Liikaa puuttuvat appivanhemmat!

[^^]

Mieheni vanhemmat puuttuvat elämäämme mielestäni ihan liikaa ja tämä aiheuttaa todella paljon kitkaa minun ja mieheni väille.
Lapsemme on puolivuotais eikä asia ole rauhoittunut siitä "alku innostuksesta" yhtään.
Lapsemme ei edes ole ensimmäinen lapsenlapse heille, mutta silti he puuttuvat elämäämme ihan liikaa. Tai enimmäkseen mieheni isä puuttuu. Aluksi sateli neuvoja ihan tyhmistäkin asioista; muistakaa pestä käsiä yms... Ainakun nähtiin lapsi vetiin minulta suoraan sylistä ja takasin sen sain vasta kun olimme lähdössä kotiin, ja asia ahistaa minua todella paljon.
Appi vertaa meitä jatkuvasti mieheni siskoon, joka jäi todella nuorena kahden pienen lapsen yh:ksi ja tarvitsi varmasti paljon apua vanhemmiltaa niin henkisesti kuin taloudellisesti. Hän kuvittelee, että emme mekään pärjää. Mutta me olemme kaksi aikuista ihmistä, jotka ovat halunneet lapsen ja hoitavat sen myös itse! Niin ja kun kerroimme olevani raskaana mieheni vanhemmille, niin appi oli selän takana puhunut mieheni siskolle, että se oli ihan varma vahinko, koska emme ole aikaisemmin puhuneet heille lapsi haaveistamme mitään.
Ja lapsen kasvatuksessa ja hoidossa pitäisi kaikki tehdä sen ajan mukaan ku heillä on ollut vauva; esim. lasta ei saa pitää lattialla, vaikka neuvolassa meitä neuvottiin pitämään lasta lattialla, että oppisi liikkumaan.
Appi myös utelee imetyksestäni kokoajan ja ennen lapsen syntymää uteli minulta miten minun äitini on imettänyt?! Minusta on todella ahistavaa keskustella hänen kanssaan asiasta!
Appi myös soittelee meille päivittäin kuinka ikävä hänellä on ja kuinka miedän pitäisi mennä käymään heillä näyttämässä lastamme. Tuntuu kuin minulla olisi velvollisuus järjestellä perheemme menot sen mukaan, että ehdimme joka toisen päivän viettää heidän kotonaan.
Eilen tämä asia kärjistyi lopullisesti kun mieheni isä tuli kutsumatta kotiimme illalla. Hän ilmestyi oven taaksemme kutsumatta. Kun menin aukaisemaan oven hän hyökkäsi sisään otti lapsen sylistäni ja sanoi että piti tulla käymään koska oli ikävä, vaikka kävimme heillä kylässä neljä päivää sitten! Hän myös sanoi, että tuli TARKASTAMAAN miten me pärjäämme; kaksi aikuista ihmistä, jotka ovat monta vuotta pärjänneet ja jotka ovat jo puolivuotta pärjänny mainioisti lapsensa kanssa!
Onko tämä normaalia käytöstä mielestänne isovanhemmilta ja olenko vain vainoharhainen? Mutta pelkään tosissaan, että asia menee kohta niin pahaksi, että sanon kunnolla suoraan ja sitten menee välit, jota en halua!

 

[Kotona Kirves Kädessä]

Ihan kutsumatta tuli teille :O Ja vielä kehtas sanoa, että ikävä lastenlasta :O Siis mihin tää maailma on menossa, eikö ihmisillä oo mitään häpyä?

 

[kikatus harmailee]

VETÄKÄÄ RAJAT.
Kysehän on nyt siitä että olette niin vässyköitä ettette saa sanottua että nyt tulee stoppi?

 

[Maira]

Ihan kutsumatta tuli teille :O Ja vielä kehtas sanoa, että ikävä lastenlasta :O Siis mihin tää maailma on menossa, eikö ihmisillä oo mitään häpyä?

No nuo asiat ei varmaan ollut se pointti tässä jutussa..


Ja ap:n sekä hänen miehensä kannattais laittaa ne rajat, tehdä selväksi että meillä tehdään näin ja on asioita mistä ei keskustella appiukon tai anopin kanssa.

 

[Kotona Kirves Kädessä]

No nuo asiat ei varmaan ollut se pointti tässä jutussa..


Ja ap:n sekä hänen miehensä kannattais laittaa ne rajat, tehdä selväksi että meillä tehdään näin ja on asioita mistä ei keskustella appiukon tai anopin kanssa.

Mä en ymmärrä tuollaista vonkumista, tarviiko ihan kaikkea jäädä miettimään, antaa mennä toisesta korvasta sisään, ja toisesta ulos.

 

["Nana"]

Kuulostaa siltä, kuin isovanhemmat todella välittäisi teistä ja lapsesta. Ja appi erityisesti. Minusta sinä olet herkkis ja pahoitat mielesi tosi ihmeellisistä asioista...
Ei sun tarvi alkaa keskustelemaan asioista, jotka ei sinun mielestä kuulu heille tai joista puhuminen on kiusallista. Teillä on ensimmäinen lapsi, mutta isovanhemmilla on kokemusta lapsenlapsista, se taitaa hiertää kaikkein eniten.

 

["vieras"]

Mä olisin ikionnellinen,vaikka vähän tunkeilevalta kuullostaakin.
Kun on niitä lapsia että isovanhemmat ei näe ja isääkään ei ole mailla halmeilla.

 

[^^]

Olen yrittänyt kertoa heille hienovaraisesti, että jos tarvitsemme apua ja neuvoja niin kysymme heiltä. Ja jos joksus tarvitsemme kahdenkeskistä aikaa niin ensisijaisesti kysymme heitä hoitamaan lastamme.
On totta että ehkä olen liian vässykkä sanomaan suoraan, mutta en missään nimessä haluaisi pilata välejämme ja pelkään että hän ottaa sitten liikaa itseensä.
Ja ihan kutsumatta tuli, vaikka lapsen synnyttyä sovimme anoppini kanssa, että he soittavat aina vaikka edellisenä päivänä jos haluavat tulla kylään ja tulevat sitte jos meille sopii.

 

["vieras"]

Meillä oli samanlaista, miestä ei haitannut yhtään että pientä vauvaa koitettiin repiä rinnalta kun imetin, ei haitannut, että vanhempansa tunkivat kysymättä sisään ja arvostelivat ja haukkuivat ja neuvoivat aina mua joka asiassa mikä liittyy vauvaan, aina miehen kanta oli vain se, että ne vaan haluaa auttaa, ne haluaa meidän ja vauvan parasta, ne nyt vaan on sellaisia...

Me siis asutaan samassa talossa ja mies jätti aina esim. oven lukitsematta vaikka sanoin, että en halua kenenkään (eli hänen vanhempiensa) pölähtävän sisään kesken imetyksen tai muutenkaan kutsumatta... Hommaan tuli jotain järkeä vasta kun sanoin miehelle, että mä haen eroa, koska en jaksa hänen vanhempiaan eikä mies tue tai yritä ymmärtää mua yhtään. Oli sellainen olo, että mä olen joku ulkopuolinen miehen ja hänen vanhempiensa perheessä, joku jonka tarkoitus oli vain synnyttää isovanhemmille lapsenlapsi.

Kun asutaan niin lähekkäin, on niissä vieläkin sietämistä, kun joutuu näkemään ihan koko ajan ja aika usein niitä ohjeita ja arvosteluja satelee vieläkin. Välillä tuntuu, ettei huvita mennä oveta ulos viemään vauvaa ulos, kun joutuu kuitenkin taas mummon hyökkäyksen kohteeksi, mutta onneksi kotona sisällä saa jo olla rauhassa, eikä kukaan rynni aamu kuudelta vauvan herätessä tekemään "tarkastusta".

Ap:n kannattaa puhua vakavasti miehen kanssa, jos te ette tee asialle mitään, lopulta menee pahimmassa tapauksessa sekä parisuhde että välit miehen vanhempiin. Mua kaivelee vieläkin tosi paljon se vauva-ajan alku, millaista oli hysteeristen appivanhempien ja miehen, joka ei tue mua, kanssa, itkettää ja vihastuttaa ajatellakin.

 

[^^]

Mielestäni en ole herkkis. Haluan että lapseni ja isovanhempien välitä pysyy hyvinä ja sitten kun lapsi kasvaa niin hänellä on mukava mennä mummolaan. Mieheni vanhemmat on hoitanu tyttärensä lapsia niin paljon, että lapset ei tahdo enää mennä mummolaan, koska se ei ole heille enää mieluinen paikka. Mieheni sisko sanoi, että lapset on ihan liikaa pienenä viettänyt aikaa mummolassa, ja nyt se on epämiellyttävä paikka. En halua lapseni tuntevan ikinä niin.

 

["Nana"]

Tai siis toisin sanoen, sinä olet hieman omistuksenhaluinen lapsesi suhteen, koska se on ensimmäisesi... Appivanhemmat ei ymmärrä, kun heillä on jo lapsenlapsia, joitten vanhemmat on varmasti enemmän kuin kiitollisia, jos he tulevat hoitamaan. Ja neuvot ovat hyvää tarkoittavia. Voithan sinä nyt asioista keskustella, ei kaikkea tarvitse ottaa niin, että he tulevat määräilemään teitä. Vika on sinussa, ja tätä mieltä olen, vaikka kuulin vain sinun puolen asioista. Mieti vähän.

 

["Nana"]

[QUOTE="vieras";24763386]Meillä oli samanlaista, miestä ei haitannut yhtään että pientä vauvaa koitettiin repiä rinnalta kun imetin, ei haitannut, että vanhempansa tunkivat kysymättä sisään ja arvostelivat ja haukkuivat ja neuvoivat aina mua joka asiassa mikä liittyy vauvaan, aina miehen kanta oli vain se, että ne vaan haluaa auttaa, ne haluaa meidän ja vauvan parasta, ne nyt vaan on sellaisia...

Me siis asutaan samassa talossa ja mies jätti aina esim. oven lukitsematta vaikka sanoin, että en halua kenenkään (eli hänen vanhempiensa) pölähtävän sisään kesken imetyksen tai muutenkaan kutsumatta... Hommaan tuli jotain järkeä vasta kun sanoin miehelle, että mä haen eroa, koska en jaksa hänen vanhempiaan eikä mies tue tai yritä ymmärtää mua yhtään. Oli sellainen olo, että mä olen joku ulkopuolinen miehen ja hänen vanhempiensa perheessä, joku jonka tarkoitus oli vain synnyttää isovanhemmille lapsenlapsi.

Kun asutaan niin lähekkäin, on niissä vieläkin sietämistä, kun joutuu näkemään ihan koko ajan ja aika usein niitä ohjeita ja arvosteluja satelee vieläkin. Välillä tuntuu, ettei huvita mennä oveta ulos viemään vauvaa ulos, kun joutuu kuitenkin taas mummon hyökkäyksen kohteeksi, mutta onneksi kotona sisällä saa jo olla rauhassa, eikä kukaan rynni aamu kuudelta vauvan herätessä tekemään "tarkastusta".

Ap:n kannattaa puhua vakavasti miehen kanssa, jos te ette tee asialle mitään, lopulta menee pahimmassa tapauksessa sekä parisuhde että välit miehen vanhempiin. Mua kaivelee vieläkin tosi paljon se vauva-ajan alku, millaista oli hysteeristen appivanhempien ja miehen, joka ei tue mua, kanssa, itkettää ja vihastuttaa ajatellakin.[/QUOTE]

AIvan uskomaton porukkaa! Nämä on just niitä miniöitä, joille ei kestä sanoa yhtään mitään tai tehdä mitään, niin jo loukkaantuvat verisesti. Pitäis vain olla taustalla ja hymyillä. Ottaa vauva, kun se annetaan ja olla aina valmiina lapsenhoitoon tinkimällä kaikista omista menoista, kun se sitten miniälle sopii. Koska jos joskus kieltäydyt tai tarjoudut oma-aloitteisesti auttamaan/siivoamaan/hoitamaan lasta, niin puutut liikaa ja neuvot ja arvostelet.
En ole isovanhempi, mutta näitä on nähty...

 

[^^]

"vieras", minusta tuntuu juuri samalta, varsinkin se tunne että tuntuu että olen vain sitä varten että synnytän heille lapsenlapsia! Ensimmäiset kuukauden näin myös painajaisia asiasta; unessa appini vei lapseni ja sanoi että en ole tarpeeksi hyvä hoitamaan lastani.

 

[^^]

Tottakai arvostan neuvoja ja apua mitä he antavat. Mutta mielestäni liika on liikaa. Ja uskon, että he ovat korvaamot apu siinä vaiheessa kun lapsemme tarvitsee hoitajaa (jos tietenkin heille sopii silloin). Mutta en ole vielä valmis antamaan lastamme hoitoon, eikä se ole mielestäni väärin. He päivittäin soittelevat ja sanovat, että lapsi täytyy tuoda nyt heille hoitoon. Mutta olen kai oikeutettu sanomaan, että halua antaa lastamme vielä kenenkään muun hoitoon?

 

[tn]

Yli-innokkailta ja vähän tunkeutuvilta appivanhempasi kyllä kuulostavat. Mutta voisit sinäkin selkeästi ottaa vähän rennommin, tuntuu että vedät herneen nenään ihan joka asiasta. Mietit ja analysoit näiden ihmisten tekemisiä ja sanomisia ihan liikaa. Jos meille tulisi joku "tarkastamaan" miten hoidamme lasta ja kotia, niin ottaisin asian vitsillä ja heittäisin jotain vastaavaa takaisin. Lapsenlapsi on selkeästi tärkeä appivanhemmillesi ja hyvä niin. Opi laittamaan rajat ja samalla ottamaan rennommin!

 

["vieras"]

[QUOTE="Nana";24763407]Tai siis toisin sanoen, sinä olet hieman omistuksenhaluinen lapsesi suhteen, koska se on ensimmäisesi... Appivanhemmat ei ymmärrä, kun heillä on jo lapsenlapsia, joitten vanhemmat on varmasti enemmän kuin kiitollisia, jos he tulevat hoitamaan. Ja neuvot ovat hyvää tarkoittavia. Voithan sinä nyt asioista keskustella, ei kaikkea tarvitse ottaa niin, että he tulevat määräilemään teitä. Vika on sinussa, ja tätä mieltä olen, vaikka kuulin vain sinun puolen asioista. Mieti vähän.[/QUOTE]

Omistuksen haluinen? Eihän lapsi ole kenenkään muun kuin vanhempiensa (ei isovanhempien) ja on ihan sallittua olla "omistuksen haluinen".

 

["Nana"]

[QUOTE="vieras";24763622]Omistuksen haluinen? Eihän lapsi ole kenenkään muun kuin vanhempiensa (ei isovanhempien) ja on ihan sallittua olla "omistuksen haluinen".[/QUOTE]

Aivan, mutta että lasta ei hetkeksikään voi antaa pois omasta sylistä, vaikka sitä saat vaikka 24/7 kantaa on vähän... Ymmärrettävää, mutta hieman hölmöä.

 

["Kaktus"]

Aivan omituista porukkaa täällä.
Siis oikeasti ap:ssa ei ole vikaa. Jos hän haluaa enemmän yksityisyyttä itselleen ja perheelleen, niin se on ok ja täysin perusteltua. Ja piste.

Meillä takertuva ja tunkeileva anoppi terrrorisoi perhettämme hymyssä suin ja hyvää tarkoittaen seitsemän vuotta. Lopulta mulla meni totaalisesti hermot. Lopputuloksena mies ja minä kävimme molemmat ammatti-ihmisen luona terapiassa asian takia.

Ap. tämä on siis helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainoa konsti on pistää rajat. Kerrot miehellesi ja appivanhemmillesi, että haluat yksityisyyttä ja toivot, että teidän perherauhaanne kunnioitetaan. Teidän perheen ei tarvitse olla tarjottimella tuomaan iloa ja tarpeellisuuden tunnetta appivanhempien elämään.

Kuten sanottua, auttaminen, joka lähtee auttajien tarpeesta on pelkkää itsekkyyttä. Se ei palvele ns. autettavan tarpeita, vaan lähtökohtaisesti se palvelee ns. auttajan tarpeita.

Kirjasuositukseni on: Anoppi ja miniä. Yhtä matkaa, eri tietä. Mulle ko.opus oli lopullinen todiste siitä, ettei mun anoppiahdistus ollut asennevammani tai oma vikani, vaan anoppi oikeasti toimi väärin.

 

[^^]

[QUOTE="Kaktus";24763768]Aivan omituista porukkaa täällä.
Siis oikeasti ap:ssa ei ole vikaa. Jos hän haluaa enemmän yksityisyyttä itselleen ja perheelleen, niin se on ok ja täysin perusteltua. Ja piste.

Meillä takertuva ja tunkeileva anoppi terrrorisoi perhettämme hymyssä suin ja hyvää tarkoittaen seitsemän vuotta. Lopulta mulla meni totaalisesti hermot. Lopputuloksena mies ja minä kävimme molemmat ammatti-ihmisen luona terapiassa asian takia.

Ap. tämä on siis helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainoa konsti on pistää rajat. Kerrot miehellesi ja appivanhemmillesi, että haluat yksityisyyttä ja toivot, että teidän perherauhaanne kunnioitetaan. Teidän perheen ei tarvitse olla tarjottimella tuomaan iloa ja tarpeellisuuden tunnetta appivanhempien elämään.

Kuten sanottua, auttaminen, joka lähtee auttajien tarpeesta on pelkkää itsekkyyttä. Se ei palvele ns. autettavan tarpeita, vaan lähtökohtaisesti se palvelee ns. auttajan tarpeita.

Kirjasuositukseni on: Anoppi ja miniä. Yhtä matkaa, eri tietä. Mulle ko.opus oli lopullinen todiste siitä, ettei mun anoppiahdistus ollut asennevammani tai oma vikani, vaan anoppi oikeasti toimi väärin.[/QUOTE]
Kiitos tuestasi! Pitää kai istuttaa kaikki saman pöydän ääreen ja käydä läpi asiat mitkä minua vaivaa ja millaisen suhteen haluan meidän ja isovanhempien välille. Voi olla helpommin sanottu ku tehty, mutta yritetään.
Ja kiitti kirjavinkistä, pitääpä lukea!

 

["vieras"]

Mä ymmärrän ap sua täysin. Kyllä pitää KAIKKIEN ymmärtää että vauvaperhe varmasti kaipaa omaa rauhaa. Mä pelkään että meillä tapahtuu vauvan syntymän myötä samallatavalla, nyt jo he ovat kokoajan tuputtamassa milloin mitäkin, kun olemme kuulema niin kovin nuoria vielä. Kaikista hankinnoistakin he marmattaa, kun ei meillä ole rahaa?? hei haloo me ollaan kaksi aikuista, vakutuisissa töissä olevaa aikuista. Kyllä me pärjätään. Viimeksi sunnuntaina käytiin heillä, niin mieheni äiti tuli mulle ihan sanomaan että nytkun jäät äitiyslomalle ja teillä tulee tiukkaa rahan kanssa niin sanotte vaan ni kyllä me hoidetaan teidän laskut ym. Jopa bensat he haluaisivat meille maksaa. Ja Kyllä, olen myös kiitollinen että he haluavat auttaa, mutta rajansa kaikella. Olen aina tottunut tulemaan toimeen omillani, ja PYYDÄN jos tarvitsen apua. Onneksi mun vanhemmat ymmärtävät tämän. Ostettiin miehen kanssa alkuvuodesta oma asunto, ja silloin heidän touhunsa paheni ihan huippuunsa, mutta mä sanoin miehelle että jos hän ei sano niin minä sanon kyllä. Mieheni puhui vanhempiensa kanssa ja tilanne helpottui huomattavasti. Onneksi. Suosittelen tätä samaa sinulle Ja tosiaan mitä vauvan hoitoon tulee, niin ei minusta puolivuotiasta tarvitse isovanhemmille hoitoon viedä, ja ainakaan mun lasta ei multa sylistä oteta. ja kasvatusneuvoja voi toki antaa, mutta ei kannata loukkaantua jos en niitä kuuntele tai toteuta. Oman lapsen suhteen saa olla omistushaluinen ja itsekäs. se on kuitenkin sun oma lapsi

 

["vieras"]

Selkeät rajat olis hyvä vetää ja nopeasti. Helppoa tuo rajojen veto ei tule olemaan ja kuinka miehesi sitten tukee sinua kun on "vastassa" omat vanhemmat. Voimia tulevaan!

 

[ansarikukka]

Kyllä minä ainakin vetäisin herneet nenään, jos omat tai miehen vanhemmat tulisivat ilmoittamatta kylään. Yksityisyys pitää antaa molemminpuolin.

Muuten tuo appi kuulostaa siltä, että se vaan puhuu mitä sylki suuhun tuo. Eli päästää ilmoille jokaisen ajatuksensa miettimättä etukäteen miltä se vastaanottajasta kuulostaa. Noita ihmisiä riittää. Mun mielestä voit ihan suoraan sanoa, että esimerkiksi imetysasioista et keskustele hänen kanssaan.

Noin muuten on varmaan miehen asia sanoa vanhemmilleen, jos he käyvät hermoille. Parhaassa tapauksessa saatte heistä rakastavat isovanhemmat, joista on paljon apua mutta jotka eivät kuitenkaan hössötä liikaa

 

["vieras"]

[QUOTE="Nana";24763430]AIvan uskomaton porukkaa! Nämä on just niitä miniöitä, joille ei kestä sanoa yhtään mitään tai tehdä mitään, niin jo loukkaantuvat verisesti. Pitäis vain olla taustalla ja hymyillä. Ottaa vauva, kun se annetaan ja olla aina valmiina lapsenhoitoon tinkimällä kaikista omista menoista, kun se sitten miniälle sopii. Koska jos joskus kieltäydyt tai tarjoudut oma-aloitteisesti auttamaan/siivoamaan/hoitamaan lasta, niin puutut liikaa ja neuvot ja arvostelet.
En ole isovanhempi, mutta näitä on nähty...[/QUOTE]

Siis susta on ok, että vauva tullaan repimään rinnalta kesken imetyksen, ja kun minä siihen sanon, että syötän nyt vauvan, aletaan väkisin repiä toista kesken ruokailun ja huutaa että ei kun minä vien sen nyt meille kylään, anna nyt se tänne?

Tai kun vauva alkaa itkeä, juostaan äiti (joka on ottamassa vauvaa syliinsä) suunnilleen kumoon, napataan vauva ja leperrellään sille, että mummo ottaa kun äiti ei yhtään susta huolehdi eikä yhtään hoida? Tai että aina kun näkee vauvan, aletaan valittaa, että nälässä pidetään toista eikä yhtään anneta ruokaa ja kysytään, että onko vaippaa edes vaihdettu tänään? (hoidossa eikä vauvan voinnissa ollut mitään vikaa)

Ihan normaalia käytöstä, joka vain pitäisi hyväksyä hymyillen?

Mun puolesta mummo saa ottaa lapsen syliin silloin kun haluaa, jotain tilannetajua kuitenkin käyttäen. Minä haluan lapseni äitinä lapselleni parasta, ja siksi en todellakaan halua, että toinen revitään kesken imetyksen pois eikä anneta pienen syödä rauhassa.

Minä en odota ilmaista hoito- tai siivousapua keltään, sen sijaan autan kyllä mieheni vanhempia koti- ja pihatöissä.

Taidat itse olla hullu anoppi, joka vetää herneet nenään kun ei saa viikon ikäistä vauvaa yökylään tai ei saa mennä synytykseen mukaan videokameran kanssa?

 

["Dana"]

[QUOTE="Kaktus";24763768]Aivan omituista porukkaa täällä.
Siis oikeasti ap:ssa ei ole vikaa. Jos hän haluaa enemmän yksityisyyttä itselleen ja perheelleen, niin se on ok ja täysin perusteltua. Ja piste.

Meillä takertuva ja tunkeileva anoppi terrrorisoi perhettämme hymyssä suin ja hyvää tarkoittaen seitsemän vuotta. Lopulta mulla meni totaalisesti hermot. Lopputuloksena mies ja minä kävimme molemmat ammatti-ihmisen luona terapiassa asian takia.

Ap. tämä on siis helpommin sanottu kuin tehty, mutta ainoa konsti on pistää rajat. Kerrot miehellesi ja appivanhemmillesi, että haluat yksityisyyttä ja toivot, että teidän perherauhaanne kunnioitetaan. Teidän perheen ei tarvitse olla tarjottimella tuomaan iloa ja tarpeellisuuden tunnetta appivanhempien elämään.

Kuten sanottua, auttaminen, joka lähtee auttajien tarpeesta on pelkkää itsekkyyttä. Se ei palvele ns. autettavan tarpeita, vaan lähtökohtaisesti se palvelee ns. auttajan tarpeita.

Kirjasuositukseni on: Anoppi ja miniä. Yhtä matkaa, eri tietä. Mulle ko.opus oli lopullinen todiste siitä, ettei mun anoppiahdistus ollut asennevammani tai oma vikani, vaan anoppi oikeasti toimi väärin.[/QUOTE]

Meillä homma paisui lopulta sellaiseksi että minun olisi pitänyt antaa lapsi heille joulunakin (pois perheensä luota jouluksi!!), anoppi vastasi kun lapsi kutsui äitiä eli minua, kaikki mitä tein oli väärin ja valittivat kun en antanut heidän nukkua lapsen kanssa samassa sängyssä (lapsi ahdistui). Appi oli pölähtänyt kerran tarhaankin ykskaks kun halusi nähdä lapsen. Meinasivat soittaa poliisille kun uppo-outo ukko ilmestyy sinne. Ja aina oltiin selittämässä että "hyvää hyvyyttämme me autetaan" (en pyytänyt/tarvinnut apua). Valokuviin huolittiin vain omat verisukulaiset, miniät olivat ilmeisesti niitä välttämättömiä pahoja joita piti sietää että saatiin lastenlapsia. Omat vanhempani eivät ole ikinä olleet tuollaisia asioihinsekaantujia.

 

["Kaktus"]

Täysi tukeni tosiaan sulle ap. Hyvä, että olet näin varhaisessa vaiheessa toimentumassa tunkeiluasian kanssa.

Minä itse vain nielin, nielin ja nielin. Nyt syytän tietenkin myös itseäni, etten pistänyt rajoja aikaisemmin.

Tapaamistilanteissa sain olla koko ajan suitsimassa anoppia ja olin todella varuillani. Tunkeilevat ja epähienot kysymykset olivat myös anopiini ominta alaa. Soittamatta anoppi ei monestikaan tullut meille, mutta puhelin kyllä pärisi vaikka viisi kertaa putkeen, jotta hän pääsi lapsiani tapaamaan.

Hyväähän ne vain tarkoittaa -jutut on niin perseestä. Niin mä itsekin toki ajattelin ja sellaista viestiä sain mm. läheisiltä ystäviltäkin. Näin jälkeen päin ajateltuna oli suuri virhe muuttaa liian lähelle anoppia. Harmillisesti nyt muutto toisaalle olisi jo vaikeampi toteuttaa.

Nyt anoppi on siis jollain tavoin suitsittu. Itse suostun tällä hetkellä tapaamaan anoppia max 2 kertaa vuodessa. Surullisista tässä on se, että minulla meni täydellisesti luottamus anoppiin ja liian suurelta osin myös mieheeni. Olimme siis eron partaalla anopin vuoksi.

Anoppi tosin on erikoistunut rikkomaan muiden ihmisten välejä. Mieheni ja hänen siskonsa eivät ole myöskään väleissä ja syynä on heidän äitinsä eli anoppi. Anoppini itse ei halunnut pitää yhteyttä miehensä sukuun eikä ole juuri heidän kanssaan väleissä.

Ja itsessään anoppi ei näe vikaa. Vaan hän toimiin aina hyvää tarkoittaen ja hymyssä suin.