\
Alkuperäinen kirjoittaja 01.06.2006 klo 17:00 hiira kirjoitti:
Menee nyt vähän aiheen sivusta, mut minusta oli tärkeää saada iltatähti tytöllemme samanikäinen sisar. Muut lapsemme ovat lähes kymmenen vuotta vanhempia. Nyt meillä on siis hyvä pari, leikit sujuu eikä minun tarvi olla yhtenään keksimässä tekemistä. Riitely sujuu myös hyvin,kasvattaa elämään. Kysyisinkin mikä yhden lapsen kanssa on helpompaa? kaksin aina kaunihimpi....
Niinkuin nimimerkkini sanoo: jokainen tavallaan.
Lapsilukumäärä on kyllä jokaisen perheen oma valinta siinä määrin kuin lapsen saaminen nyt "oma valinta" on.
Minullakin oli aiemmin ajatus, että ehdottomasti on oltava vähintään kaksi lasta, ja niin minulla kaksi lasta pitkään olikin. Olin heille yh, joten hoidisn yksin nämä kaksi: aamulla puin ja vein kävelypelilllä hoitoon (kun ei autoa ollut eikä julkisia kulkenut siinä kaupungissa), hoisin niin virasto- kuin ruokakauppaostokset kaksi helmoissani, mutta olihan heistä kahdesta toisilleen leikkiseuraakin.. ja vaikka myöhemmin sitten oli mies, olimme useamman vuoden naimisissa ja olimme ns. 4-henkinen perhe, oli minun vastuulla kyllä lapset, sen verran vastuuta jaoimme(mies ei halunnut,eikä kyennyt kovin isoon tai kokonaisvaltaiseen vastuuseen toisen lapsista) , että jos koulujen joulu-kevätjuhlat olivat samaan aikaan mies meni nuoremman juhliin, minä esikoisen..
Nyt nämä kaksi ovat isoja ja onhan heistä apua, tukea ja seuraa toisilleen ja olen iloinen että heillä on hyvät ja kunnioittavat välit keskenään.
Iltatähti on ainokainen ja tämän oman yh-taustani kokemuksella minä kyllä koen, että yhden kanssa on helpompaa kuin kahden tai kolmen tai useamman.
Ihan vaan liikkuminen kodin ulkopuolella, lomamatkat, kaupassa käynnit - ei tarvitse perhehuoneita, auton ei tarvitse olla kovinkaan iso kun siinä pitää olla vain kolmen ihmisen tarvikkeet, asunto on oltava myös semmonen että siihen sopii kaikki, jne.
Ihan tämmösiä "toisarvoisia" juttuja.
Jos nyt alkaisimme puuhaamaan toista lasta, ikäero olisi aika iso, en tiedä olisiko näistä iltatähdistä sitten loppujen lopuksi mitään kaveria toisilleen. Kun iltatähti oli pienempi, ei todellaakaan ollut mitään hinkua tehdä siihen samaan syssyyn toista lasta.. minulla ei raskausaika mikään vaivaton ollut, siinä oli omat murheensa joten sekään uusinta ei kiinnostanut.
Mies tekee pitkää päivää ja olen aika paljon vastuussa tästä ainokaisesta yhteisestämme nytkin jo.
Lisäksi hän sairastaa aika paljon, ja kun vauvakuume oli suurimmillaan, mietin käytäntöä: iltatähti kiikutetaan taas lääkäriin, vauva mukana, vaihdan vaippaa ja imetän siinä odotustilassa ja pidän kuumeista ja kipeää isomopaa sylissä.. ja sama taas vajaan kuukauden päästä ja taas ja taas ja sitten tulee sairaalareissua ja vauva on mukana, oi miten rattoisaa..
Koska minulla on kokemusta täys-yh:na kahden lapsen kanssa olemisesta, ei tämä visio uusintana ja vieläpä näinkin sairastumisherkän lapsen kanssa innostanut yhtään. Ja sitten se ajatus, että vauvakin olisi allerginen (ja tietysti eri asioille kuin iltatähti) ja sairastumisherkkä ja sitten vuorotellen kulkisin lääkäriellä ja kontrolleissa ja sairaaloissa kumpaakin hinaten mukanani...
Ei kiitos.
Meidän iltatähdellä on sisaruksina miehen viikonloppulapset ja nämä minun isot. Eihän se samanlainen sisaruussuhde ole kuin jos ikäero olisi pienempi tai jos asuisivat vakituiseen tässä meillä, mutta tärkeä suhde silti tälle iltatähdelle.
Sosialisoituminen ja kaveriporukassa toimiminen tapahtuu päiväkodissa ja lähialueen lasten kanssa.
En edes näe, että lapsesta kasvaisi itsekäs ainokainen tai hemmoteltu iltatähti.
Meillä on meidän valinta ja meidän kokemus, enkä minä ymmärrä miksi vanhemmuus tai lapsen kanssa oleminen olisi jotenkin vähäarvoisempaa jos on vain yksi lapsi.
JOS ajatus on, että ainokaisesta tulee AUTOMAATTISESTI hemmoteltu ja oikutteleva yms, niin samalla logiikallahan voitaisi ajatella että sisarusparvessa kasvaa lapsia, jotka saavat liian vähän huomiota vanhemmiltaan ja jotka tönivät ja vievät käsistä lelut jne. koska ovat joutuneet koko ajan taistelemaan..
:headwall:
