Mä olisin niin halunnut enemmän lapsia.. : (

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Vertaistukea?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

Vertaistukea?

Vieras
Ja olen, enemmän kuin kiitollinen kahdesta ihanasta, minulle täydellisestä lapsestani, mutta totuus on, että syli jää hieman tyhjäksi kuitenkin.

Se miksi näin, on siinä, että olemme todellisen tukiverkottomia, minä poden masennuskausia aika usein. En uskalla tehdä enempää lapsia vaikka syli huutaisikin. Meillä lapset on jo kouluiässä ja minä 34 ja mies 38.

Tämä purskahti jotenkin satuttamaan kun näin nuoruuden ystväni joka sanoi, että "ei kai sun lapsiluku nyt vielä ole täysi, sinähän olit aina niin lapsirakas ja olisin ajatellut, että sinulla jos kellä on vähintään 4 lasta".. Kauniisti sanottu, mutta sydän itkee.
 
Mulla sama tilanne... tukiverkkoa kyllä löytyisi mutta kroppa ei kestäisi enää kolmatta raskautta. Täytyy vaan iloita näistä kahdesta ihanasta pienestä ja siitä vapaudesta minkä vauvan puuttuminen tuo. Vaikka mieluusti siitä luopuisin jos vielä raskaaksi voisin tulla...
 
Mä taas ajattelen niin päin, että teen vain kaksi lasta, koska haluan panostaa lapsiini täysin ja haluan olla hyvä äiti. Jos olisin ihan rättipoikki, joutuisin laskemaan tasoani äitinä. Haluan myös olla lasteni kanssa kotona sen 3-vuotta, joten kolmesta lapsesta se olisi jo 9-vuotta. Minun mielestäni lapsiluku on sopiva silloin, kun haluaisi vielä yhden lapsen vaikka järjellä tietää ettei ole resursseja. Silloin on ns. tunnepitoista ylijäämää ja tavallaan ihailee omia lapsiaan ja jaksaa olla niiden kanssa. Jos menee tekemään sen yhden lapsen, niin sitten tuota ylijäämää ei ole eikä välttämättä jaksa.
 
Sinähän olet fiksu jos tiedostat sen, että ei ole enää fiksua tehdä enempää lapsia. Masennuskaudet, tukiverkottomuus, isot lapset ja teidän ikä...

Tiedän monta perhettä, jossa se syli huutaa niitä lapsia niiiiiiiiin paljon, vaikka tilanteet ovat vaiketa ja siihen ei enää kannattaisi lisää lapsia tehdä. Mutta kun ne vauvat on niin kivoja, ajatellaan monessa perheessä. Isommat lapset elää kuin pelossa ja rahat on aina loppu:(

Meni nyt vähän ohi aiheesta...
 
Te ajattelette melko eri tavalla kuin mä. Mulla on kolme lasta, kaikki alle 6-vuotiaita eikä paljoa tukiverkkoa ympärillä ole, kun muutettiin töiden perässä etäämmälle suvusta. Rakastan lapsiani aivan valtavasti. Olen kotiäiti. Elämä on kuosissaan lasten kanssa touhuillaan yhdessä ja rytmiä ja rutiinia löytyy. Välillä totta kai ollut alamäkeä, mutta väsymyksestä sun muusta toivuttuani niin elämä rullaa entistä voimakkaampana.

Toki nyt pitää jo pikkaisen jarrutella ja jos tehdään neljäs lapsi, niin vähän pitempi ikäero tulee. Mutta kyllä täällä elämä ainakin rullaa ja koko perhe on onnellinen. Kaikkeen tottuu ja sopeutuu... Vaikeinta itselleni oli juuri ekan lapsen jälkeen, kun piti oppia ajattelemaan muitakin kuin itseään ja omaa elämää ja sen keittymistä. Nyt kolmannen lapsen jälkeen tiedän, että tämä on mun elämän tarkoitus. Toki työelämä myöhemmin kutsuu, mutta tämä on tätä auvoista lapsiprojekti aikaa :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Pinnasänky:
Tiedätkös, samaa olen itsekin ajatellut... Jos olisi edes yksi sukulainen tai tuttavaperhe/ystävä, joka jotenkin ottaisi osaa arkeen, niin sitä jaksaisi paremmin. =)

millä tavalla sukulaisten tai tuttavien pitäisi osallistua arkeesi? etkö pärjää lapsesi/lastesi kanssa?
 
Luittekos uudesta 2+ lehdestä sen jutun, missä oli köyhä ( siis rahallisesti) perhe Vietnamin jostain kylästä, äiti odotti viidettä lasta. Tuli mieleen, että olot täällä Suomessa on niiiiiin paljon paremmat, mutta lapsiluku usein paljon pienempi. kaikki on suhteellista. Mielestäni ikäsi on kyllä vielä ihan sopiva saamaan lisääkin lapsia.Monihan saa vasta ekansa nelikymppisenä..:)
 
Alkuperäinen kirjoittaja susa:
Sinähän olet fiksu jos tiedostat sen, että ei ole enää fiksua tehdä enempää lapsia. Masennuskaudet, tukiverkottomuus, isot lapset ja teidän ikä...

Tiedän monta perhettä, jossa se syli huutaa niitä lapsia niiiiiiiiin paljon, vaikka tilanteet ovat vaiketa ja siihen ei enää kannattaisi lisää lapsia tehdä. Mutta kun ne vauvat on niin kivoja, ajatellaan monessa perheessä. Isommat lapset elää kuin pelossa ja rahat on aina loppu:(

Meni nyt vähän ohi aiheesta...

Yritätkö sä sanoa, että ap olis liian vanha hankkimaan lapsia?
Mä olen 34 ja aion vielä hankkia lapsen/lapsia.
Mun äiti oli 39 kun sai nuorimmaisensa, eikä hänkään ole vanhin mitä tiedän.

Aplle sanoisin, että jos ette ole rutiköyhiä, niin tukiverkkoja saa rahalla. Ainakin lastenhoitoapua, siivousapua yms. Ja varamummopalvelukin toimii monessa paikassa. Ja sellaisia tuki/ystäväperheitä voi hakea itsekin vaikka lehti-ilmoituksella.
Tuota tukiverkkojen puuttumista en laittaisi esteeksi lapsen hankkimiselle!
Ja voithan sä masentua jo siitä tyhjän sylin syystäkin! Voisi kuvitella, että elämä olisi iloisempaa ja onnellisempaa (ja siten terveellisempää ja vähemmän masennuttavaa) vauvan kanssa, kuin ilman vauvaa, josta seuraa kokoajan surua.

 
Alkuperäinen kirjoittaja ystävyydellä kysyn:
Alkuperäinen kirjoittaja Pinnasänky:
Tiedätkös, samaa olen itsekin ajatellut... Jos olisi edes yksi sukulainen tai tuttavaperhe/ystävä, joka jotenkin ottaisi osaa arkeen, niin sitä jaksaisi paremmin. =)

millä tavalla sukulaisten tai tuttavien pitäisi osallistua arkeesi? etkö pärjää lapsesi/lastesi kanssa?

Minulta ei kysytty, mutta esim. työelämä vaatii usein paljon, ja jos molemmat ovat työelämässä, olisi kiva, jos olisi hätäapu, joka kuskaa lapsen harrastukseen, ojs itse on myöhään, tai joka on lasten kanssa kun itse on myöhään tai joka mahdollistaa sen, että vanhemmilla on myös muuta elämää, kuten työ tai harastus.

Kaksi lastahan on jo aivan täysi työ olivat lapset sitten missä iässä tahansa, jos tukiverkkoja (=isovanhempa) ei ole avuksi.
 
Meillä tukiverkottomuus on sitä, että meillä ei käy ketään kylässä (muutama mun lapsuudenystävä kerran vuodessa), meillä ei ole mitään paikkaa missä käydä. Lapsilla ei ole meidän aikuisten lisäksi ketään pysyvämpää ihmisuhdetta, ei ketään jolle soittaa kevättodsituksesta tai kenen kanssa mennä syksyllä marjametsään SIIS meidän vanhempien lisäksi. Meillä vanhemmilla ei ole ketään, jotka kannustaisi jaksamaan ja soittaisivat joskus lauantaisin, että mitä kuuluu ja kuinka voitte. Tämä tukiverkoton elämäntapa on yksinäinen ja se kuluttaa ja suruttaa. Joka päivä lähes saat kasvoillesi ihmisiä joilla asiat on onnellisesti toisin..
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Luittekos uudesta 2+ lehdestä sen jutun, missä oli köyhä ( siis rahallisesti) perhe Vietnamin jostain kylästä, äiti odotti viidettä lasta. Tuli mieleen, että olot täällä Suomessa on niiiiiin paljon paremmat, mutta lapsiluku usein paljon pienempi. kaikki on suhteellista. Mielestäni ikäsi on kyllä vielä ihan sopiva saamaan lisääkin lapsia.Monihan saa vasta ekansa nelikymppisenä..:)

Vietnamissa lapsella ei kelin puolesta tarvii olla kenkiä tai toppahaalaria ikinä.

Jospa ko mamman pitäis ostaa kerralla viidelle lapselle lenkkarit, sandaalit ja saappaat, niin vois tulla mieleen pitää polvet yhdessä...
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Meillä tukiverkottomuus on sitä, että meillä ei käy ketään kylässä (muutama mun lapsuudenystävä kerran vuodessa), meillä ei ole mitään paikkaa missä käydä. Lapsilla ei ole meidän aikuisten lisäksi ketään pysyvämpää ihmisuhdetta, ei ketään jolle soittaa kevättodsituksesta tai kenen kanssa mennä syksyllä marjametsään SIIS meidän vanhempien lisäksi. Meillä vanhemmilla ei ole ketään, jotka kannustaisi jaksamaan ja soittaisivat joskus lauantaisin, että mitä kuuluu ja kuinka voitte. Tämä tukiverkoton elämäntapa on yksinäinen ja se kuluttaa ja suruttaa. Joka päivä lähes saat kasvoillesi ihmisiä joilla asiat on onnellisesti toisin..

Meillä on aivan sama tilanne, ja joskus sydän särkyy, kun lapsi kysyy kun joku vieras tulee vastaan "uskallanko äiti puhua tuolle" ja kertoo jonkun oman kuulumisensa tai mitä on juuri tehnyt. Ja tämä vastaantuleva vieras setä jatkaa äreän näköisenä kun häntä häiritään.

Lapset niin kaipaisivat että olisi joku jolle kertoa asioistaan, joku muu kuin vanhemmat.
Kyllä minusta olisi myös ihanaa saada olla rauhassa joskus.siis että joku hoitaisi.

Kouluiässä opettajasta voi tulla tärkeä.
 
Noin juuri! Jotkut vaan tekee ja tekee kun haluaa vaikka ei riitä entisillekään annettavaa, aina ruokaakaan.
Arvostan enemmän ihmisiä jotka osaa ajatella järjellä milloin lopettaa ja tiedostaa rajansa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Meillä tukiverkottomuus on sitä, että meillä ei käy ketään kylässä (muutama mun lapsuudenystävä kerran vuodessa), meillä ei ole mitään paikkaa missä käydä. Lapsilla ei ole meidän aikuisten lisäksi ketään pysyvämpää ihmisuhdetta, ei ketään jolle soittaa kevättodsituksesta tai kenen kanssa mennä syksyllä marjametsään SIIS meidän vanhempien lisäksi. Meillä vanhemmilla ei ole ketään, jotka kannustaisi jaksamaan ja soittaisivat joskus lauantaisin, että mitä kuuluu ja kuinka voitte. Tämä tukiverkoton elämäntapa on yksinäinen ja se kuluttaa ja suruttaa. Joka päivä lähes saat kasvoillesi ihmisiä joilla asiat on onnellisesti toisin..


Missä päin asut?
 
apua saa ostettua, muttei aitoja välittäviä ihmissuhteita. Asumme pk-seudulla, olemme olleet jonossa lomaperheeseen ja varamummoon jo 3vuotta. Emme tarvitse niinkään lastenhoitoa (vaikka sekin olisi kivaa) vaan enemmänkin ihmisiä elämäämme.
 
te tukiverkottomat! otatteko itse yhteyttä sukulaisiin ja tuttaviin? vai odotatteko eristäytyneinä kotona, että joku tulisi käymään? ihmissuhteet vaatii myös sinun osallistumistasi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Meillä tukiverkottomuus on sitä, että meillä ei käy ketään kylässä (muutama mun lapsuudenystävä kerran vuodessa), meillä ei ole mitään paikkaa missä käydä. Lapsilla ei ole meidän aikuisten lisäksi ketään pysyvämpää ihmisuhdetta, ei ketään jolle soittaa kevättodsituksesta tai kenen kanssa mennä syksyllä marjametsään SIIS meidän vanhempien lisäksi. Meillä vanhemmilla ei ole ketään, jotka kannustaisi jaksamaan ja soittaisivat joskus lauantaisin, että mitä kuuluu ja kuinka voitte. Tämä tukiverkoton elämäntapa on yksinäinen ja se kuluttaa ja suruttaa. Joka päivä lähes saat kasvoillesi ihmisiä joilla asiat on onnellisesti toisin..

:'( :hug:

Meillä on kaksi lasta ja enempää emme todennäköisesti tule yrittämäänkään. Toisen saamisessa oli ongelmia ja minusta alkaa tuntua että jaksamiseni rajat ovat vastassa jo nyt. Silti minusta tuntuu pahalle ajatella että teen tiettyjä asioita viimeistä kertaa, kuten en enää ikinä imetä vauvaa tai näe lapseni ensimmäisät hymyä tai tunne sitä tunnetta kun saa oman vauvansa syliin synnytyksen jälkeen.

Täytyy yrittää ajatella muita asioita ja keskittyä niihin, mitä jo on. Olisiko vaikka neuvolan tai seurakunnan tms kautta mahdollista hakeutua vaikka perhekerhoon tai jonnekin missä voisit tavata muita lapsiperheitä? Tuntuu pahalta tuollainen perheen yksin jääminen.
 
Tämä on asia johon vastauksen tiedät vain sinä.
On tosi hienoa, että pystyt suhtautumaan vauvahaaveisin noinkin realistisesti ja ajattelemaan asioita monelta kannalta. Masennus+tukiverkostojen puute ei nimittäin ole lapsiperheelle hyvä yhtälö.
Toisaalta: oletko saanut apua masennukseen? Onko olo parempi vai huonompi kun aiemmin? Jos sä olet voinut paljon huonommin saadessasi aiemmat lapset, niin kannattaa miettiä siltäkin kantilta, että miten voit silloin ja miten voit nyt: jaksaisitko vielä yhden lapsen?
Jos et ole hakenut apua masennukseen, niin kannattaisi varmaan aloittaa siitä, että kävisit keskustelemassa psykologin kanssa.
Missään tapauksessa lapsi ei saisi olla "vain sinun projektisi" vaan teidän pitäisi olla yhtä mieltä miehen kanssa teidän voimavaroista ja jaksamisesta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja kia:
te tukiverkottomat! otatteko itse yhteyttä sukulaisiin ja tuttaviin? vai odotatteko eristäytyneinä kotona, että joku tulisi käymään? ihmissuhteet vaatii myös sinun osallistumistasi.

Minä vastaan rehellisesti, että en. Olen ajoittain masentunut siitä, että ei ole seuraa enkä jaksa pitää yhteyttä. Kun etäisyys on pitkä ja on kauan asunut kaukana, sukulaisista tulee vieraita ihmisiä.

Itse koin lasten pikkulapsiajan niin raskaana, että voimia ei riittänyt yhteydenpitoon.

 
Kaikilla ei ole sukulaisia. Minulla vanhemmat ovat kuolleet, minulla on yksi setä joka ei halua pitää mitään yhteyksiä, veljeni on mielisairaalassa (käyn viikottain) mummoni on vanhainkodissa (käyn viikottain). Miehen puolelta on muutama sukulainen joiden kanssa lähetellään joulukortit, ei muuta. Ei kukaan itke tukiverkottomuuttaan turhaan, jotkut vaan ovat yksinäisiä syystä tai toisesta. Se on aina kipeää ja surullista. Tästä nuorten ihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyydestä oli muutama vuosi sitten ihan hesarissa iso juttu. Ei ainoastaan vanhukset ole yksinäisiä monet perheet ovat myös, varsinkin kaupungeissa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja pohdin:
miten olette ajautuneet tilanteeseen, jossa ei ole ystäviä? unohtuiko läheiset seurustelun huumassa vai kuinka?

Meillä tilanne johtuu siitä, että jo lapsuuden perheen kanssa muutimme "kriittisessä " vaiheessa, eli lasuuden kaveripiiri jäi ja tilalle toiset ja sitten taas muutto ja nyt muuttoja niin paljon ja niin kauas.

KOkeilepas itse aikuisiällä saada tosiystäviä, kun kaikill aon ajan puute.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Kaikilla ei ole sukulaisia. Minulla vanhemmat ovat kuolleet, minulla on yksi setä joka ei halua pitää mitään yhteyksiä, veljeni on mielisairaalassa (käyn viikottain) mummoni on vanhainkodissa (käyn viikottain). Miehen puolelta on muutama sukulainen joiden kanssa lähetellään joulukortit, ei muuta. Ei kukaan itke tukiverkottomuuttaan turhaan, jotkut vaan ovat yksinäisiä syystä tai toisesta. Se on aina kipeää ja surullista. Tästä nuorten ihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyydestä oli muutama vuosi sitten ihan hesarissa iso juttu. Ei ainoastaan vanhukset ole yksinäisiä monet perheet ovat myös, varsinkin kaupungeissa.

sinullahan on silti veli ja mummo lähellä, jos pystyt viikottain käydä. Meillä matkaa tunteja kaikille sukulaisille.
 
Hyvä kysymys.. Minulla kummatkin rakkaat lapsuudenystävät ovat ulkomailla töissä ja pereettömiä. Mieheni ystävät ovat myös ulkomailla tai sitten eri puolella suomea. Minä olen yrittänyt pitää yhteyttä sen mitä olen elämäntilanteeltani jaksanut, osa ystäväistä on tippunut elämästä pois. Niin joskus käy, ilman että sitä pitää kamalasti analysoida. Ja tuosta masennuksesta, olen ollut avun piirissä jo 6 vuotta, on lääkkeet, terpia jne. Mikään ei tunnu kunnolla auttavan, tosin lievittynyt on.
 

Yhteistyössä