Tilanne on se, että nuorin lapsemme (1v3kk) nukkuu meidän vanhempien huoneessa, omassa sängyssään. Lapsi nukutetaan illalla vanhemman lapsen kanssa samaan huoneeseen (omiin sänkyihin tietty). Nukuttaminen on ihan sitä, että istutaan 15 min sängyn vierellä tekemättä mitään.
Klo 23-24 nuorempi sitten kipittelee meidän makkariin ja kun nostan hänet makkrissa olevaan sänkyyn, nukahtaa lapsi samantien uudestaan ja nukkuu siellä aamuun asti.
Esikoinen saattaa tulla välillä myös meidän makkariin, vanhempien väliin nukkumaan. Ei kuitenkaan joka yö, pari kertaa viikossa silloin tällöin. Tämä kaikki on ihan ok minulle. Miehelle ei.
Viime yönä hän taas räjähti, kun nuorempi tuli huoneeseemme klo 24. Hän suuttui, kuinka ei saa olla edes omassa huoneessaan rauhassa. Lapsien ympäröivänä pitää olla myös nukkuessaan! Hän joutuu luopumaan omasta huoneestaan ja omasta sängystään, sanojensa mukaan. Ja minä olen kuullemma opettanut lapset tulemaan huoneeseemme nukkumaan..
Itse pidän ennemminkin normaalina lapsilta sitä, että he hakevat aikuisten tuomaa turvaa ja läheisyyttä myös yöllä. Ja aina otan lapset huoneeseemme nukkumaan jos tahtovat, en edes yritä kieltää. Ja tästä mies veti päätöksensä, että olen opettanut lapset tähän. Koska kerran annoin, niin aina pitää antaa tulla. Ja mainittakoon, että mies on myös itse nukkunut äitinsä vieressä ensimmäiset 10 vuotta.
Ja suuri ongelma tässä on se, että mies uhkailee lähtemiselläkin jo, koska ei saa nukkua öitään omassa rauhassaan.. Hän vaatii minua sanomaan kuopuksen lääkärikäynnillä, että lapsella on monia ongelmia ja vaivoja koska öisin tulee meidän huoneeseen nukkumaan (?!?!?!). Siinä vaiheessa kyllä lääkärikin nauraisi minut pihalle.
Miten ihmeessä saan miehen uskomaan, että lapsella ei ole ongelmia ja että on normaalia lasten nukkua vanhempien kanssa, kuin yksinään?
?