A
anika harmaana
Vieras
Pakko purkautua, kun käyn läpi jotain hiton kasvatuskriisiä.
Meillä on kolme tyttöä - 10v, 7v ja 3kk. Kahden nuoremman kanssa sujuu tällä hetkellä aika tasaisesti, mutta vanhin on ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen esimurrosiän.
Joka ainoa päivä on yhtä helvetin taistelua. Mitään ei voi sanoa eikä tehdä ilman, että tämä 10v "teinihirviö" inttää vastaan ja mitätöi. Tyttö haastaa jatkuvasti riitaa tuon ekaluokkalaisen kanssa ja minun kanssani. Isälleen ei niin jankkaa vastaan ja vauvasta huolehtii mielellään, mutta minun ja siskon kanssa on sukset ristissä koko ajan.
Tiedän, että kyseessä on vaihe, joka menee ohi aikanaan. Mutta minulle tuntuu olevan tosi hankalaa olla aikuinen näissä tilanteissa ja lähden jatkuvasti mukaan inttämään mitä älyttömimmistä asioista hänen kanssaan. Joka päivä päätän, että nyt olen parempi vanhempi ja iltaisin suren, etten taaskaan pystynyt siihen.
Nyt tyttö on viikonlopun leirillä ja tuntui kauhealta myöntää itselleen, että oman lapsen poissaolo on jopa helpotus. Tottakai rakastan tytärtäni, mutta välillä tuntuu, että hän on kadonnut ja tilalle on tullut joku ihan muu.
Kauhean ristiriitainen tunne. Samalla kun tunnen olevani vauvan kanssa paljon osaavampi ja rennompi äiti kuin aikaisemmin, koen olevani esikoisen kanssa surkeampi ja epävarmempi kuin koskaan. Tuntuu, että kaikki muut osaavat "olla aikuisia" ja kohdata nuo lähestyvän murrosiän oireet paljon paremmin. Pelkään, että menetän rakkaan tyttäreni ja aiheutan hänelle elinikäiset ongelmat tahtomattani.
Ei kukaan ole väittänyt, että tämän pitäisi olla helppoa, mutta onko se todella näin hankalaa? Ehkä osa tästä on vain väsymystäkin, kun vauva heräilee öisin ja oma uni on katkonaista. Tuntuu vaan, että keinot on niin hukassa. Ehkä mitään yleispäteviä keinoja ei ole edes olemassa.
Kiitos kun sain purkautua.
Meillä on kolme tyttöä - 10v, 7v ja 3kk. Kahden nuoremman kanssa sujuu tällä hetkellä aika tasaisesti, mutta vanhin on ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen esimurrosiän.
Joka ainoa päivä on yhtä helvetin taistelua. Mitään ei voi sanoa eikä tehdä ilman, että tämä 10v "teinihirviö" inttää vastaan ja mitätöi. Tyttö haastaa jatkuvasti riitaa tuon ekaluokkalaisen kanssa ja minun kanssani. Isälleen ei niin jankkaa vastaan ja vauvasta huolehtii mielellään, mutta minun ja siskon kanssa on sukset ristissä koko ajan.
Tiedän, että kyseessä on vaihe, joka menee ohi aikanaan. Mutta minulle tuntuu olevan tosi hankalaa olla aikuinen näissä tilanteissa ja lähden jatkuvasti mukaan inttämään mitä älyttömimmistä asioista hänen kanssaan. Joka päivä päätän, että nyt olen parempi vanhempi ja iltaisin suren, etten taaskaan pystynyt siihen.
Nyt tyttö on viikonlopun leirillä ja tuntui kauhealta myöntää itselleen, että oman lapsen poissaolo on jopa helpotus. Tottakai rakastan tytärtäni, mutta välillä tuntuu, että hän on kadonnut ja tilalle on tullut joku ihan muu.
Kauhean ristiriitainen tunne. Samalla kun tunnen olevani vauvan kanssa paljon osaavampi ja rennompi äiti kuin aikaisemmin, koen olevani esikoisen kanssa surkeampi ja epävarmempi kuin koskaan. Tuntuu, että kaikki muut osaavat "olla aikuisia" ja kohdata nuo lähestyvän murrosiän oireet paljon paremmin. Pelkään, että menetän rakkaan tyttäreni ja aiheutan hänelle elinikäiset ongelmat tahtomattani.
Ei kukaan ole väittänyt, että tämän pitäisi olla helppoa, mutta onko se todella näin hankalaa? Ehkä osa tästä on vain väsymystäkin, kun vauva heräilee öisin ja oma uni on katkonaista. Tuntuu vaan, että keinot on niin hukassa. Ehkä mitään yleispäteviä keinoja ei ole edes olemassa.
Kiitos kun sain purkautua.