Ä
Äitinäkolmelle
Vieras
Olen kotona vauvan ja pienen taaperoikäisen kanssa. Esikoinen on jo koululainen. Olen pitänyt itseänä rauhallisena ja johdonmukaisena vanhempana. Esikoiselle oli tällainen helppo ollakin, oli rauhallinen ja "helppo" lapsi.
Keskimmäisen syntyessä koko vauva-aika oli valvomista, allergioiden kanssa taistelua ja kaikenlisäksi lapsi oli/on todella temperamenttinen,oli jo vauvaiästä saatikka nyt uhman alkaessa. Sitten tuli jopa suunnitellusti tämä kolmas lapsi. Ihana tapaus. Mutta toki olen väsynyt, todella väsynyt. Valvomisista yms.
Mutta kurkkua kuristaa ja itkettää. Tuntuu etten osaa enää olla äiti! Kaikki ystäväni ovat ihan eri elämäntilanteessa ja läheiset ystäväni muuttaneet myös töiden ja opiskelujen perässä eri paikkakunnille. Isovanhemmat asuvat kaukana. Tuntuu että elämässäni ei ole enää mitään muuta kuin äitiys, ruoanlaitto, siivoaminen... Se nakertaa itsetuntoa. Taapero ja vauva todella pitävät kiireisenä. Hiki virtaa päivästä toiseen ja kun keskiyöllä vauvan nukahdettua pääsen sänkyyn kaatumaan, nukahdan samantien. Mies tekee pitkää päivää töissä joten olen lasten kanssa paljon yksin. Ja se yksinäisyys kasvattaa pahaa oloa, minulla ei ole yhtään ystävää jolle voisin soittaa ja kysyä mennäänkö kahville.
Nyt viime kuukauden aikana tuntuu, että on alkanut tulla "mitta täyteen", niin sanotusti. En jaksa enää kun keskimmäinen raivoaa uhmasta kymmeniä kertoja päivässä, saatan huutaa takaisin (kuin lapsi). Jos lapsi tekee kiellettyä, saatan huutaa lopeta!!!! sen sijaan että menisin ottamaan lapsen rauhallisesti pois kielletystä tekemisestä ja kieltäisin napakasti.
Jos esikoinen "mokaa" siis jotain niin naurettavaa kuin maitolasi kaatuu tjn jokin tavara hukassa niin huudan hänellekin. Ihan kuin teininä omille vanhemmilleni huusin!Tänään huutamisen lisäksi haukuin tyhmäksi. Siinä jälkeenpäin pyysin anteeksi käytöstäni ja menin itseeni. Jos vanhempi haukkuu lasta tyhmäksi, miten sen saa enää korjattua. Miten saa enää välit ehjiksi, mietin.
En usko että esikoinen enää pystyy tukeutumaan minuun missään, kun olen hänelle vain huutanut, haukkunut ja suutun pienemmästäkin. En tiedä pitäisikö minun muuttaa pois, ehkä miehellä ja lapsilla olisi parempi ilman tällaista äitiä, joka vain lyttää lastensa elämää eikä jaksa olla turvallinen, lempeä vanhempi.
mitä itse tekisitte... Kaikken ironisinta on, että välineet esim toimia uhmaikäisen kanssa ja lasten kanssa on, jopa työn puolesta, mutta tuntuu että tällä hetkellä ei voimat riitä.
olen syvästi pettynyt itseeni ja kykyyni olla vanhempi
Keskimmäisen syntyessä koko vauva-aika oli valvomista, allergioiden kanssa taistelua ja kaikenlisäksi lapsi oli/on todella temperamenttinen,oli jo vauvaiästä saatikka nyt uhman alkaessa. Sitten tuli jopa suunnitellusti tämä kolmas lapsi. Ihana tapaus. Mutta toki olen väsynyt, todella väsynyt. Valvomisista yms.
Mutta kurkkua kuristaa ja itkettää. Tuntuu etten osaa enää olla äiti! Kaikki ystäväni ovat ihan eri elämäntilanteessa ja läheiset ystäväni muuttaneet myös töiden ja opiskelujen perässä eri paikkakunnille. Isovanhemmat asuvat kaukana. Tuntuu että elämässäni ei ole enää mitään muuta kuin äitiys, ruoanlaitto, siivoaminen... Se nakertaa itsetuntoa. Taapero ja vauva todella pitävät kiireisenä. Hiki virtaa päivästä toiseen ja kun keskiyöllä vauvan nukahdettua pääsen sänkyyn kaatumaan, nukahdan samantien. Mies tekee pitkää päivää töissä joten olen lasten kanssa paljon yksin. Ja se yksinäisyys kasvattaa pahaa oloa, minulla ei ole yhtään ystävää jolle voisin soittaa ja kysyä mennäänkö kahville.
Nyt viime kuukauden aikana tuntuu, että on alkanut tulla "mitta täyteen", niin sanotusti. En jaksa enää kun keskimmäinen raivoaa uhmasta kymmeniä kertoja päivässä, saatan huutaa takaisin (kuin lapsi). Jos lapsi tekee kiellettyä, saatan huutaa lopeta!!!! sen sijaan että menisin ottamaan lapsen rauhallisesti pois kielletystä tekemisestä ja kieltäisin napakasti.
Jos esikoinen "mokaa" siis jotain niin naurettavaa kuin maitolasi kaatuu tjn jokin tavara hukassa niin huudan hänellekin. Ihan kuin teininä omille vanhemmilleni huusin!Tänään huutamisen lisäksi haukuin tyhmäksi. Siinä jälkeenpäin pyysin anteeksi käytöstäni ja menin itseeni. Jos vanhempi haukkuu lasta tyhmäksi, miten sen saa enää korjattua. Miten saa enää välit ehjiksi, mietin.
En usko että esikoinen enää pystyy tukeutumaan minuun missään, kun olen hänelle vain huutanut, haukkunut ja suutun pienemmästäkin. En tiedä pitäisikö minun muuttaa pois, ehkä miehellä ja lapsilla olisi parempi ilman tällaista äitiä, joka vain lyttää lastensa elämää eikä jaksa olla turvallinen, lempeä vanhempi.
mitä itse tekisitte... Kaikken ironisinta on, että välineet esim toimia uhmaikäisen kanssa ja lasten kanssa on, jopa työn puolesta, mutta tuntuu että tällä hetkellä ei voimat riitä.
olen syvästi pettynyt itseeni ja kykyyni olla vanhempi
Varmasti lähes jokaiselta vanhemmalta menee joskus hermo.
järjestä ukkos kans nii et saat yhdenvapaapäivän tarviit sitä.