H
harmaa, ja syystäkin
Vieras
Ja kaikki provon huutelijat voitte siirtyä toisiin ketjuihin, haluan sanoa tämän harmaana ihan syystäkin.Mä olen nyt raskauden puolessa välissä, enkä mä ole tuntenut tästä iloa vielä kertaakaan. Mulla on tukala olo, hemolobiini on alhaalla eikä nouse ja olen väsynyt ihan koko ajan. Hiuksia lähtee, naama kukkii eikä mikään vaate enää sovi. Mahani on kipeä rautalääkkeistä harva se päivä, ja en todellakaan jaksa tehdä yhtään mitään.
Ajattelen synntystä inholla, olen varma että saan pahoja repeämiä enkä kävele kuukausiin kunnolla. Olen varma että vauva on vaikea hoidettava enkä jaksaisi sitä. En halua luovuttaa omaa aikaani sille, sillä tämä raskaus ja tuleva äitiys vei unelmani kankkulan kaivoon. Ei opiskelua ulkomailla, ei edes Suomessa sillä ala on vaativa, vie aikani 100%. Se siitä sitten siis.
En ole edes mikään bilettäjä, siitä ei ole kysymys. En vain ole kokenut mitään hyvää raskauden aikana. Muut odottavat äidit ovat kammottavia jättimäisine mahoineen, eikä yksikään vauva ole herättänyt minussa mitään hyviä tunteita.
En vain tiedä miten jaksan vielä neljä kuukautta, saati sitten miten jaksan lapsen kanssa yhtään päivää. En halua että minuuteni katoaa jonnekin paskavaippojen ja vaunukokoontumisien maailmaan.
Ja jos aiot kommentoida että mieleni muuttuu kyllä kunhan vauva hymyilee tai muuta vastaavaa, niin vaihda ketjua. Minua ei lohduta sellainen yhtään. Ei pätkääkään.
Ehkä,ehkä ei
.
, niin muiden vauvoja en ole halunnut pidellä sylissä, enkä osaa leperrellä muiden vauvoille. En ole vauvaihminen sillai että vauvat olisi suloisia vain koska ovat vauvoja. Siskonlapset ja oma on poikkeus, muuten en halua sylitellä vauvoja vaan siksi että ovat vauvoja. Ja raskausaikana ei voi edes tajuta, miten voimakas se rakkaus lasta kohtaan on kun se on syntynyt (ei välttämättä heti synnytyksen jälkeen, mutta kun hormonit vähän tasottuu )
