Loppuuko suhteeni koiraan...

[Itsekäs?]

Pitkäaikaiselle lievälle ahdistukselleni taisin vihdoinkin löytää syyn: avopuolisoni koira. Kohta puoli vuotta ollaan asuttu yhdessä, ja vähän kauemmin tunnettu, miehelläni oli jo tutustuessamme koira (amstaffi/pitbull tai joku...) joka ei alkuvaiheessa tuntunut minusta ylipääsemättömältä esteeltä, vaikken itse koiraa koskaan ottaisikaan. Mutta nyt... Olen huomannut, että en vain jaksa olla kiinnostunut siitä, en koirista yleensäkään, hoidan kyllä koiraa, annan ruokaa, käytän pihalla ym, mutta mitään kiinnostusta minulla ei ole sen kanssa leikkiä tai leperrellä, se ei vaan ole tyylini. Tästä joskus ollutkin meillä tappelua, kun en kuulemma edes yritä. Mutta kun minä en sitä koiraa ole valinnut, minua joskus todella raivostuttaa tyyli millä koiraa ja ihmistä verrataan toisiinsa! Ja tästä pääsemmekin sitten asioita mutkistavaan seikkaan...eli minulla itselläni on kohta neljävuotias poika, ja mieheni tulee hänen kanssaan hyvin toimeen. Mutta: Tietenkään en vaadi häneltä mitään mitä hän ei luonnostaan tee poikani kanssa, koska tilanne on se, että mieheni vertaa lapsen ja koiran kanssa olemista ihan täysin, mielestäni koira on kuitenkin "harrastus", ei kukaan ota koiraa ellei ole kiinnostusta! Lapsi on ihminen, ei mikään "valinta"...

Viime aikoina olen ollut todella kireänä, varsinkin kun koira on aika iso ja voimakas ja vielä nuori, eli haukkuu sisällä, jyrsii ja särkee tavaroita, ja poikani kun on myöskin pieni, itkee ja pelkää aika usein jos koira haukkuu kovaa korvan juuressa tai ärhentelee (näyttää hampaita). Rakastan miestäni äärettömästi (eikä hän varmasti sama ihminen olisikaan ellei olisi koiraa) mutta vaikea on oppia välittämään jostakin mikä ei kiinnosta pätkääkään. Tiedän että loukkaan miestäni pahasti kun kerron hänelle miltä tuntuu, mutta oma mielenterveys menee nyt edelle, kyllähän hänkin on huomannut viime päivinä että kaikki ei ole ok...

Olisi kiva kuulla kokemuksia tai kommentteja (juuh tollo oon ehkä ollu=P), että onko tää juttu vaan mun pään sisällä, vaadinko liikaa vai olenko vaan päätynyt väärään suhteeseen... =(

 

[mies1]

Miten jaksat noin pitkän provon kirjoittaa, heh

 

[Itsekäs?]

Tervetuloa vaan mun elämään, kiva että siitä riittää hupia muillekin!! =P

 

[tuli.]

Mies1. Miten käsität sanan provo? Olen huomannut, että käytät sitä tosi usein ja mielestäni aiheettomasti. Mikä tässä tarinassa oli mielestäsi provon täyttämää?

 

[mies1]

Tervetuloa vaan mun elämään, kiva että siitä riittää hupia muillekin!! =P

Ei tää mitään hupia ole, mutta miten pitkäaikainen ahdistus johtuu lyhytaikaisen suhteen koirasta

 

[tuli.]

Ap, Onko koiraa koulutettu millään tavoin? Minkä ikäinen se on?

Koiran ei kuulu ärhennellä, haukkua yms. Siltä pitää ottaa luulot pois ja näyttää kuka on pomo. Yleensä koirassa ei ole vikaa, vaan kasvattajassa.

Kun saatte koiran ruotuun, niin uskoisin, että ainakin osa ongelmista poistuu tai ainakin lievenee. Sinunkin on helpompi suhtautua koiraan, joka on kiltti.

Miestä onkin sitten jo vaikeampi kouluttaa tavoille

 

[Itsekäs?]

Puoli vuotta LIEVÄÄ ahdistusta koiran takia on minusta riittävän pitkä aika...

 

[mies1]

Mies1. Miten käsität sanan provo? Olen huomannut, että käytät sitä tosi usein ja mielestäni aiheettomasti. Mikä tässä tarinassa oli mielestäsi provon täyttämää?

Tälle palstalle kirjoittelee herra provoilija lähes päivittäin, joinakin päivinä useastikin.
Tässä tarinassa on kyse tappelijakoirasta, ja on hengenvaarallista, jos koira näyttää hampaita lapselle. En mitenkään voi uskoa, että tarinan aikuiset eivät ymmärrä vaaraa.

 

[tuli.]

Mutta mikä tekee tarinasta provon? Siis onko se mielestäsi ärsyttävä, riitaa haastava, vai mikä? Vai ajatteletko sanan niin, ettei juttu ole totta, vaan sepite?

Maailmassa on monia ihmeellisiä tositarinoita, joita minäkään en ymmärrä. Miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin tekevät ja silti uskon että monet tarinat ovat tosia.

Minun maalaisjärkeni laittaa aina ja ehdottomasti ihmiset eläinten edelle. Tässä tapauksessa kyseessä on vielä koira, jonka käytös saattaa olla tosi arvaamaton. En uskaltaisi ottaa riskiä, että koira päättääkin ottaa pomon paikan lapseen nähden ja vanhempien ollessa eri huoneessa puree poikaa. Koira haistaa pelon ja vaistomaisesti puolustaa itseään ja reviiriään. En tiedä, mutta olisiko niin, että koira pitää pelokasta ihmistä arvaamattomana ja puolustaa itseään jo etukäteen koska ei osaa millään tavoin ennakoida ihmisen käytöstä. Hyökkäys on koiran mielestä se paras puolustus.

 

[Itsekäs?]

Juuh, koira on kiltti, tottelee kyllä, mutta niin nuori vielä (1 vuoden ikäinen) että on leikkisä. Koiraa on koulutettu, uskoo minuakin (ei ota esim. ruokaa ennen lupaa, päästää tavaroista irti yms.) mutta välillä "testaa" rajojaan haukkumalla ja murisemalla. Arvasin että koiran rodusta moni vetää omat johtopäätöksensä, mutta siitä ei voi päätellä mitään. Itse olen kaikkea muuta kuin koiraihminen, tämä koira käyttäytyi alussa todella mustasukkaisesti minua kohtaan, koirahan aistii kanssa pelon, jota varmana tunsin alussa kun en koirien kanssa ollut ollut tekemisissä.
Juu minäkin odottelen ajan kulumista että koiran luonne tasoittuu, silloin oli helppoa kun sillä oli kesällä juoksut, koira vaan oli ja möllötti... =P

 

[Ehkä se siitä]

Koira oli ennen sinua, joten tiesit siitä ja että se on miehellesi tärkeä. Kunhan tutustut siihen rauhassa ja sekin kasvaa aikuiseksi, saattaa teistä tulla vielä vaikka kuinka hyvät ystävät. Koirat ovat pahuksen älykkäitä otuksia. Itse pelkäsin niitä nuorempana, mutta nyt olen vähitellen muuttunut "koiraihmiseksi" eikä se ollut lainkaan hullumpi muutos.

Jatkakaa yhdessä koiran kouluttamista.

 

[fghsdfhgshs]

mielestäni koira on kuitenkin "harrastus", ei kukaan ota koiraa ellei ole kiinnostusta! Lapsi on ihminen, ei mikään "valinta"...

Kyllä mun mielestä lapsi on mitä suurimmassa määrin myös valinta, kuten lemmikkieläimen pitokin, vaikka muuten koiraa ja lasta ei voikaan verrata toisiinsa.

 

[Ajattele]

Vaadi heti valitsemaan sen rakin ja sinun välillä, katso, oletko minkään arvoinen poikaystävällesi? Inhoan isoja koiria.

 

[canissimus]

ei kukaan ota koiraa ellei ole kiinnostusta!

Hankkiiko jotkut lapsia, vaikkei olisi lainkaan kiinnostusta?

Joillekin koira on perheenjäsen siinä missä ihmisjäsenetkin, mutta jos kerran vapaaehtoisesti osallistut koiran arkihoitoonkin, en ymmärrä miksi miehesi haluaa sinun lepertelevän yms. koiralle sen lisäksi (oletan, ettet kuitenkaan kohtele koiraa huonosti?) Sano miehelle, että et vain ole sellainen että osaisit luontevasti leperrellä eläimille, eikö riitä että pärjäätte samassa huushollissa.

Ja kyllä siitä muksustakin alkaa ennen pitkää olla harmia ja vaivaa, teini-iässä viimeistään. Voithan säästää koirafiilikset vastapaukuiksi niihin tilanteisiin

 

[helppoa]

Olen ehdottomasti eläinihminen ja jos minun kumppanini ei hyväksyisi koiraani/kissaani niin katoaisi samantien elämästäni. Onneksi mieheni onkin henkeen ja vereen samanhenkinen kanssani.

 

[karismaako.]

Pidä huoli siitä, että sinä olet pomo, etkä anna sille koiralle periksi missään asiassa.
Ja kyllä rodusta voi vetää johtopäätöksiä aika pitkälle, miten koiraan kannattaa suhtautua ja millaisen koulutuksen se vaatii ollakseen ns.yhteiskuntakelpoinen.
Enkä tarkoita mitään huonoa kohtelua vaan päättäväisyyttä.

 

[N32]

Minä en usko, että olisin koskaan aloittanut vakavaa suhdetta (tai siis antanut suhteen käydä vakavaksi), jos miehellä olisi ollut iso (ja pelottava) koira. Minusta tosin lähes kaikki suuret koirat ovat pelottavia. Minusta olisi kyllä väärin laittaa mies valitsemaan minun ja koiran välillä, mutta en voisi elämääni (tai koiran elämää, joka sekin on aika pitkä) elää suuren koiran kanssa. Tietysti valinta siitä haluaako miehen koiralla vai ei miestä ollenkaan lienee ap:n tapauksessa oleellisin kysymys. En tiedä kummin minä tekisin, olisi vaikea ratkaisu, jos olisin suhteen tuohon vaiheeseen saakka päästänyt.

Minä en muuten suoralta kädeltä usko tuohon "koira haistaa pelon ja siksi ärhentelee" -teoriaan. Työkaverillani oli saksanpaimenkoira, jota piti välillä töissä. Tiesin tämän koiran olevan vähän ihmisvastainen ja aika arvaamaton, todellakin aluksi pelkäsin. Otin asian niin, että olin kuin koiraa ei olisi ollut olemassakaan, en kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota. Loppujen lopuksi koira oli kaikkein kiltein minulle eikä IKINÄ ärhennellyt minulle, vaikka tosi monelle muulle ärhentelikin. Työkaverini oli sitä mieltä, että koira piti minua pomona ja oli siksi kiltimpi minulle kuin muille. Tässä tapauksessa koiran kasvatus oli mennyt ilmeisesti pieleen juuri siinä, että koira piti itseään emäntänsä pomona ja eihän siitä oikein mitään tullut.

 

[Koiranainen2]

Jos laitat miehen selkä seinää vasten, hän luultavasti valitsee sen koiran. Silloin pääset koko ongelmasta kertaheitolla.

Itse eläinrakkaana en koskaan luopuisi koirastani yhdenkään miehen vuoksi, niin ihanaa ei olekaan.

 

[Welly]

Onkohan asia saanut vähän liialliset mittasuhteett? Jos osallistut koiran hoitoon, niin ei kai mies voi vaatia sinua rakastamaan koiraa? Koira on_vain_kotieläin, ei ihmisen korvike. Koska koira on miehen, niin eikö miehen tehtävänä ole järjestää koiralle virikkeitä, hellittelyä, rapsuttelua ja turkinhoitoa?

Tykkään kovasti koirista ja myös lapsista, mutta mielestäni lapsi on tärkeämpi kuin koira. Totta kai jos koiran ottaa, siitä pitää huolehtia äärimmäisen hyvin, mutta totta kai lapsestakin täytyy huolehtia. Koirasta huolehditaan koko hänen elinikänsä (ehkä max 15-v), kun taas lapsesta jos huolehtii hyvin 15-v, niin hän on sen jälkeen kykenevä aloittamaan jo omaa elämäänsä. Koira vaatii omistajan huomiota päivittäin isoja määriä, kun taas ihminen alkaa lyhyen vauvaiän jälkeen ottamaan eroa äidistä kiintymällä muihinkin ihmisiin ja tarvitsee kavereita jne. Esimerkiksi kouluikäinen lapsi (miksei pienempikin) nauttii suuresti, kun pääsee vaikkapa mummolaan yökylään, kun taas koiralle sellainen ero on tuskaa.

Minä en näe AP:n asiassa oikein ongelmaa. Tunteita ei voi pakottaa. Jos kerran nainen huolehtii koirasta (mielestäni enemmän kuin olisi tarvis), niin miksi mies äksyilee? Ei tässä asiassa tarvitse laittaa lasta ja koiraa samalle lähtöviivalle. Jos pari rakastaa kovasti toisiaan, niin ei kai nyt yksi koira voi olla esteenä parisuhteelle? Miten sitten muut asiat, tuleeko niistäkin valtataistelua, ettei voi millään löytää kompromisseja? Ehkä tämä on teidän suhteen eka iso ongelma, joka koettelee suhdettanne.

 

[koiran kanssa "naimisissa"]

Ei sun siitä koirasata tarvitse "tykätä". Mutta asiallinen koiran suhteen pitää olla.

Ei ole väärin keskustella asiasta miehen kanssa, päinvastoin. Mutta keskustelun tulee olla myös asiallista ja rakentavaa, toista osapuolta kuuntelevaa. Vaikka toinen ei siihen pysty, riittää jos sinä pystyt. Koska sun täytyy selvittää mitä mies oikeasti sinulta vaatii.

Ilmeisesti suhteenne on melko tuore. Ette kuitenkaan siis tunne toisianne ytimiä myöten. Kyllä siihen parikin vuotta menee ennen kuin ääripäät alkaa tulla esiin. Tarkoitan, ehkä ette loppupeleissä pysty elämän saman katon alla, jollette voi huomioida toisianne siten, että se tekee elämästä mielekästä. Parisuhde ei saa olla ahdistavaa.

Mies on tullut sinua vastaan lapsesi suhteen. Sinä voit tulla vastaan koiran suhteen. Mutta enempään ei tarvitse suostua kuinon välttämätöntä ja mihin itse kykenee.

Suoraan sanottuna koiran kanssa pärjää paremmin jos ei siihen suhtaudu ylenkatsovasti. Kyseisen rodun kanss pärjää kun on riittävän oikeudenmukainen ja jämäkkä, ja palkitsee koiran kun se on kohdallaan. Eli voit kai joskus sitä rapsuttaa? Miehen käskystä rapsutus ei tietenkään ole järkevää. Opettele tulkitsemaan koiraa, siten opit.

Mutta jos koira on ylipääsemätöntä päivittäisessä elämässäsi, valitettavasti paras neuvo on asua erillään. Koska ajan mittaan koira tulee sitten aiheuttamaan kränää väleihinne. Ei suoraan, mutta purat pahan olosi mieheen jne.

 

[hohhoijaaa]

Kyllähän koira on miljoonaxmiljoona helpompi kuin lapsi. Pientä lasta et voi jättää hetkeksikään yksin (ei ilmeisesti ainakaan alle 6 vuotiasta??) koira pärjää yksin tuntikausia, toki on eri asia jos on eroahdistusta mutta ainakaan meillä ei sitä ole ja koiria on kaksi joten niistä on seuraa toisilleen. Eikä mikään takaa, että lapsi olisi omillaan edes 18 täytettyään, ainakin tätini on hätää kärsimässä 30+ poikansa kanssa, joka ulosmittaa hänen eläkkeensä säännöllisesti. Ei toki koiraa ja lasta voi verrata, minulle koirat ovat paljon rakkaampia kuin kenenkään lapset.

 

[Valitsija]

En ikinä muuttaisi saman katon alle koiran kanssa, pelkään ja inhoan niitä.
Onneksi olen vielä allerginenkin niille, niin on hyvä syy pysytellä poissa.

Miehen tieni-ikäiset lapset eivät ole helppoja hekään, mutta siedettävämpiä kuitenkin.

 

[helppoa]

En ikinä muuttaisi saman katon alle koiran kanssa, pelkään ja inhoan niitä.
Onneksi olen vielä allerginenkin niille, niin on hyvä syy pysytellä poissa.

Miehen tieni-ikäiset lapset eivät ole helppoja hekään, mutta siedettävämpiä kuitenkin.

Mutta sittenhän ei ole mitään ongelmaa. Eri asia on jos tutustuu ihmiseen, joka muka hyväksyy lemmikin mutta alkaakin sitten myöhemmin kitisemään ja valittamaan siitä. Ainakin omalta osaltani suhde loppuisi sitten siihen. Se vain on niin että minä ja koirat kuulumme samaan pakettiin, ottakoon tai jättäköön.

 

[ihmetyz]

En ikinä muuttaisi saman katon alle koiran kanssa, pelkään ja inhoan niitä.
Onneksi olen vielä allerginenkin niille, niin on hyvä syy pysytellä poissa.

Eikö pelko ja inho ole riittäviä syitä?

 

[Valitsija]

Kyllä täytyy olla järeämpiä syitä, kun kieltää esim. miehen lapselta koiran oton ;-)
Jos sanoisi vain, ettei tykkää eikä halua, mankumista ja kyselyjä riittäisi monelle päivälle.