Lopun alkua(ko)

[Empivä]

Tämä on aika perinteinen ongelma näillä palstoilla, mutta toivon että joku jaksaisi silti lukea ja kommentoida. Ehkä samankaltaisessa tilanteessa olleet? Enkä kaipaa moralisointia (mitään ei ole tapahtunut) tai jeesustelua.

Tilanne on se, että olen seurustellut reilu pari vuotta mieheni kanssa. Minä olen 27, ja hän on pari vuotta vanhempi. Emme asu yhdessä, koska en ole vielä halunnut. Tämä askel on siis ainakin enemmän kiinni minusta. Silti olemme sitoutuneita toisiimme. En koskaan varsinaisesti rakastunut mieheeni, ei ollut suurta tunteen paloa, mutta tottakai ihastuin häneen. Olin ollut kauan yksin ennen häntä ja tein "järkiratkaisun" alkamalla seurustelemaan hänen kanssaan. Kuulostaa kauhealta, mutta suurin piirtein näin se meni. Tämä sotii hieman luonnettani vastaan, sillä luulin aina, että suhteeni alkavat kiihkolla ja intohimolla. Silloin ajattelin, että ehkä sellaista olisi turha odottaa, että se olisi liikaa vaadittu eikä minulle sellaista ikinä suotaisi. Ajattelin lopettaa valittamisen "ei löydy miestä" ja tehdä kompromissin. Hän on kuitenkin perusmies, liikunnallinen ja hyvin kiltti minua kohtaan. Ei tarvitse pelätä milloin nyrkki heilahtaa, ei alistamista tai uhkailua. Ja voin luottaa häneen 100 prosenttisesti, hän ei ole mikään haihattelijatyyppi. Tähän ominaisuuteen kai hänessä ihastuinkin, minulla kun oli ollut epäonnea miessuhteissani aiemmin.

No, puolisen vuotta seurustelun alkamisen jälkeen eräs harrastuspiireistä tuntemani mies otti minuun yhteyttä ja pyysi kahville. En tuolloin tiennyt edes hänen nimeään, tosin tiesin hänen seurustelevan, ehkä asuvankin yhdessä kumppaninsa kanssa. Olin vaihdellut hänen kanssaan muutamia kuulumisia, ja saanut hänestä positiivisen kuvan. Jopa niin positiivisen, että olin häneen hieman ihastunut. Mutta tiesin siis hänen seurustelevan, enkä antanut tunteilleni sijaa enemmän. Ja olinhan itsekin aloittanut juuri suhteen. Kun hän laittoi sen viestin, en ensin osannut yhdistää nimeä ja miestä. Mutta nettiä selailemalla asiat nykyään helposti selviävät ja sain selville, että hän oli tuo mies. Se oli täysin absurdia, menin aivan hämilleni, jopa niin hämilleni, etten ottanut uskoakseni että se oli hän. Koska olin aloittanut juuri suhteen ja olin toivoa täynnä, kiitin häntä ja kieltäydyin treffeistä.

Sittemmin olen tajunnut sen olevan virhe! Ehkä pahin moka minkä olen eläissäni tehnyt . Ja tästä viestistähän on nyt kohta pari vuotta (!), ja koko ajan olen enemmän ja enemmän ymmärtänyt, miten suuren virheen tein. Olen yrittänyt käydä taistoa tunteitani vastaan vaikka millä asein, siinä kuitenkaan onnistumatta. Enkä ole edes nähnyt tätä miestä, kuin vilaukselta silloin tällöin, tämän parin vuoden aikana. Mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka hyvin ajatusmaailmamme ovat kohdanneet ja että olemme samankaltaisia ihmisiä. Nykyisen mieheni kanssa lillumme kuin haaleassa vedessä, tulemme toimeen, mutta suurempaa intohimoa väliltämme ei löydy. Toiveet seksissäkään ei ihan kohtaa. Hän on kaupunkilaismies, minä sydämeltäni maalaistyttö. Hän ei ymmärrä luonnon voimaa, sitä että minun mieleni ja sieluni elää luonnosta.

Nyt olen leikkinyt ajatuksella, että ottaisin häneen yhteyttä sähköpostitse. Selittäisin hänelle tämän kaiken sotkun ja kertoisin sen, että haluaisin tavata hänet. Mutta en ollenkaan tiedä, onko se järkevää parin vuoden jälkeen? Joudun varmaan siltä istumalta hullujen huoneelle En tiedä, pitäisikö minun jatkaa tässä samassa haaleassa pesuvedessä lillumista, perustaa perhe tämän nykyiseni kanssa, sillä eihän ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella. Vai onko?

Hän oli silloin tosi rohkea, kun otti minuun yhteyttä. Minäpä en tiedä, onko minussa samaa rohkeutta. Nolaisin itseni lopullisesti, tekisin itsestäni naurettavan? Tosin en lopulta tiedä, voiko tässä paljoa menettää? Usein sanotaan, että yksinolo voittaa surkean suhteen, mutta ei tämä nykyinen suhde nyt ihan niin huono ole. Ihan kelpo. Toisaalta taas pelottaa, että minut on kuin onkin tuomittu sadan vuoden yksinäisyyteen. Miten te muut olette selvinneet tällaisesta tunteiden sekamelskasta, kun järki sanoo yhtä ja tunne toista.

 

[aniskuu]

Sanoisin, että rohkeasti kokeilemaan ettei jää loppuelämäksi harmittamaan. Jos ihminen seuraa vain järkeään, ei hän tule onnelliseksi.
Teillä ei ole edes lapsia, ettekä asu yhdessä!

Paljon rohkeutta Sinulle! =)

 

[Telepatiaa?]

Ihan mielenkiinnosta, miten päädyit ajatukseen että olette samanlaisia ihmisiä juuri tämän parin vuoden aikana jolloin et ole herraa edes nähnyt kuin vilaukselta?

 

[Kokemus-K]

Ymmärrän että ajattelet nyt tunteella ja nykyinen järkiliittosi tuntuu tylsältä vaikka onkin turvallinen ja vakaa. Mutta romanttisissa haaveissasi sinun on myös otettava huomioon sellainenkin tosiseikka että tuo unelmiesi mies pyysi sinut aikoinaan treffeilla vaikka seurusteli itsekin samaan aikaan ja saattoi ihan hyvin tietää sinunkin seurustelevan. Se ei kerro välttämätä pelkästään hyvää tuosta miehestä. Ei ehkä ole kuitenkaan järkevintä vaihtaa turvallista liittoa sellaiseen jossa mennään vain tunteella, oli kohde sitten kuka milloinkin. Eroa ennemmin ensin nykyisestä miehestäsi jos suhde on niin laimea kuin sanot. Ja katsele sitten uusin silmin mitä haluat puolisoltasi ja kuka on sinulle oikeasti se oikea.

 

[järkikatkaisin]

Tuttua. Nimittäin tuo, että jälkikäteen kuvittelee olevansa varma, että joku taakse jäänyt olisi sittenkin parempi. Vaan kun mistäpä sen tietää. Siis ihan oikeasti tietää. Luuleminen ja kuvitteleminen on helppoa. Oletko nyt aivan varma, että menetit "sen oikean" vai kutitteleeko vierokiima vain vatsanpohjassa? Nämä on nimittäin vaikea erottaa toisistaan.

Mikä ihmisiä vaivaa, kun ei enää kestetä parisuhteen arkea. Onhan se tylsää ja joskus vi**umaistakin. Mutta siinä kun kitkuttelee, niin tulee taas hyviä hetkiäkin. Auttaa kun kuvittelee ne pahimmat skenaariotkin mielessään. Jos alkaisikin suhteeseen taakse jääneen kanssa ja kaikki menisikin päin pärsettä, että jaksaisiko ja kestäisikö sitä.

Monasti se patti vain vaihtaa polvea.

 

[tuikku]

Itse varmaan ottaisin yhteyttä tähän mieheen ja katsoisin miten käy. Eihän tuo nyt aivan helppo kuvio ole, mutta kokeiltuasi et ainakaan miettisi "mitä jos"- kysymyksiä.

 

[alkuperäinen empijä..]

Telepatiaa? Siis silloin, kun olin hänen kanssaan tekemisissä enemmän ja keskustelimme asioista, kuulumisista jne, huomasin että meillä on aikalailla samanlaiset elämänarvot, kiinnostuksenkohteet, tekemiset jne.. Ja sen jälkeen en ole häntä siis nähnyt pariin vuoteen. Ihastuin siis häneen silloin, mutta en antanut tunteilleni valtaa koska tiesin hänen ainakin jossain vaiheessa seurustelevan ja ajattelin että ei hänellä ole varmaan yhtään hyvää syytä vaihtaa kumppaniaan minuun En aavistanut tuolloin yhtään, että hän olisi ollut minusta kiinnostunut eikä hän tiennyt minun seurustelevan. Siitä, mikä hänen parisuhdetilanteensa oli silloin kun hän otti yhteyttä, minulla ei ole tietoa.

Kokemus-K ja järkikatkaisin:Minä olen täysin tietoinen tämän asian naurettavuudesta ja säälittävyydestä. Tunnustan ne kaikki itsessäni. Viime aikoina on tullut paljon mietittyä näitä asioita, en ole suinpäin syöksymässä mihinkään harkitsemattomaan ja silkan tunteen vallassa. Usein puhutaan suhteen arkipäiväistymisestä ja siitä, kuinka ihmiset ei sitä kestä ja nyt en kestä minäkään? Mutta entäs jos käy niin, että siinä parin vuoden aikana huomaa, että tämä ihminen ei ole kuitenkaan ole minulle se sopiva. Niinkuin aiemmassa viestissä sanoin, nykyinen mieheni on kaupunkilaisihminen ja minä maalaistyttö. Minä rakastan luontoa, mutta miehelle se taitaa olla yksi ja sama. Jo näistä tulee vastakkainasettelua, mihin asetutaan tulevaisuudessa.. minä haluan maalle, mies kaupunkiin. Koko suhteen ajan olen ollut tietoinen näistä ristiriidoista ja yrittänyt tehdä kompromisseja, mutta joskus tuntuu, että olemme liian erilaisia ihmisiä. Loppujen lopuksi. Ja tässäkö pitäisi "kärvistellä", vääntää kättä miten tehdään. Kyse ei siis ole arkipäiväistymisestä vaan siitä, että taidamme olla liian erilaisia ihmisiä. Niin, ja minähän rakastan arkipäiväistymistä, sitä, että tietää toinen on rinnalla vaikka mitä tapahtuisi (ja ehkä joitakin juttuja voi pitää itsestään selvyytenäkin). Vakaata ja turvallista, sehän tässä nykyisessä suhteessa parasta onkin. Ilman arkipäiväistymistä tätä nykyistä suhdetta ei olisi varmaan olemassakaan

Ja kyllähän minä tiedän, että saatan olla väärässäkin. Lähes toivon välillä sitä, että tulisin järkiini. Unohtaisin ja olisin onnellinen nykyisen kanssa. Kuvitteleminen on todellakin helppoa, ehkä olenkin vain kuvitellut kaiken? Ja ei, en ole varma, menetinkö sen "oikean" (ehkä sellaisia ei edes ole), mistä hitosta sen nyt tietäisi? Kunpa tietäisikin, niin tietäisi mitä tulevaisuudelta odottaa Voihan olla, että en tulisikaan alkuunkaan juttuun hänen kanssaan parisuhdemielessä.

Mutta silti: Älä valitse rakkaudessa häntä, jonka kanssa voit elää. Valitse hänet, jota ilman et voi elää..
(Tätäkään ei tosin kannata ehkä ottaa liian vakavasti, minä haluaisin ainakin sellaisen, jonka kanssa täyttyy molemmat kohdat)

 

[järkikatkaisin]

Mutta entäs jos käy niin, että siinä parin vuoden aikana huomaa, että tämä ihminen ei ole kuitenkaan ole minulle se sopiva. -- Koko suhteen ajan olen ollut tietoinen näistä ristiriidoista ja yrittänyt tehdä kompromisseja, mutta joskus tuntuu, että olemme liian erilaisia ihmisiä. Loppujen lopuksi. Ja tässäkö pitäisi "kärvistellä", vääntää kättä miten tehdään. Kyse ei siis ole arkipäiväistymisestä vaan siitä, että taidamme olla liian erilaisia ihmisiä.

Mutta silti: Älä valitse rakkaudessa häntä, jonka kanssa voit elää. Valitse hänet, jota ilman et voi elää..

Luepa oma tekstisi uudestaan ja mieti miksi oikeastaan olet enää nykyisesi kanssa. Ongelma ei ole se, että haikailet menneen perään vaan ehkä nimenomaan se, että olet tällä hetkellä täysin väärän ihmisen kanssa.

Tuon toisen miehen varaan ei kannata laskea, sillä pari vuottahan on pitkä aika. Lisäksi olet ehkä mielessäsi rakentanut välillenne sielujen sympatiaa, jota ei välttämättä enää ole olemassa. Silti koskaanhan ei tiedä, jos jättäytyisit sinkuksi ja kohtaisitte uudestaan tämän vanhan suolan kanssa löytäen toisenne.

 

[*Siri*]

Kyllä tuo toinen on ihan tekosyy ja olet romantisoinut koko miehen. Et edes tiennyt nimeä, kun hän pyysi sinua kahville ja nyt luulet teillä olevan syvällisempääkin yhteyttä. Mielikuvituksesi laukkaa vähän turhan kovaa.

Olet ilmeisen kyllästynyt suhteeseesi ja haluat vapauden. Ota se ja katsele ympärillesi. Mieti miten haluat elää, haluatko suhdetta ollenkaan. Ei siihen ole mitään pakkoa vaikka usein seuralainen onkin mukava olemassa, esim. pariskuntien pippaloissa, joihin ei muuten kutsuttaisi. Mutta kai sulla on niihin tilanteisiin joku hyvä kaveri, jota voit käyttää, sellainen kotihomo?

 

[lkdlakölsakdöl]

Minä olen kanssa sitä mieltä, että olet idealisoinut ja romantisoinut tuon toisen tyypin ihan täysin. Jos jotain olen tähänastisessa elämässäni oppinut niin sen, että lyhyen tuntemisen jälkeen toista ei oikeasti kyllä tunne yhtään, ja mitä ihastuneempi on niin sitä todennäköisemmin näkee toisen jonakin haavekuvana eikä sellaisena mitä hän oikeasti on. Siis onhan toki MAHDOLLISTA, että olisittekin sopivat toisillenne, mutta ei ole oikein mitään syytä olettaa niin. Se vain on niin koukuttavaa ja ihanaa haaveilla jostakin suuresta kohtalon kosketuksesta ja match made in heaven -tyyppisestä tilanteesta.

Siihen en ota vahvasti kantaa mitä sinun nykyisesi kanssa pitäisi tehdä, voi olla että kannattaakin erota. Vaikea sanoa. Tuo ihastuskin kuitenkin sekoittanee päätäsi aika paljon tällä hetkellä. Veikkaisin, että sinua vain ahdistaa nykyinen suhde ja tuo toinen "suhde" tai siis toive suhteesta on lähinnä ihanalta pakoreitiltä tuntuva mielikuvituksesi tuote.

Minä olin joskus sekopäisen rakastunut koulukaveriini, jonka kanssa en ollut juuri edes puhunut (hän oli paljon äänessä kuitenkin joten sain jotain käsitystä siitä millainen hän on). Silti koin, että olemme niin samanlaisia ja jollain jumalallisella tavalla tarkoitettuja toisillemme. Noh, hassua kyllä reilun vuoden päästä aivan eri paikkakunnalla hän otti yhteyttä ja tapasimme muutamia kertoja. Kyllähän me tosi hyvin juttuun tulimme, tosiaan oli sellainen tunne että tuntisimme toisemme vaikka emme tunteneetkaan. Hän vielä edusti minulle jotakin niin upeaa ja saavuttamatonta (enkä olisi koskaan uskonut hänen kiinnostuvan minusta), että olin suorastaan järjiltäni kun tuntui että nyt se kohtalo sitten toteutui. No, se tyrehtyi. Emme me ehkä sitten kuitenkaan olleet kavereita enempää, ja nyt tajuan monien juttujen (esim uskonnollisuus) olleen meissä kuitenkin niin erilaisia, että suhde ei välttämättä olisi muutenkaan toiminut. Edelleenkin on kyllä mukava jutustella, jos jossain törmäämme, mutta niistä vanhoista fiiliksistä ei ole tietoakaan. Niin vahva kuin se "kohtalon" ja samanlaisuuden tunne olikin.

Minusta tulisi ensinnäkin erottaa täysin toisistaan nämä kaksi juttua: toive tästä toisesta suhteesta ja eron mahdollisuus nykyisestä. Tuo -sori nyt vaan- sokealta haihattelulta vaikuttava ihastus ei mielestäni voi olla peruste erolle, tai sen ei kannata olla. Jos ilman tuota ihastumista et edes miettisi eroa nykyisestäsi, niin miettisin kyllä tarkkaan ja yrittäisin ottaa vähän järkeäkin mukaan.