L
"Lilith"
Vieras
Onko muita joilla on ongelmallinen suhde vanhempaan/vanhempiin? Vanhempien kanssa ollaan kyllä väleissä, vaikka se tuntuu suureksi osaksi turhalta ja voimiavievältä?
Itse olen yhä enemmän ja enemmän alkanut vuosien kuluessa ihmettelemään äitini käytöstä. Tuntuu, että minä olen hänelle jokin sylkykuppi, ihan kuin olisi pitänyt vääntää lapsi vain siksi, että on joku johon purkaa kaikki patoumansa.
Äitini on perusluonteeltaan hyvin arka ja sellainen kiltti kynnysmattotyyppi... Itse asiassa kaikkien muiden paitsi minun kanssani. Yritän selittää pääpiirteitä:
Minun pitäisi olla "kusi sukassa", hiljaa ja nätisti, jopa nyt aikuisena. Jos esimerkiksi kaavin jotain lautasta/pureskelen esim.näkkileipää tms. mitä tahansa mistä lähtee vähän ääntä, äitini alkaa tuijottaa. Tai paremminkin sanottuna mulkoilla. Ei sano mitään, mulkoilee vain niin kauan että vastaan katseeseen. Vasta jos en lopeta äänen pitämistä, hän saa sanaisen arkkunsa auki ja toteaa jotain "Mitä varten sitä pitää noin lujaa kaapia" tms. pitäis olla hiljaa ja huomaamaton. Äitiäni jotenkin ärsyttää se jos minä pidän ääntä, hän itse saa kyllä ääntä pitää, eikä hän ketään muuta ala mulkoilla.
Tästä päästäänkin ylipäänsä siihen mulkoiluun. Jos sanon tai teen mitä tahansa, josta äitini ei nyt sillä hetkellä satu pitämään, alkaa se mulkoilu. Hän tuijottaa, tuijottaa ja tuijottaa vain sellainen loukkaantunut marttyyrin ilme naamallaan, silmät palaen. Olen aivan loputtoman kyllästynyt tuohon lapsesta asti jatkuneeseen katseella alistamiseen/halveksimiseen, ja aikuisena olenkin sanonut moneen otteeseen että suu on sanomista varten jos on jotain asiaa.
Äitini on todella herkkä loukkaantumaan, varsinkin minun sanomisistani. Vaikka kuinka asiallisesti, järkevästi ja rauhallisesti yrittäisi sanoa, vastassa on taas marttyyri. Loukkaantumisen aiheet ovat usein täysin naurettavia. Sitten alkaa se syyllistäminen "Mitä varten sun pitää olla noin ilkeä?" "Mitä varten sä et halua että mä olen onnellinen?" (Esim. tilanteessa jossa yritin väläyttää vaihtoehtoa että onko järkevää jatkaa alkoholisoituneen ja katoamistemppuja tekevän miehen kanssa)
Usein näissä tilanteissa hän myös käyttäytyy kuin teini, poistuu ovia heitellen paikalta, tai vaihtoehtoisesti alkaa mököttää eikä puhu pitkään aikaan mitään.
Äitini huutaminen on ollut murheenani lapsesta asti. Hän alkaa huutamaan aivan pienistäkin asioista pää punaisena. Hän hermostuu todella herkästi, menee tolaltaan ja loukkaantuu. On usein pahalla päällä ja purkaa kiukkunsa minuun. Esimerkkinä tältä viikonlopulta, olimme sopineet että äitini värjää hiukseni. Hän käski minun laittaa kaikki jo valmiiksi. Minä sitten laitoin kaiken valmiiksi sillä aikaa kun hän keskittyi johonkin elokuvaan. Sekoitin värin ja avasinkin sen valmiiksi. Hän ei sitten yhtään katsonut mitä teki ja alkoi ravistella jo avattua väripurkkia ja meni tästä aivan tolaltaan. Kysyin ihan rauhallisesti että etkö nähnyt että se oli jo auki, hän alkoi HUUTAA "ei ihminen voi kymmentä asiaa huomata yhtä aikaa, voi perkeleen perkele väriä on nyt joka paikassa, aina sama juttu että matotkin pilataan vaikka niitä kuinka yrittää varjella!"
Näitä samanlaisia hermostumisia ja huutamisia olisi esimerkkejä niin paljon että menisi tukkoon koko sivusto. Joskus huutamiselle ei ole yhtään mitään syytä, hän on vain pahalla päällä ja etsii minusta jonkun vian tai jostain muualta jonkin epäkohdan josta alkaa huutamaan.
Hän myös puolustelee jatkuvasti tekemisiään ja sanomisiaan vaikka kukaan ei häntä mistään syyttäisikään. Joskus normaali keskustelu tuntuu mahdottomalta kun hän nousee takajaloilleen ja menettää malttinsa. Usein lauseet tällöin alkavat: "ei ihmiseltä voi vaatia.." "no mitä se nyt haittaa..." "ei ihminen voi luonteelleen mitään.." jne (Silti hän olettaa että minun pitäisi pystyä silmänräpäyksessä muuttumaan, silloin lauseet alkavatkin "kyllä ihmisen pitää pystyä..." "ei ihminen saa olla tuollainen..." jne)
Äidilläni on ollut enemmän ja vähemmän ongelmaa alkoholin kanssa aina. Olemme usein ottaneet yhdessä "kuppia" kun olen vierailulla, koska äidilläni on vaikeuksia olla viikonloppua selvinpäin ja itse taas kestän häntä paremmin pienessä humalassa. Äitini on yrittänyt lopettaa/vähentää juomista usein siinä onnistumatta. Hän tuntee katumusta juomisestaan ja yrittää peitellä sitä (esim. puhelimessa puhuessa kyllä kuulen äänestä jos hän on juonut, mutta ei millään myönnä asiaa) Krapuloissaan hän vannoo ja vaahtoaa että kyllä nyt tämä juominen loppuu.
Nyt esiin nousi uusi piirre: hän syyllistää minua juomisestaan.
Mennessäni hänen luokseen nyt viikonloppuna, huomasin kyllä nopeasti että hän on taas "pistoksissa" eli juomista tekee mieli. Aina mennään samaa kaavaa: hän vilkuilee kelloa (kauanko kauppa on auki) hän vihjailee juomisesta, saattaa sanoa esim. etkö ostanut itsellesi yhtään saunakaljaa (vaikka emme sitten kuitenkaan saunassa käy) Mitä enemmän kello alkaa olla, sen suoremmiksi puheet menevät. Itse yritän vältellä aihetta ja olla sen kummemmin kommentoimatta. Lopulta hän sitten sanoo suoraan että voisi muutaman oluen hakea (hänelle se "muutama" on sellaisen 10 pulloa)
Perjantaina hän meni hetkeksi päiväunille, oli kuulemma nukkunut huonosti. Minä sitte luin olohuoneessa sohvalla lehteä makuultani ja olin itsekkin raskaan viikon päätteeksi väsynyt. Uni alkoi siis tulla itselläkin silmään ja ajattelin hetkeksi torkahtaa sohvalle, kun samalla kuulin äitini tulevan makuuhuoneesta ja hän tuli myös olohuoneeseen. Olin aivan puoliunessa. No päästiin taas siihen että pitäisikö muutama kalja hakea.. En edes vastannut mitään kun äitini oli jo vetämässä takkia päälleen että no nyt pitää jo mennä sitten (joku ohjelma oli alkamassa)
Lauantaina aamulla hän sitten oli taas krapulakatumuksessaan, ja alkoi syyllistämään minua "Kyllä mä olisin juomatta pystynyt olemaan, mutta sä aloit taas kiukuttelemaan niin ajattelin että kai se on taas kauppaan mentävä!" Olin ihan että häh, siksi en puhunut mitään kun olin juuri nukahtamassa ja aivan puoliunessa. Eli asia oli nyt hänen mielestään niin päin että minä olisin halunnut juomista ja kiukuttelin kun sitä ei ollut..
Juomiselle on aina kaikenlaisia selityksiä ja "syitä" milloin on stressiä, ottaa päähän, ei saa nukuttua, nyt näköjään jo minun "kiukutteluni" jne jne.
Tulipahan tekstiä, ja paljon olisi lisääkin kirjoitettavaa. Alan olla väsynyt tilanteeseen. Äitini on monella tavalla onnistunut vaurioittamaan minua henkisesti kasvaessani, olen ymmärtänyt sen vasta aikuisena. En tiedä mitä tekisin
Itse olen yhä enemmän ja enemmän alkanut vuosien kuluessa ihmettelemään äitini käytöstä. Tuntuu, että minä olen hänelle jokin sylkykuppi, ihan kuin olisi pitänyt vääntää lapsi vain siksi, että on joku johon purkaa kaikki patoumansa.
Äitini on perusluonteeltaan hyvin arka ja sellainen kiltti kynnysmattotyyppi... Itse asiassa kaikkien muiden paitsi minun kanssani. Yritän selittää pääpiirteitä:
Minun pitäisi olla "kusi sukassa", hiljaa ja nätisti, jopa nyt aikuisena. Jos esimerkiksi kaavin jotain lautasta/pureskelen esim.näkkileipää tms. mitä tahansa mistä lähtee vähän ääntä, äitini alkaa tuijottaa. Tai paremminkin sanottuna mulkoilla. Ei sano mitään, mulkoilee vain niin kauan että vastaan katseeseen. Vasta jos en lopeta äänen pitämistä, hän saa sanaisen arkkunsa auki ja toteaa jotain "Mitä varten sitä pitää noin lujaa kaapia" tms. pitäis olla hiljaa ja huomaamaton. Äitiäni jotenkin ärsyttää se jos minä pidän ääntä, hän itse saa kyllä ääntä pitää, eikä hän ketään muuta ala mulkoilla.
Tästä päästäänkin ylipäänsä siihen mulkoiluun. Jos sanon tai teen mitä tahansa, josta äitini ei nyt sillä hetkellä satu pitämään, alkaa se mulkoilu. Hän tuijottaa, tuijottaa ja tuijottaa vain sellainen loukkaantunut marttyyrin ilme naamallaan, silmät palaen. Olen aivan loputtoman kyllästynyt tuohon lapsesta asti jatkuneeseen katseella alistamiseen/halveksimiseen, ja aikuisena olenkin sanonut moneen otteeseen että suu on sanomista varten jos on jotain asiaa.
Äitini on todella herkkä loukkaantumaan, varsinkin minun sanomisistani. Vaikka kuinka asiallisesti, järkevästi ja rauhallisesti yrittäisi sanoa, vastassa on taas marttyyri. Loukkaantumisen aiheet ovat usein täysin naurettavia. Sitten alkaa se syyllistäminen "Mitä varten sun pitää olla noin ilkeä?" "Mitä varten sä et halua että mä olen onnellinen?" (Esim. tilanteessa jossa yritin väläyttää vaihtoehtoa että onko järkevää jatkaa alkoholisoituneen ja katoamistemppuja tekevän miehen kanssa)
Usein näissä tilanteissa hän myös käyttäytyy kuin teini, poistuu ovia heitellen paikalta, tai vaihtoehtoisesti alkaa mököttää eikä puhu pitkään aikaan mitään.
Äitini huutaminen on ollut murheenani lapsesta asti. Hän alkaa huutamaan aivan pienistäkin asioista pää punaisena. Hän hermostuu todella herkästi, menee tolaltaan ja loukkaantuu. On usein pahalla päällä ja purkaa kiukkunsa minuun. Esimerkkinä tältä viikonlopulta, olimme sopineet että äitini värjää hiukseni. Hän käski minun laittaa kaikki jo valmiiksi. Minä sitten laitoin kaiken valmiiksi sillä aikaa kun hän keskittyi johonkin elokuvaan. Sekoitin värin ja avasinkin sen valmiiksi. Hän ei sitten yhtään katsonut mitä teki ja alkoi ravistella jo avattua väripurkkia ja meni tästä aivan tolaltaan. Kysyin ihan rauhallisesti että etkö nähnyt että se oli jo auki, hän alkoi HUUTAA "ei ihminen voi kymmentä asiaa huomata yhtä aikaa, voi perkeleen perkele väriä on nyt joka paikassa, aina sama juttu että matotkin pilataan vaikka niitä kuinka yrittää varjella!"
Näitä samanlaisia hermostumisia ja huutamisia olisi esimerkkejä niin paljon että menisi tukkoon koko sivusto. Joskus huutamiselle ei ole yhtään mitään syytä, hän on vain pahalla päällä ja etsii minusta jonkun vian tai jostain muualta jonkin epäkohdan josta alkaa huutamaan.
Hän myös puolustelee jatkuvasti tekemisiään ja sanomisiaan vaikka kukaan ei häntä mistään syyttäisikään. Joskus normaali keskustelu tuntuu mahdottomalta kun hän nousee takajaloilleen ja menettää malttinsa. Usein lauseet tällöin alkavat: "ei ihmiseltä voi vaatia.." "no mitä se nyt haittaa..." "ei ihminen voi luonteelleen mitään.." jne (Silti hän olettaa että minun pitäisi pystyä silmänräpäyksessä muuttumaan, silloin lauseet alkavatkin "kyllä ihmisen pitää pystyä..." "ei ihminen saa olla tuollainen..." jne)
Äidilläni on ollut enemmän ja vähemmän ongelmaa alkoholin kanssa aina. Olemme usein ottaneet yhdessä "kuppia" kun olen vierailulla, koska äidilläni on vaikeuksia olla viikonloppua selvinpäin ja itse taas kestän häntä paremmin pienessä humalassa. Äitini on yrittänyt lopettaa/vähentää juomista usein siinä onnistumatta. Hän tuntee katumusta juomisestaan ja yrittää peitellä sitä (esim. puhelimessa puhuessa kyllä kuulen äänestä jos hän on juonut, mutta ei millään myönnä asiaa) Krapuloissaan hän vannoo ja vaahtoaa että kyllä nyt tämä juominen loppuu.
Nyt esiin nousi uusi piirre: hän syyllistää minua juomisestaan.
Mennessäni hänen luokseen nyt viikonloppuna, huomasin kyllä nopeasti että hän on taas "pistoksissa" eli juomista tekee mieli. Aina mennään samaa kaavaa: hän vilkuilee kelloa (kauanko kauppa on auki) hän vihjailee juomisesta, saattaa sanoa esim. etkö ostanut itsellesi yhtään saunakaljaa (vaikka emme sitten kuitenkaan saunassa käy) Mitä enemmän kello alkaa olla, sen suoremmiksi puheet menevät. Itse yritän vältellä aihetta ja olla sen kummemmin kommentoimatta. Lopulta hän sitten sanoo suoraan että voisi muutaman oluen hakea (hänelle se "muutama" on sellaisen 10 pulloa)
Perjantaina hän meni hetkeksi päiväunille, oli kuulemma nukkunut huonosti. Minä sitte luin olohuoneessa sohvalla lehteä makuultani ja olin itsekkin raskaan viikon päätteeksi väsynyt. Uni alkoi siis tulla itselläkin silmään ja ajattelin hetkeksi torkahtaa sohvalle, kun samalla kuulin äitini tulevan makuuhuoneesta ja hän tuli myös olohuoneeseen. Olin aivan puoliunessa. No päästiin taas siihen että pitäisikö muutama kalja hakea.. En edes vastannut mitään kun äitini oli jo vetämässä takkia päälleen että no nyt pitää jo mennä sitten (joku ohjelma oli alkamassa)
Lauantaina aamulla hän sitten oli taas krapulakatumuksessaan, ja alkoi syyllistämään minua "Kyllä mä olisin juomatta pystynyt olemaan, mutta sä aloit taas kiukuttelemaan niin ajattelin että kai se on taas kauppaan mentävä!" Olin ihan että häh, siksi en puhunut mitään kun olin juuri nukahtamassa ja aivan puoliunessa. Eli asia oli nyt hänen mielestään niin päin että minä olisin halunnut juomista ja kiukuttelin kun sitä ei ollut..
Juomiselle on aina kaikenlaisia selityksiä ja "syitä" milloin on stressiä, ottaa päähän, ei saa nukuttua, nyt näköjään jo minun "kiukutteluni" jne jne.
Tulipahan tekstiä, ja paljon olisi lisääkin kirjoitettavaa. Alan olla väsynyt tilanteeseen. Äitini on monella tavalla onnistunut vaurioittamaan minua henkisesti kasvaessani, olen ymmärtänyt sen vasta aikuisena. En tiedä mitä tekisin
