Mä olisin niin halunnut enemmän lapsia.. : (

[ap]

Anteeksi mutta minun veljeni ja mummoni ovat täysin vuodepotilaita ja täysin ulkopuolisen avun varassa, ei heistä tukiverkoksi tai lapsilleni ihmissuhteiksi ole. Hieman järkeä keskusteluun!

 

[Naapurin tyttö]

miten olette ajautuneet tilanteeseen, jossa ei ole ystäviä? unohtuiko läheiset seurustelun huumassa vai kuinka?

Meillä tilanne johtuu siitä, että jo lapsuuden perheen kanssa muutimme "kriittisessä " vaiheessa, eli lasuuden kaveripiiri jäi ja tilalle toiset ja sitten taas muutto ja nyt muuttoja niin paljon ja niin kauas.

KOkeilepas itse aikuisiällä saada tosiystäviä, kun kaikill aon ajan puute.

Tämä on ihan totta. Minullakin takana lapsuuden aikana useita muuttoja ja koulun vaihtoja. Ystävyyssuhteita on todella vaikeaa saada aikaan aikuisiällä. Työporukasta saa kavereita, mutta sydänystäviä ei juurikaan.

 

[i]

Hyvä kysymys.. Minulla kummatkin rakkaat lapsuudenystävät ovat ulkomailla töissä ja pereettömiä. Mieheni ystävät ovat myös ulkomailla tai sitten eri puolella suomea. Minä olen yrittänyt pitää yhteyttä sen mitä olen elämäntilanteeltani jaksanut, osa ystäväistä on tippunut elämästä pois. Niin joskus käy, ilman että sitä pitää kamalasti analysoida. Ja tuosta masennuksesta, olen ollut avun piirissä jo 6 vuotta, on lääkkeet, terpia jne. Mikään ei tunnu kunnolla auttavan, tosin lievittynyt on.

jos näin on... niin mikä estää etsimästä uusia ystäviä ja harrastuksia?

 

[vieras]

Minä surin tukiverkottomuutta ennen, mutta sitten kerran kysyin täällä, voiko lapsisat saada tervejärkisiä ilman ketään muuta kuin vanhemmat ja sain vastauksen, että tottakai. ja nyt positiivisempi ote, ym. ja siitä lähtien olen vain yrittänyt olla pirteämpi. Eihän kaikilla lapsilla maaailmassa ole ketään, ei edes vanhempia. Miksi surra sellaista, jolle ei mitään voi?

 

[Ninniliina]

Mites oletko käynyt lasten kanssa perhekerhoissa tms. kokoontumisissa josta vois saada uusia ystäviä?
Mä olen itte löytäny uusia hyviä ystäviä tän palstan kautta =) Oon osallistunu mammatapaamisiin ja muutaman lähellä asuvan kanssa ollaan sovittu treffit muksujen kanssa johonkin leikkipuistoon tms. Odotusaikana kans juttelin täällä yhden ihmisen kanssa (joka ei asu edes samassa kaupungissa) ja sitten päätin pyytää häntä käymään kun jutut tuntu osuvan yksiin.
Mun ei ole mikään hirveän helppo edes tutustua uusiin ihmisiin, joten oon ihmetellykin miten täält on löytyny niin monta mukavaa tyyppiä =)

 

[ap]

ne estää. Kun ne tosiaan estää ne vauvahaaveetkin.. Taas tullaan tähän, että jollain ilmeisesti on hankalaa asettua toisen ihmisen asemaan. Tässä tilanteessa ei nyt jotenkin enää jaksaisi tuollaisia kommentteja, katsos kun ei yhtään ole rakentavia. Minulla on 2 harrastusta ja siellä tapaan ihmisiä, lapsillani on myös harrastukset ja se on hienoa se ei poista sitä tosiasiaa, ettei meillä ole läheisiä, välittäviä ja voimaa antavia arjen tukijoita elämässämme. Ehkä jonain päivänä, nyt on näin.

 

[kia]

Kaikilla ei ole sukulaisia. Minulla vanhemmat ovat kuolleet, minulla on yksi setä joka ei halua pitää mitään yhteyksiä, veljeni on mielisairaalassa (käyn viikottain) mummoni on vanhainkodissa (käyn viikottain). Miehen puolelta on muutama sukulainen joiden kanssa lähetellään joulukortit, ei muuta. Ei kukaan itke tukiverkottomuuttaan turhaan, jotkut vaan ovat yksinäisiä syystä tai toisesta. Se on aina kipeää ja surullista. Tästä nuorten ihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyydestä oli muutama vuosi sitten ihan hesarissa iso juttu. Ei ainoastaan vanhukset ole yksinäisiä monet perheet ovat myös, varsinkin kaupungeissa.

ymmärrän. itsekin henkisesti vaikean avioeron läpikäyneenä (mies löysi uuden parhaasta naisystävästäni). menetin paljon ihmiskontakteja. mutta hakeuduin ihmisten ilmoille, vaikka raskaalta se aluksi tuntui. olin oikein kyläluuta, soittelin ihmisille niin lähelle kuin kauaskin. aloitin harrastuksen jne.
kun jää yksin, pitää olla itse aktiivinen. kukaan ei tule kotoa hakemaan.

 

[ap]

Mä en tässä nyt peräänkuulluta kahviseuraa. Kotoa ei tule hakemaan, eikä tarvitse. Lähinnä tässä murhe on siinä, että lapsilla ei ole niitä mummoja, pappoja, setiä, tätejä. Koska tiedän miten yksinäistä sellainen lapsuus on ja voin kertoa se vaatii vanhemmilta paljon enemmän kuin se, että lapsilla on näitä muitakin läheisiä ihmisiä. Se tässä väsyttää ja kuluttaa ja suruttaa. Ja kuten jo muutaman kerran mainitsin, en ole toipunut masennuksestani, lääkkeistä tai terapioista ja harrastuksista, terveellisestä ruokavaliosta riippumatta. Voimat riittää juuri ja juuri arjen suht laadulliseen pyörittämiseen. Ei juuri muuhun. Jos tuota energiaa ja tarmoa olisi ja positiivinen ajatus tulevaisuudesta, meilllä niitä lapsia olisi enemmän. Tämähän tämä aloitus oli..

 

[vieras]

Mä en tässä nyt peräänkuulluta kahviseuraa. Kotoa ei tule hakemaan, eikä tarvitse. Lähinnä tässä murhe on siinä, että lapsilla ei ole niitä mummoja, pappoja, setiä, tätejä. Koska tiedän miten yksinäistä sellainen lapsuus on ja voin kertoa se vaatii vanhemmilta paljon enemmän kuin se, että lapsilla on näitä muitakin läheisiä ihmisiä. Se tässä väsyttää ja kuluttaa ja suruttaa. Ja kuten jo muutaman kerran mainitsin, en ole toipunut masennuksestani, lääkkeistä tai terapioista ja harrastuksista, terveellisestä ruokavaliosta riippumatta. Voimat riittää juuri ja juuri arjen suht laadulliseen pyörittämiseen. Ei juuri muuhun. Jos tuota energiaa ja tarmoa olisi ja positiivinen ajatus tulevaisuudesta, meilllä niitä lapsia olisi enemmän. Tämähän tämä aloitus oli..

Ihmiset eivät ymmärrä, että vanhemmuutta ei voi verrata eri ihmisten välillä. On todellav aativaa jaksaa yksin kun kukaan toinen ei ole kiinnostunut lapsista.

 

[ilman sukua]

voi kuule. minulla ei ollut mummoja ja ukkeja pienenä, kaikki olivat kuolleet. täti ja eno asuivat 500 km päässä. toinen eno ruotsissa. isän puolen sukulaisia en ole tavannut koskaan (alkoholiongelmaa ym.). ja silti minusta on tullut ihan tolkun kansalainen.
kerroit olevasi vailla vertaistukea. täällä moni on antanut vinkkejä, jotka sinulle eivät ole kelvanneet.
mikä mahtoi olla aloituksesi tarkoitus?

 

[vieras]

voi kuule. minulla ei ollut mummoja ja ukkeja pienenä, kaikki olivat kuolleet. täti ja eno asuivat 500 km päässä. toinen eno ruotsissa. isän puolen sukulaisia en ole tavannut koskaan (alkoholiongelmaa ym.). ja silti minusta on tullut ihan tolkun kansalainen.
kerroit olevasi vailla vertaistukea. täällä moni on antanut vinkkejä, jotka sinulle eivät ole kelvanneet.
mikä mahtoi olla aloituksesi tarkoitus?

Niin, lapset yleensä iloitsevat siitä mikä heillä on eivätkä osaa kaivat sellaista jota ei ole
Eri asia on jos äiti myrkyttää lastensa elämän negatiivisella asenteella ja vaatimuksilla.

 

[ap]

mitä vinkkejä? Kysyinkö minä jotain vinkkejä? Hain vertaistukea sille, että "olisin halunnut enemmän lapsia"-mutta.. Se että tämä meni tuohon tukiverkon puuttumisen ruotimiseen niin siihen olen syytön ja en tiedä sen motiiveja, (villi veikkaus on vittuilu).

 

[Pinnasänky]

Tiedätkös, samaa olen itsekin ajatellut... Jos olisi edes yksi sukulainen tai tuttavaperhe/ystävä, joka jotenkin ottaisi osaa arkeen, niin sitä jaksaisi paremmin. =)

millä tavalla sukulaisten tai tuttavien pitäisi osallistua arkeesi? etkö pärjää lapsesi/lastesi kanssa?

Enpä minä paljon kaipaisi; jos joku vaikka joskus soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu tai JOPA piipahtaisi kylään. Ei tässä mistään pellossaelävistä kakaroista ja sotkuisesta huushollista kyse ole, vaan myötäelämisestä.

 

[ap]

se että minut joku haluaa nähdä marttyyrina tämän viestiketjun perusteella niin se on sitten niin. Minä tiedän, että en tästä asiasta numeroa tee, mutta toki saan olla surullinen, että asiat on näin. VAI ENKÖ SAA?

 

[vieras]

Eipä sitä ne joilla on mummut ja papat mukavasti lähellä varmaan edes tajua, millaista on, jollei ketään sellaista ole. Meillä ei nyt tuollainen totaalinen tilanne ole, ettei ole edes mitään paikkaa, missä käydä. On kyllä mummut yms., mutta jos puhutaan TUKIverkosta, niin sellaista meillä ei ole. Enemminkin on sukulaisia, joita kohtaan meillä on erilaisa velvoitteita, mutta mitään tukea heistä ei ole meille, vaikka on 3 pienehköä lasta. On siinä välillä lujilla. Vaikkei keneltäkään mitään apuja koskaan saisikaan, niin silti on ihanaa, että on ystäviä, ja niitähän säkin ehkä voisit jotenkin yrittää hankkia uuusia.

 

[Pinnasänky]

Piti ihan lukaista ketju uudelleen: on aivan eri asia seurustella kerhoissa ja hiekkalaatikoilla tutuksi tulleiden "vertaisten" kanssa kuin pitää yhtä oman suvun kanssa ja vanhojen ystävien kanssa - ihmisten jotka tuntee lapsesta saakka ja joihin ei tarvitse tutustua uudelleen ja uudelleen.

 

[ap]

Kiitos, ystäviä voi toki yrittää saada lisää. Miten niistä saisi lastenkin ystäviä? Mulla on kuten sanoin, harrastuksissa ystävät ja siellä nähdään viikottain. Mutta ei nuo ihmiset nyt oikein aja sukulaisia ja sitä tukiverkkoa jossa tässä nyt puhun. Ei millään pahalla, toki arvostan, että yritätte auttaa, mutta uskon, että puhumme nyt vähän eri asioista. Ja kun on tosiaan 34v ja vaikeasti masentunut niin, voimat menee aika pitkälle tähän arjen pyörittämiseen.

 

[Ninniliina]

Totta hitossa saat olla surullinen, mutta syy miks ihmiset täällä pohtii tukiverkon puutetta on se, että yrittävät keksiä, millä lailla sun tilannetta saisi parannettua. (noita joitakin asiattomia kommentteja lukuunottamatta)
Ja yksi asia on se, että ihminen joka ei koskaan ole ollut masentunut - siis niin masentunut, että masennus olisi sairaus - ei tiedä, tai ainakin tosi harvoin pystyy ymmärtämään mitä se tarkoittaa. Hienoa, että olet hakenut ja saanut apua, toivottavasti löytyis jotain, joka auttais.

 

[tiiteni harmaana]

Mä en tässä nyt peräänkuulluta kahviseuraa. Kotoa ei tule hakemaan, eikä tarvitse. Lähinnä tässä murhe on siinä, että lapsilla ei ole niitä mummoja, pappoja, setiä, tätejä. Koska tiedän miten yksinäistä sellainen lapsuus on ja voin kertoa se vaatii vanhemmilta paljon enemmän kuin se, että lapsilla on näitä muitakin läheisiä ihmisiä. Se tässä väsyttää ja kuluttaa ja suruttaa. Ja kuten jo muutaman kerran mainitsin, en ole toipunut masennuksestani, lääkkeistä tai terapioista ja harrastuksista, terveellisestä ruokavaliosta riippumatta. Voimat riittää juuri ja juuri arjen suht laadulliseen pyörittämiseen. Ei juuri muuhun. Jos tuota energiaa ja tarmoa olisi ja positiivinen ajatus tulevaisuudesta, meilllä niitä lapsia olisi enemmän. Tämähän tämä aloitus oli..

Mulla on rikkinäinen lapsuus (mielisairas äiti ja juoppo isäpuoli). Kolmessa sijaisperheessä itse olen asunut 14-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Valmistuin ammattiin ja muutin sitten omilleni. Poikaystäväni kanssa aloitin seurustelun 14-vuotiaana ja nyt 22 vuotta myöhemmin olemme edelleen yhdessä ja meillä on 2-vuotias lapsi. Omaan sukuuni en koe olevani velvollinen pitämään yhteyttä, koska ovat minut silloinkin "unohtaneet", kun olisin tukea nuoruudessani eniten kaivannut. Nyt saan kuulla vain siitä, että olen itsekäs, kun haluan olla oman perheeni kanssa enkä käy auttamassa sukulaisiani monen sadan kilometrin päässä. Itsellänikin on ongelmia tuon jaksamisen kanssa, vaikkei mitään masennusta ole kukaan diagnosoinutkaan. Varmaan kuitenkin jotain sellaista on. Vanhat ystävät ja kaverit ovat jääneet aikojen saatossa toiselle puolelle Suomea, eikä minun ole helppo solmia uusia suhteita. Parista työkaverista on tullut vähän läheisempiä, mutta aika vähän vuorotyön vuoksi keretään tapaamaan. Meilläkään ei siis ole tukiverkkoa. Miehen vanhemmat asuvat myös kaukana. Taitaa jäädä meillä lapsiluku yhteen. Tytön puolesta vaan harmittaa, kun ei ole juuri muita läheisiä hänellä, kuin me vanhemmat ja taitaa tosiaan ainokaiseksikin raukka jäädä.

 

[meilläkään]

Meilläkään ei niitä tukiverkkoja juurikaan ole, joten ymmärrän hyvin ap:n tunteet! Itse muutin etelä-suomesta pohjoiseen tavattuani mieheni ja yhdessä muutimme toiseen kaupunkiin juuri jäädessäni äitiyslomalle. Kaikki sukulaisemme ovat siis lähes 700 km:n päässä joten vauvanhoitoapua ei ollut... Lenkkikavereita yms. on meille molemmille tullut vuosien saatossa täältä uudesta kunpungistamme hiekkalaatikon äärestä mutta ei sellaisia ystäviä jotka voisivat lasta hoitaa tms. Eipä siis ole ketään kenelle mennä sunnuntaina syömään ja päiväkahville tai edes sellaista kenelle jättää lapsemme hoitoon jos joskus pitäisi mennä sisarusta sille synnyttämään... Surullinen tosiasia mutta olen oppinut elämään sen kanssa ja nautin kovasti työkavereista ja muiden äitien seurasta leikkipuistossa vaikkei heistä enää "virka-ajan" jälkeen apua olekkaan! Elämä ei enää ole yhtä sosiaalista ja kivaa kuin ennen muuttoani mutta ainakin jotakin seuraa on

Tuohon tyhjään syliin sen verran, että tiedän miltä sekin tuntuu. Meillä on vaan yksi lapsi ja mun sydäntä riistää kun ei mies halua enempää. Kaipaan niin kovasti vauvaa ja lapsemme siskoa tai veljeä että itku tulee lähes päivittäin... Huomenna pitäisi mennä katsomaan yhden työkaverin vauvaa ja tiedän jo valmiiksi että koville ottaa, sitä vaan NIIN kovasti haluaisi itsekkin...

 

[vieras]

No ehkä kantsisi sitten itse omankin jaksamisen uhalla tehdä iso perhe, jotta voisi sitten antaa lapsilleen edes sen, että niillä olisi paljon läheisiä ja tukiverkkoa. Näines niinku tulevaisuutta ajatellen. Mutta joo ymmärrän kyllä pointtisi. Itse olen kahden lapsen yh ja mietin jaksanko kolmannen lapsen yksinäni. Tukiverkkoa on, mutta ei miestä. Eipä se tukiverkko ole mun kanssa valvomassa, kun lapsi sairastaa tms. Ehkä tämä munkin lapsiluku jää kahteen.

 

[vieras]

Luulen, että tuo vaikea masennus on aika dominoiva tekijä tässä tilanteessa. Tukiverkon puute on toki iso ongelma, mutta ehkä se ei ole ylivoimainen este hommata sitä kolmatta lasta, jos sen todella haluaa. Ja ystäviä tosiaan voi olla, vaikkei heistä mitään konkreettista tukea olisikaan, niin paljon iloa kumminkin. Mutta se, jos on paha masennus, niin se varmaan tosiaan syö kaiken jaksamisen eikä saa aurinkoa pilkahtamaan pilvien lomasta.

 

[Ninniliina]

Piti ihan lukaista ketju uudelleen: on aivan eri asia seurustella kerhoissa ja hiekkalaatikoilla tutuksi tulleiden "vertaisten" kanssa kuin pitää yhtä oman suvun kanssa ja vanhojen ystävien kanssa - ihmisten jotka tuntee lapsesta saakka ja joihin ei tarvitse tutustua uudelleen ja uudelleen.

jaa no: mulla ei ole niitä vanhoja ystäviä, mutta näitä "vertaisista" saatuja uusia on
Tietenkään kaikkien kanssa ei ystävystä niin että jakais huolet ja murheet, vaikka voikin puhua lapsista tai yhteisistä harrastuksista. Mutta on niitäkin, joiden kanssa ystävystyy.

 

[Pinnasänky]

Olen monesti ihmetellyt, miksi "varamummoja" ja tukiperheitä on saatavilla isoilla paikkakunnilla, mutta pienillä paikkakunnilla ei edes tiedetä niiden olemassa olosta. Tukiperheitäkin tarjotaan vain niille, joilla on todella vakavia ongelmia, vrt lastensuojelu. Olisi kiva, jos joku toimittaja sattuisi lukemaan tätä ketjua ja tekisi jutun aiheesta.

 

[ap]

Kiitos sinulle viestistäsi! Minä en omiini ole kertonut kaikkea, mutta minullakin on todella rankka lapsuus ollut, kuten miehellänikin. Tämänkään takia ei uusien ihmissuhteiden solmiminen ole helppoa, kun perusluottamus on mitä on. Tätä lapsi-asiaa olen surenut. Toivon, että saan omat voimani joskus takaisin ja löydän iloa elämästä ja onnistun nauttimaan elämästä sellaisena kun se minulle näyttäytyy. Voimia kaikille joilla on yksinäistä ja surullista.