Maailman surkein kasvattaja?

[anika harmaana]

Pakko purkautua, kun käyn läpi jotain hiton kasvatuskriisiä.

Meillä on kolme tyttöä - 10v, 7v ja 3kk. Kahden nuoremman kanssa sujuu tällä hetkellä aika tasaisesti, mutta vanhin on ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen esimurrosiän.

Joka ainoa päivä on yhtä helvetin taistelua. Mitään ei voi sanoa eikä tehdä ilman, että tämä 10v "teinihirviö" inttää vastaan ja mitätöi. Tyttö haastaa jatkuvasti riitaa tuon ekaluokkalaisen kanssa ja minun kanssani. Isälleen ei niin jankkaa vastaan ja vauvasta huolehtii mielellään, mutta minun ja siskon kanssa on sukset ristissä koko ajan.

Tiedän, että kyseessä on vaihe, joka menee ohi aikanaan. Mutta minulle tuntuu olevan tosi hankalaa olla aikuinen näissä tilanteissa ja lähden jatkuvasti mukaan inttämään mitä älyttömimmistä asioista hänen kanssaan. Joka päivä päätän, että nyt olen parempi vanhempi ja iltaisin suren, etten taaskaan pystynyt siihen.

Nyt tyttö on viikonlopun leirillä ja tuntui kauhealta myöntää itselleen, että oman lapsen poissaolo on jopa helpotus. Tottakai rakastan tytärtäni, mutta välillä tuntuu, että hän on kadonnut ja tilalle on tullut joku ihan muu.

Kauhean ristiriitainen tunne. Samalla kun tunnen olevani vauvan kanssa paljon osaavampi ja rennompi äiti kuin aikaisemmin, koen olevani esikoisen kanssa surkeampi ja epävarmempi kuin koskaan. Tuntuu, että kaikki muut osaavat "olla aikuisia" ja kohdata nuo lähestyvän murrosiän oireet paljon paremmin. Pelkään, että menetän rakkaan tyttäreni ja aiheutan hänelle elinikäiset ongelmat tahtomattani.

Ei kukaan ole väittänyt, että tämän pitäisi olla helppoa, mutta onko se todella näin hankalaa? Ehkä osa tästä on vain väsymystäkin, kun vauva heräilee öisin ja oma uni on katkonaista. Tuntuu vaan, että keinot on niin hukassa. Ehkä mitään yleispäteviä keinoja ei ole edes olemassa.

Kiitos kun sain purkautua.

 

[Mintuli]

:hug: Kyllä se ohi menee... ei varmaan lohduta paljoo, mut...

 

[kuulepas]

Muut ovat ihan yhtä hukassa lastensa kanssa jossain vaiheessa, ja muut ovat myös helpottuneita saadessaan lapset joskus nurkista pois, ainakin jos lapsia on yli 1.

 

[kuulepas]

Muut ovat ihan yhtä hukassa lastensa kanssa jossain vaiheessa, ja muut ovat myös helpottuneita saadessaan lapset joskus nurkista pois, ainakin jos lapsia on yli 1.

Suomessa vanhemat oikein odottavat, että lapset lähtevät aikaisin pois, ja suomessa lähdetäänkin aikaisemmin kuin muualla.

Mutta sitten kun on enää kuopus kotona, vanhemmat alkavat jaksaa paremmin ja hänelle ostellaan enemmän kuin muille, ja hänestä ei tahdota eroon. Eli monta lasta on usein monta rasitusta ja tottakai väsyy, ja haluaa omaakin aikaa. Ja monta lasta on monta tappelua.

 

[anika]

kiitos sanoistanne. Tiedän toki, että kyseessä on ohimenevä vaihe ja että muillakin on näitä samoja ajatuksia.

Itku silmässä näitä asioita iltaisin miettii. Huomaan toisaalta sen, että isänsä kanssa tyttö onkin paljon tasaisempi, kun isänsä ei lähde mukaan mihinkään inttämiseen vaan pysyy tilanteessa jämäkkänä aikuisena. Toisaalta en sitten osaa tehdä samaa perässä.

Ehkä tilannetta pahentaa sekin, kun tuo ekaluokkalainen on nyt niin tasaisessa vaiheessa, ettei hänen tekemisiinsä juuri tarvitse puuttua. Sitten isompi huutaa, että "aina sä vaan mua haukut ja tuota et ikinä", eikä pysty edes sanomaan, että sanoinhan mä sillekin, kun ei ole tarvinnut aikoihin mistään juurikaan sanoa.

Sitten kun on tarpeeksi turhautunut ja väsynyt, niin alkaa jo oikein odottaa, että milloin se taas aloittaa. Ettei enää odotakaan siltä lapselta mitään hyvää.

Käytiin tosin yhtenä päivänä hyvä keskustelu eräästä meidän perheen säännöstä, joka oli "ihan nuija". Sanoin, että tiedän, ettei minun keksimäni tapa ole välttämättä paras, mutta se on paras minkä keksin. Kehotin tyttöä miettimään, jos hän keksisi jonkin toimivamman. Vähän ajan päästä tyttö totesi, ettei hän nyt keksi ja minä sanoin, että jos myöhemmin tulee mieleen, niin tule sanomaan. Kokeiltaisiin sitten sitä. Tilanne meni sitten ihan rauhallisesti ohi ilman molemminpuolista huutamista.

Jotain tämäntapaista kai sitä pitäisi yrittää, mutta kun se unohtuu aina, kun tyttö aloittaa sen "ihan sama", "mitä väliä?" ja "ei kiinnosta" -jankkaamisen. Vajoan välittömästi samalle tasolle. Tiedän tekeväni väärin, mutta en osaa lopettaakaan. Samalla puolustelen itseäni ajattelemalla, että ei kai tässä muutakaan voi.

Ehkä tämä tästä...

 

[hmh]

Pakko purkautua, kun käyn läpi jotain hiton kasvatuskriisiä.

Meillä on kolme tyttöä - 10v, 7v ja 3kk. Kahden nuoremman kanssa sujuu tällä hetkellä aika tasaisesti, mutta vanhin on ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen esimurrosiän.

Joka ainoa päivä on yhtä helvetin taistelua. Mitään ei voi sanoa eikä tehdä ilman, että tämä 10v "teinihirviö" inttää vastaan ja mitätöi. Tyttö haastaa jatkuvasti riitaa tuon ekaluokkalaisen kanssa ja minun kanssani. Isälleen ei niin jankkaa vastaan ja vauvasta huolehtii mielellään, mutta minun ja siskon kanssa on sukset ristissä koko ajan.

Tiedän, että kyseessä on vaihe, joka menee ohi aikanaan. Mutta minulle tuntuu olevan tosi hankalaa olla aikuinen näissä tilanteissa ja lähden jatkuvasti mukaan inttämään mitä älyttömimmistä asioista hänen kanssaan. Joka päivä päätän, että nyt olen parempi vanhempi ja iltaisin suren, etten taaskaan pystynyt siihen.

Nyt tyttö on viikonlopun leirillä ja tuntui kauhealta myöntää itselleen, että oman lapsen poissaolo on jopa helpotus. Tottakai rakastan tytärtäni, mutta välillä tuntuu, että hän on kadonnut ja tilalle on tullut joku ihan muu.

Kauhean ristiriitainen tunne. Samalla kun tunnen olevani vauvan kanssa paljon osaavampi ja rennompi äiti kuin aikaisemmin, koen olevani esikoisen kanssa surkeampi ja epävarmempi kuin koskaan. Tuntuu, että kaikki muut osaavat "olla aikuisia" ja kohdata nuo lähestyvän murrosiän oireet paljon paremmin. Pelkään, että menetän rakkaan tyttäreni ja aiheutan hänelle elinikäiset ongelmat tahtomattani.

Ei kukaan ole väittänyt, että tämän pitäisi olla helppoa, mutta onko se todella näin hankalaa? Ehkä osa tästä on vain väsymystäkin, kun vauva heräilee öisin ja oma uni on katkonaista. Tuntuu vaan, että keinot on niin hukassa. Ehkä mitään yleispäteviä keinoja ei ole edes olemassa.

Kiitos kun sain purkautua.

Esimurrosiän? Etkös muista että tytöillä murrosikä voi hyvinkin alkaa jo 10 vuotiaana.

 

[anika]

Pakko purkautua, kun käyn läpi jotain hiton kasvatuskriisiä.

Meillä on kolme tyttöä - 10v, 7v ja 3kk. Kahden nuoremman kanssa sujuu tällä hetkellä aika tasaisesti, mutta vanhin on ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen esimurrosiän.

Joka ainoa päivä on yhtä helvetin taistelua. Mitään ei voi sanoa eikä tehdä ilman, että tämä 10v "teinihirviö" inttää vastaan ja mitätöi. Tyttö haastaa jatkuvasti riitaa tuon ekaluokkalaisen kanssa ja minun kanssani. Isälleen ei niin jankkaa vastaan ja vauvasta huolehtii mielellään, mutta minun ja siskon kanssa on sukset ristissä koko ajan.

Tiedän, että kyseessä on vaihe, joka menee ohi aikanaan. Mutta minulle tuntuu olevan tosi hankalaa olla aikuinen näissä tilanteissa ja lähden jatkuvasti mukaan inttämään mitä älyttömimmistä asioista hänen kanssaan. Joka päivä päätän, että nyt olen parempi vanhempi ja iltaisin suren, etten taaskaan pystynyt siihen.

Nyt tyttö on viikonlopun leirillä ja tuntui kauhealta myöntää itselleen, että oman lapsen poissaolo on jopa helpotus. Tottakai rakastan tytärtäni, mutta välillä tuntuu, että hän on kadonnut ja tilalle on tullut joku ihan muu.

Kauhean ristiriitainen tunne. Samalla kun tunnen olevani vauvan kanssa paljon osaavampi ja rennompi äiti kuin aikaisemmin, koen olevani esikoisen kanssa surkeampi ja epävarmempi kuin koskaan. Tuntuu, että kaikki muut osaavat "olla aikuisia" ja kohdata nuo lähestyvän murrosiän oireet paljon paremmin. Pelkään, että menetän rakkaan tyttäreni ja aiheutan hänelle elinikäiset ongelmat tahtomattani.

Ei kukaan ole väittänyt, että tämän pitäisi olla helppoa, mutta onko se todella näin hankalaa? Ehkä osa tästä on vain väsymystäkin, kun vauva heräilee öisin ja oma uni on katkonaista. Tuntuu vaan, että keinot on niin hukassa. Ehkä mitään yleispäteviä keinoja ei ole edes olemassa.

Kiitos kun sain purkautua.

Esimurrosiän? Etkös muista että tytöillä murrosikä voi hyvinkin alkaa jo 10 vuotiaana.

niin, voihan se sitäkin olla. Ajattelin vaan, että kun mitään fyysisiä oireita ei ole vielä näkyvissä, niin puhuttaisiin vielä esimurrosiästä.

Mutta en tosiaan ole kovin hyvin perillä näistä nimityksistä. Pitää varmaan alkaa selvittämään, kunhan löytyy voimia.

 

[pieras]

Voisitko kokeilla sitä, että menet toiseen huoneeseen, kun huomaat alkavasi jankkaamaan?

 

[anika]

Voisitko kokeilla sitä, että menet toiseen huoneeseen, kun huomaat alkavasi jankkaamaan?

tämä voisi toimiakin. Tyttö tuskin tulisi perässä.

Taidan ruveta menemään takapihalle. Kyllä siellä talvipakkasessa varmaan äkkiä lauhtuu...

Pitäis kyllä olla semmoinen huone, minne ei sitten kuule, jos tyttö jää vielä jankkaamaan sinne. Ettei lähde uudelleen "kone käyntiin"...