapset,huusholli ja porukoitten koti,kun äiti viruu vuodeosastolla syövän kourissa :'( .Mutta elämä on nyt tätä vaikka välillä oonki pinkee ku viulunkieli :headwall: