Mahdotonta riitelyä!

[annasus]

Minulla (26v) ja avomiehelläni (35v) on ollut viimeiset 3 kuukautta erittäin riitaisaa. Tuntuu, että joka ikinen pikkuriita paisuu aivan yli äyräiden. Viimeaikaiset riidat ollaan saatu keskusteltua (todella kovan väännön jälkeen) ja sovimme yleensä joka riidan yhteydessä toimintatavoista (esim. viimeisimmän jälkeen otimme käyttöön "puhekapulan", se jolla on puheenvuoro pitää kapulaa ja toinen ei saa puhua päälle tai keskeyttää, näinollen voimme pitää keskutelut huomattavasti rauhallisempana ja pidimme sitä hyvänä ja toimivana ratkaisuna) Mutta nyt, kun seuraava riita tuli ja huomasin, ettei keskutelu suju vaan menee yli/huudoksi/päällepuhumiseksi molemmilla osapuolilla, ehdotin uudestaan kapulaa. No ei käynyt enää. Mies sanoi sen olevan turha, sillä hän oli menossa pian töihin ja ei ollut oikea hetki.

Vastaavanlaisia tilanteita on ollut ennenkin, esimerkiksi mies ei voi sietää jos huudan tai "käyttäydyn törkeästi" (kiroilen, osoitan mieltäni). Suuttumus on suuri jos käyttäydyn niin, koska se ei ole hyväksyttävää missään muotoa. Kuitenkin kun hän suuttu, hän käyttäytyy itse samanlailla, ellei jopa pahemmin mutta ero onkin siinä, että hän voi käyttyätyä niin koska minäkin olen toiminut samanlailla joskus aiemmin.

Tilanne on todella paha. Olen henkisesti aivan lopussa tähän riitelyyn. Riitojen yhteydessä mies tuntuu todella julmalta ja jyräävältä. Rakkautta ja uskollisuutta on mutta kommunikaatiomme on täysin hukassa. Minusta tuntuu, että avomieheni käsittää kaiken sanomiseni jotenkin väärin. En ole ihan varma uskallanko enää puhua riitojen aika mistään sillä se vain johtaa suurempaan riitaan. Kun tilanne on rauhaisa (esim. viimeksi puhekapulan kanssa) mies kyllä ymmärtää käyttäytyneensä hölmösti, pyytää anteeksi ym. Mutta heti seuraavan riidan tulessa kaikki tuntuu unohtuvan. Mikä avuksi siskot ja veljet?

 

[Sivupersoona]

Yksin ainakin on vaikea riidellä. Joten olkaa hiljaa, jos mies haastaa riitaa.
Näkeehän sen täälläkin, jos toinen kirjoittaja vähänkin haastaa riitaan, niin kohta on kauhea sota käynnissä.
Mielen maltti on suurin valtti.

 

[50v äiti]

Olen 50 vuotias ja muistan kuinka vanhempani riitelivät ollessani lapsi. Riitaa jatkui yhteen soittoon viikon jos toisenkin. Nukahdin illalla riitelyyn ja aamulla siihen heräsin. Olin kauhean masentunut silloin kun vanhemmillani oli riita päällä. Ei ollut kivaa mennä kouluun eikä tulla kotiin. Muistan kun olin vatsastani niin kipeä että äiti vei minut lääkäriin ja sain pieniä keltaisia pillereitä lääkkeeksi.

Kumpikaan ei osannut antaa periksi. He vain halusivat molemmat olla oikeassa ja sitähän ei riitelemällä saavuteta. Jomman kumman pitäisi olla sankari ja antaa periksi.

Olin äskettäin vanhemmillani vierailulla ja he riitelivät taas. Tiesin ettei se riita tule loppumaan, joten jouduin lähtemään pois. Jouduin ajamaan autolla turhaan 500 km. He eivät osanneet kumpikaan antaa periksi ja se oli niin ikävää kuultavaa, että olin taas vatsastani todella jännittynyt ja se parani vasta vuorokauden kuluttua siitä kun olin lähtenyt lapsuudenkodistani.

 

[koukussa riitelyyn]

Jos lapsi on 50-vuotias, ei ainakaan enää tarvitsisi lasten takia olla naimisissa. Oliskohan aika jo erota ja lopettaa riitely. Jospa jotkut ovatkin jääneet riitelemisen koukkuun....? Niinkin voi käydä.

 

[särö/]

Olen 50 vuotias ja muistan kuinka vanhempani riitelivät ollessani lapsi. Riitaa jatkui yhteen soittoon viikon jos toisenkin. Nukahdin illalla riitelyyn ja aamulla siihen heräsin. Olin kauhean masentunut silloin kun vanhemmillani oli riita päällä. Ei ollut kivaa mennä kouluun eikä tulla kotiin. Muistan kun olin vatsastani niin kipeä että äiti vei minut lääkäriin ja sain pieniä keltaisia pillereitä lääkkeeksi.

Kumpikaan ei osannut antaa periksi. He vain halusivat molemmat olla oikeassa ja sitähän ei riitelemällä saavuteta. Jomman kumman pitäisi olla sankari ja antaa periksi.

Olin äskettäin vanhemmillani vierailulla ja he riitelivät taas. Tiesin ettei se riita tule loppumaan, joten jouduin lähtemään pois. Jouduin ajamaan autolla turhaan 500 km. He eivät osanneet kumpikaan antaa periksi ja se oli niin ikävää kuultavaa, että olin taas vatsastani todella jännittynyt ja se parani vasta vuorokauden kuluttua siitä kun olin lähtenyt lapsuudenkodistani.

Juuri tänään viimeksi mietin että minkähänlainen minusta olisi ihmisenä kehittynyt jos olisin saanut elää turvallisen ja tasapainoisen lapsuuden ja nuoruuden.
En syytä vanhempiani mistään, he tekivät minkä osasivat ja jaksoivat meidän lasten hyväksi..mutta aina oli niin ahdistavaa ja jännittuneisyys ei poistunut nurkistamme koskaan kokonaan.
Isä oli ollut sodassa ja äitini nuori nainen joka oli joutunut miniäksi maalaistaloon, aivan erilaisiin oloihin mistä itse tuli.Siis alkeellisiin..
Isälläni oli muiden ongelmiensa lisäksi jonkin verran alkoholiongelmaakin, joka tietysti toi oman leimansa.
Väkivaltaisuutta oli, ja kun olin senverran iso että ymmärsin lähteä yökylään kun tiesin tilanteen tulevan..kävi joskus niinkin että jouduin kylässä vielä enemmän pelon valtaan.
Kylä ei ollut mikä tahansa vaan sukulaispaikka!

Päällisin puolin olen sosiaalinen ja positiivinen ihminen, minusta jopa tykätään..mutta aina on jonkinlainen ahdistus taustalla.

Tulin nyt tähän ketjuun purkamaan omaa sydäntäni, mutta suonette sen.
Kaikkea hyvää!

 

[sama toistuu]

Minunkin isä oli sotaveteraani ja riidat äidin kanssa olivat kovia. Äidillä oli taipumus epäillä kaikkea ja sitä ei hermoton veteraani-isäni sietänyt. Minäkin varmaan masennuin jo lapsena. Oma avioliittoni on päättynyt. Äitini parani ihan silmissä, kun isä kuoli. Itse olen hyvin tyytyväinen elämääni erottuani. Ei kyllä elämää kannata tuhlata riitaisaan suhteeseen.

 

[50 v äiti]

Olen aivan varma että vanhempani nauttivat riitelemisestä. Ovat jääneet koukkuun. Olemme siskon kanssa monesti puhuneet kuinka samanlaisia he ovat ja heille riiteleminen on elämäntapa. Harmillista vain että lapsille se ei ole yhtä ihanaa.
Jos vanhempani eivät välittäisi toisistaan he varmasti olisivat eronneet jo ajat sitten.

 

[annasus]

Olen kyllä miettinyt tuota periksiantamista omalta osaltani ja nykyään yleensä jopa teen niin, jotta saisimme rauhan maahan. Riidat kumminkin yleensä lähtee siittä, että haluan puhua jos minusta jokin suhteessamme tuntuu huonolta. En koe, että syytän tai nalkutan kovin pahasti, yritän puhua siittä mikä minulla on hätänä. Tässä kohtaa mies yleensä lähtee kierroksille, sillä hän käsittää monesti asian väärin, jotenkin syyttelyksi. Riita jatkuu kun en enää saa puheenvuoroa selittää kunnolla mitä tarkoitin, sillä omat johtopäätökset on hänen puoleltaan vedetty ja siittä on syytä riemastua. Oma hermostumiseni lähtee sitten siittä kun en tule kuulluksi ja tavallaan alistetuksi kun minun sanomani "ei pidä paikkaansa " tai "on väärin perusteltua".

Vielä vaikeammaksi asian vielä tosiaan tekee se, että tiedän, että mies osaa keskutella järkevästi kun haluaa ja pystyy välillä, vaikkakin pitkin hampain, myöntämään vahingollisen käytöksen. Tämä "taivaasta-helvettiin" tyyppinen riitely on todella kuluttavaa!

Hankalaa on, aiemmin täällä oli keskustelua jossain foorumissa Mies-Suomi kieliapua tms. ja olo on vähän samanlainen, aika pökerryksissä kun ymmärrys on hukassa. Aika hassua sinänsä myös se, että luin tuolla nuista (sota)armeijataustaisista isovanhemmista ja itseasiassa minunkin avomiehelläni on vahva armeijatausta.
Täytyykö tätä vain sietää ja niellä oma paha olo? Kiitos avusta ja tuesta, sitä tarvitaan.

 

[Mahdollinen terapia]

Parisuhdeterapiaa kannattaa kokeilla. Tai parisuhdeleiriä. Ja muistathan, että hyville ystäville voi myös puhua. Älä jää yksin murehtimaan. Ajattele myös, millaisen tulevaisuuden haluat itsellesi.

 

[no]

Olen kyllä miettinyt tuota periksiantamista omalta osaltani ja nykyään yleensä jopa teen niin, jotta saisimme rauhan maahan. Riidat kumminkin yleensä lähtee siittä, että haluan puhua jos minusta jokin suhteessamme tuntuu huonolta. En koe, että syytän tai nalkutan kovin pahasti, yritän puhua siittä mikä minulla on hätänä. Tässä kohtaa mies yleensä lähtee kierroksille, sillä hän käsittää monesti asian väärin, jotenkin syyttelyksi. Riita jatkuu kun en enää saa puheenvuoroa selittää kunnolla mitä tarkoitin, sillä omat johtopäätökset on hänen puoleltaan vedetty ja siittä on syytä riemastua. Oma hermostumiseni lähtee sitten siittä kun en tule kuulluksi ja tavallaan alistetuksi kun minun sanomani "ei pidä paikkaansa " tai "on väärin perusteltua".

Vielä vaikeammaksi asian vielä tosiaan tekee se, että tiedän, että mies osaa keskutella järkevästi kun haluaa ja pystyy välillä, vaikkakin pitkin hampain, myöntämään vahingollisen käytöksen. Tämä "taivaasta-helvettiin" tyyppinen riitely on todella kuluttavaa!

Hankalaa on, aiemmin täällä oli keskustelua jossain foorumissa Mies-Suomi kieliapua tms. ja olo on vähän samanlainen, aika pökerryksissä kun ymmärrys on hukassa. Aika hassua sinänsä myös se, että luin tuolla nuista (sota)armeijataustaisista isovanhemmista ja itseasiassa minunkin avomiehelläni on vahva armeijatausta.
Täytyykö tätä vain sietää ja niellä oma paha olo? Kiitos avusta ja tuesta, sitä tarvitaan.

Minun mielestäni teillä on päässyt syntymään epäsuhta tuossa asiassa. Se miten se syntyy, on hämärän peitossa. Siihen on muutamia mahdollisuuksia: Miehesi on tavallaan hukassa herkkyyden kanssa ja rakastamansa ihmisen kanssa riidellessä ja lopulta tämä asia on kääntynyt niin, että miehesi on antanut periksi ja häntä ärsyttää ja pelottaa riitely, mutta ei muutakaan enää osaa. Toinen mahdollisuus on, että teillä on kovin erilaiset lahjakkuudet tuolla alalla, eli sinä tavallaan "hallitset" tunneilmastoa ja kielellistä sanailua siitä ja suhteen tilasta. Kun riita alkaa, niin mies tietää, että voi ei, joko taas ja hän ei osaa, eikä enää edes halua tuota asiaa nostettavan pinnalle.

Ainoa keino, on nyt tähän alkuun lopettaa miehen ärsyttäminen ja korvata se hänen ymmärtämisellä ja nauttia elämästä, niin, että mieskin sen tuntee. Uskoisin, että mies kaipaa kuitenkin naista, joka on enemmän enkeli.
Jos mies alkaa v..tuilemaan, kun olet hänelle keittänyt kahvit, niin sitten on vähän tehtävissä.

 

[Sivupersoona]

Vielä vaikeammaksi asian vielä tosiaan tekee se, että tiedän, että mies osaa keskutella järkevästi kun haluaa ja pystyy välillä, vaikkakin pitkin hampain, myöntämään vahingollisen käytöksen. Tämä "taivaasta-helvettiin" tyyppinen riitely on todella kuluttavaa!

Tuo väärässäolemisen myöntäminen on usein miehelle vaikeaa. Itse olen siihen kehittänyt huumorin. Tilannekomiikka pelastaa usein paljon. Ainoa huonopuoli on siinä, kun välillä vaimo kokee sen välinpitämättömyytenä. Koska sanoo: Sinun kanssa ei voi keskustella mistään vakavasti, kun lyöt kaiken aina leikiksi. Tuossa tietysti auttaisi vaimon leikkimielisyys.

Mikä tuohon miehen virheiden myöntämiseen auttaisi, tai mistä ne johtuvat, niin sitä en tiedä varmuudella. Jos olettaa saan, niin sanoisin. Siellä taustalla voi olla se perheenpäänä olemisen tahto. Eli hän haluaa olla aina oikeassa. Tuo on kylläkin vanhanaikainen perheenpäänmalli.

 

[Pearly]

Meidän riidan saa aikaiseksi juuri tuo miehen väärässäolon myöntämättömyys. Kun mies unohtaa tehdä jotain, tekee jotain väärin jne niin koskaan se ei ole hänestä johtuen vaan hän syyttää aina jotain muuta tai olosuhteita. Tällainen käytös on mielestäni raukkamaisuutta. Koskaan ei pyydä anteeksi. Olen tullut siihen tulokseen että kaikki miehet ovat samanlaisia. Uskovat itsestään liikaa.

 

[Näin täällä taas]

No ettet ihan menetä uskoasi, niin kyllä minä ainakin tunnen montakin, jotka osaavat pyytää anteeksi. Yksi sellainen kasvattikin minut. Eli että ei pistetä kaikkia kuitenkaan ihan samaan nippuun! Niin monta on miestyyppiä kuin miehiäkin - ihan kuin meitä naisiakin...

 

[oo4pop§]

Hei, olisiko mitään ideaa siinä että kirjoittaisit miehellesi kirjeen tai sähköpostin jossa kerrot asiat mitkä sinua painaa ja perustelet mietteesi kunnolla. Niin ehkä asioista tuleva keskustelu olisi sitten edes vähän helpompi kun mies ei kokisi joutuneensa yllätetyksi vaan olisi saanut jo valmistautua keskusteluun asioista. Ja sinä saisit kunnolla perusteltua mielipiteesi ja kerrottua tarpeeksi asioista...

 

[annasus]

Olen kyllä miettinyt tuota periksiantamista omalta osaltani ja nykyään yleensä jopa teen niin, jotta saisimme rauhan maahan. Riidat kumminkin yleensä lähtee siittä, että haluan puhua jos minusta jokin suhteessamme tuntuu huonolta. En koe, että syytän tai nalkutan kovin pahasti, yritän puhua siittä mikä minulla on hätänä. Tässä kohtaa mies yleensä lähtee kierroksille, sillä hän käsittää monesti asian väärin, jotenkin syyttelyksi. Riita jatkuu kun en enää saa puheenvuoroa selittää kunnolla mitä tarkoitin, sillä omat johtopäätökset on hänen puoleltaan vedetty ja siittä on syytä riemastua. Oma hermostumiseni lähtee sitten siittä kun en tule kuulluksi ja tavallaan alistetuksi kun minun sanomani "ei pidä paikkaansa " tai "on väärin perusteltua".

Vielä vaikeammaksi asian vielä tosiaan tekee se, että tiedän, että mies osaa keskutella järkevästi kun haluaa ja pystyy välillä, vaikkakin pitkin hampain, myöntämään vahingollisen käytöksen. Tämä "taivaasta-helvettiin" tyyppinen riitely on todella kuluttavaa!

Hankalaa on, aiemmin täällä oli keskustelua jossain foorumissa Mies-Suomi kieliapua tms. ja olo on vähän samanlainen, aika pökerryksissä kun ymmärrys on hukassa. Aika hassua sinänsä myös se, että luin tuolla nuista (sota)armeijataustaisista isovanhemmista ja itseasiassa minunkin avomiehelläni on vahva armeijatausta.
Täytyykö tätä vain sietää ja niellä oma paha olo? Kiitos avusta ja tuesta, sitä tarvitaan.

Minun mielestäni teillä on päässyt syntymään epäsuhta tuossa asiassa. Se miten se syntyy, on hämärän peitossa. Siihen on muutamia mahdollisuuksia: Miehesi on tavallaan hukassa herkkyyden kanssa ja rakastamansa ihmisen kanssa riidellessä ja lopulta tämä asia on kääntynyt niin, että miehesi on antanut periksi ja häntä ärsyttää ja pelottaa riitely, mutta ei muutakaan enää osaa. Toinen mahdollisuus on, että teillä on kovin erilaiset lahjakkuudet tuolla alalla, eli sinä tavallaan "hallitset" tunneilmastoa ja kielellistä sanailua siitä ja suhteen tilasta. Kun riita alkaa, niin mies tietää, että voi ei, joko taas ja hän ei osaa, eikä enää edes halua tuota asiaa nostettavan pinnalle.

Ainoa keino, on nyt tähän alkuun lopettaa miehen ärsyttäminen ja korvata se hänen ymmärtämisellä ja nauttia elämästä, niin, että mieskin sen tuntee. Uskoisin, että mies kaipaa kuitenkin naista, joka on enemmän enkeli.
Jos mies alkaa v..tuilemaan, kun olet hänelle keittänyt kahvit, niin sitten on vähän tehtävissä.

 

[annasus]

Minun mielestäni teillä on päässyt syntymään epäsuhta tuossa asiassa. Se miten se syntyy, on hämärän peitossa. Siihen on muutamia mahdollisuuksia: Miehesi on tavallaan hukassa herkkyyden kanssa ja rakastamansa ihmisen kanssa riidellessä ja lopulta tämä asia on kääntynyt niin, että miehesi on antanut periksi ja häntä ärsyttää ja pelottaa riitely, mutta ei muutakaan enää osaa.


Tätä vaihtoehtoa olen itsekin pyöritellyt päässäni mutta puit sen hienosti sanoiksi. En usko, että tunneilmaisun puolella olen hallitsevampi, sillä sen myös hän kyllä osaa jos haluaa. Toisaalta tässä kohtaa minulla taitaa olla itselläni parannettavaa, sillä tiedän että hän osaa keskutella hyvinkin ja rauhassa mutta en ehkä anna tarpeeksi tilaa/aikaa siihen. Mutta kun tiedän, että hän osaa, niin kummastus on suuri kun käyttäytyminen onkin yhtäkkiä aivan päinvastaista.

Myös kirjeen kirjoittaminen kuullostaa hyvältä idealta mutta ehkä odottelen sen kanssa vielä tovin. Olen kyllä myös ehdottanut parisuhdeterapiaa, varsinkin niinä hetkinä kun tilanne on ollu todella solmussa ja sitä ehdotusta ei olla täysin tyrmätty. Mutta toistaiseksi olemme saaneet asiat jotenkuten puhuttua mutta se tunnelma, mikä vallitsee kotona riitojen jälkeen, on aika ahdistava.

 

[Sivupersoona]

Riitojen jälkeinen olotila voi olla myös antoisaa. Riita meillä yleensä on enemmänkin kinastelua. Senjälkeen minä ainakin haluan syleillä ja halata sekä pyytää anteeksi. Kai sitä kumpikin antaa myös anteeksi, koska se johtaa usein myös seksiin asti.

 

[raivo-Riitta]

Eräs hyvä kaverini on todennut, miten kivaa on riidellä, kun se puhdistaa ilmaa, ei jää mitään hampaankoloon ja sen jälkeen on taas kevyempi olla. Minä taas olen ihan toista mieltä. Minusta päin naamaa totuuksien latelu loukkaa erittäin usein. Se on voimien mittelyä, eräänlaista sanallista akrobatiaa, jossa kilpaillaan, kumpi on oikeassa. Minulle ainakin tulee sellaisesta tosi paha mieli ja jotkut todella kipeät sanat jäävät mieleen lähtemättä pois. Minusta on myös tosi kauheaa, että luottamuksella sanotut vaikeat asiat saatetaan nostaa esiin juuri riitelytilanteessa esim. "Et sä mitään tajua, kun oot tollainen juopon tytär".

Minun mielestäni parisuhteessa tulisi vetää yhtä köyttä ja puhaltaa yhteen hiileen. Eihän kyse ole mistään valtataistelusta, että kumpi on oikeassa. Tasa-arvoisia pitäisi olla, mutta ei siten, että koko ajan tapellaan ja kerätään "pisteitä" siitä, että kumpi on jälleen kerran ollut oikeassa ja saanut siitä "pisteen".

Minä olen ollut pari kertaa perheterapeutilla juttelemassa parisuhdeasioista silloisen miesystäväni kanssa. Vaikkemme käyneetkään siellä kuin pari kertaa, niin siitä oli aivan valtava apu. Sitä ennen olimme_vuosia_riidelleet saman kaavan mukaan, mutta koskaan emme saaneet mitään parannusta ongelmiimme. Terapiassa saimme kumpikin puheenvuoron eikä tunteet päässeet kuumentumaan. Terapeutti jakoi puheenvuoroja eikä antanut meidän jämähtää kiertämään sitä samaa syyttelyrinkiä, mitä aina aiemmin tapahtui. Jo heti ekalla kerralla totesimme molemmat 1,5 h terapian päätteeksi, että olisi pitänyt jo vuosia aiemmin mennä hakemaan apua. Emme osanneet riidellä rakentavasti, mutta opimme kumpikin.

Olen niin rauhaa rakastava, etten halua elämään vääränlaista säpinää (ei siis riitelyä). Nyt on mukavaa, kun osaa sanoa, mikä painaa mieltä ja ylipäätään osaa sanoa, mitä haluaa itseltään ja parisuhteeltaan. Joskus nimittäin puhumattomuus aiheuttaa sen, että kaikki pienet vaivaavat asiat (esim. lattialla lojuvat sukat, mies kavereiden kanssa taas reissussa, mies ylitöissä, kaipaisi siivousapua mieheltä) kerääntyvät isoksi pahan mielen kimpaleeksi, joka sitten räjähtää jossakin vaiheessa, kun mitta täyttyy. Nyt on helpompaa, kun osaa heti sanoa nätisti, että voisitko kerätä ne sukat samalla kun kerran nousit ylös/ Oletko taas lähdössä reissuun, kun haluaisin, että olisit jäänyt täksi viikonlopuksi kotiin/Ajattelin, että siivoamme koko perhe yhdessä torstaina, joten älä jää ylitöihin vaan tule suoraan kotiin jne.

Kannattaa muistaa, että jos ei omalta osaltaan opi rakentavaa tapaa ratkaista ongelmia, niin se ei poistu, vaikka kumppania vaihtaisikin. Juuri siksi olisi hyvä, että opettelee juuri nyt tämän kumppanin kanssa ongelmanratkaisun, jotta pääsee näkemään, toimisiko tämä suhde hyvin sen jälkeen, kun se "tappelutaito" on opeteltu.

Huutamisesta tulee yleensä muutenkin negatiivinen olo. Riitelystä toipuminen voi viedä ihmisestä riippuen muutamasta tunnista useisiin päiviin. Ainakin itselläni on tosi vaikeaa virittäytyä vihan tunteesta takaisin neutraaliksi ja sitä kautta rakastavaksi ja helläksi.

 

[Sivupersoona]

Riitely on myös taitolaji.
Asiat riitelee ei henkilöt. Riidellessä ei pidä sanoa, sinä et tajua tai olet hullu tai jotakin vastaavaa loukkausta. Riitoihin ei kuulu loukkaukset.

Kun asiat riitelevät ja niissä päästään jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, niin silloin ilmapiiri puhdistuu, ja puolisot jälleen rakastavat ja hellivät. Meillä tuo ainakin tapahtuu välittömästi sovinnon jälkeen.

Saman riitelyilmiön havaitsen myös täällä keskusteluissa. Osa kirjoittajista moittii täälläkin toisia kirjoittajia henkilökohtaisesti. Sotahan siitä syttyy.
Sensijaan kun ollaan asioista erimieltä, niin päästään paljon vähemmällä. Kinastelun päätteeksi kinastelijat jopa hymyilevät toisilleen, hellästi ja hienotunteisesti. =)

 

[no]

kyllä kai riitely puhdistaa ilmaa? Mutta raatelu ei muuta kuin loukkaa. Kyllä kai se on niin, että vaaka ei ole tasapainossa, mutta miksi. Millainen on miehen lapsuus ja kotikasvatus, se voi lähteä jo sieltä, että tunteita on vaiettu ja nyt niiden kanssa on vaikea elää ja on vaikea suhtautua tunnepurkauksiin.

 

[no]

Hyvä huomio sivupersoonalta; kun riitely henkilöityy, niin ollaankin aivan eri asiassa. Enää ei riidelläkään asiasta, vaan ollaan käännytty toisiaan vastaan ja se kai ei ole koskaan tarkoitus. Mutta toisiaan vastaan kääntyminen johtuu alakynteenjoutumisesta tai haluttomuudesta riidellä. Myös heikko itseluottamus ja epäluottamus toiseen voi kääntää puolustuskannalle, jossa riita henkilöityy.

 

[Näin täällä taas]

En tiedä, missä määrin huumori on opeteltavissa, missä määrin geeneissä synnyinlahjana tai lapsena ilmapiiristä imeytyneenä, mutta se on myös tärkeä tekijä riitelyssä. En tarkoita mitään vitsinlukua, vaan taitoa nauraa itselleen ja sisällyttää sanomiseenkin huumoria - silloin se henkinen silta ei pääse ihmisten väliltä ihan täysin katkeamaan, jos kuulijalle pääsee väkisinkin hymynhäiväkin karkaamaan suupieleen. En siis missään nimessä tarkoita tunteen tai asian mitätöintiä, vähättelyä, sivuuttamista viisastelulla. Mutta senkin sisällyttämistä sanontaan, varsinkin juuri itselleen hymähtelynä. Se pienentää kokoonkurottavaa kuilua, jos sen osaa. Aina vaan ei osaa, ja vaatii se varmaan osapuolilta samantyyppisen huumorin ymmärtämistäkin. Mutta jos sen oppii ja oivaltaa, monta siltaa on jo rakenteilla.

 

[no]

En tiedä, missä määrin huumori on opeteltavissa, missä määrin geeneissä synnyinlahjana tai lapsena ilmapiiristä imeytyneenä, mutta se on myös tärkeä tekijä riitelyssä. En tarkoita mitään vitsinlukua, vaan taitoa nauraa itselleen ja sisällyttää sanomiseenkin huumoria - silloin se henkinen silta ei pääse ihmisten väliltä ihan täysin katkeamaan, jos kuulijalle pääsee väkisinkin hymynhäiväkin karkaamaan suupieleen. En siis missään nimessä tarkoita tunteen tai asian mitätöintiä, vähättelyä, sivuuttamista viisastelulla. Mutta senkin sisällyttämistä sanontaan, varsinkin juuri itselleen hymähtelynä. Se pienentää kokoonkurottavaa kuilua, jos sen osaa. Aina vaan ei osaa, ja vaatii se varmaan osapuolilta samantyyppisen huumorin ymmärtämistäkin. Mutta jos sen oppii ja oivaltaa, monta siltaa on jo rakenteilla.

niinpä, riidelläänn liian tosissaan

 

[On mahiksia]

Apn kannattaisi saada se parisuhdeterapiajuttu alkamaan. Jos parisuhde on miehelle kyllin tärkeä, hän lähtee sinne lopulta. En normaalisti ehdota kiristyksiä, mutta joskus on laitettava kovaa kovaa vasten ja sanottava että tämä meininki riittää nyt ja muutosta on tultava, että parisuhdeterapiaan mennään tai suhde voi sitten olla hollilla.

Voin sanoa että jos valitset ap sen linjan, että annat miehesi "voittaa" kiistat ja ymmärtelet häntä siinä vieressä, keität kahvia ja alistut, niin ei todellakaaan vie asiaa eteenpäin. Tiedän perheen jossa ollut näinkin, ja niinhän siinä käy, että jos annetaan jyrääjän jyrätä, jyrääjä jyrää ja dominoi suhdetta alkuun päästyään. Jyrääjä ei myöskään ole oppinut mitään, sinä olet vain alistunut, jonka jyrääjä laskee voitokseen ja intoutuu enemmän olemaan dominoivaa, koska "hänhän on oikeassa."

Kyllä teillä silti on mahdollisuuksia. Silloin on kyse mahdottomasta riitelystä, jos toinen osapuoli on sekopää, joka nauttii sanallisen, uhkaavan ja sadistisen väkivallan käytöstä. Jos joutuu riitelyyn sekopään kanssa, ainoa hyvä ratkaisu on heti kääntyä pois. Minkäänlainen kommunikointi sekopään kanssa ei kannata. Itsesuojeluvaisto on hyväksi.

 

[annasus]

Kiitos näkökulmista. Puhuin siskoni kanssa kun tilanne oli erään kerran pahana ja minun täytyi purkaa pahaa oloa johonkin suuntaan. Siskoni totesi, että hän pitää miestäni suhteellisen agressiivisena keskutelijana. Hän kokee asian niin, että ihan tavallisissa keskusteluissa avomieheni dominoi keskustelua ja hänen puhetapansa/tapansa esittää asioita on hieman "agressiivinen". Muistan kun aikoinaan (ennekuin olin mitään edes siskoni kanssa puhunut) sanoin avomiehelleni riidan yhteydessä, että tyylisi on hieman päällekäyvä ja eikö hän voisi vähän hellittää? Tähän hän ilmoitti, että "monet ymmärtävät hänet tässä kohtaa väärin ja että hän on vain innokas keskustelija", jonka jälkeen asia oli sillälailla käsitelty. Ponttini on siis se, että tämä mieheni "innokas" tyyli ei ole jäänyt huomaamatta muiltakaan (ja vielä ihan tavallisessa kanssakäymisessä, voitte kuvitella millaista se on kun tulee lisää kierroksia) mutta mies ei voi jotenkin hyväksyä, jos siittä käyttää sanaa hallitseva, agressiivinen, päällekäyvä tms., vaikka ilmeisestikin useampi ihminen sen niin kokee.

Olen myös viimeaikoina alkanut miettimään sitä, että yrittääkö mieheni salakavalasti kouluttaa minua näissä riitatilanteissa. Se viittaisi siihen, että hän nimenomaan nauttii (en tiedä onko oikea sana tässä asianyhteydessä) jos saa ahdistettua minut nurkkaan tai saa minut puhuttua pökerryksiin. Niin suurta voitonriemua tuntuu olevan kasvoilla jos menen jotenkin lukkoon. En tiedä, siksi olen alkanut epäilemään, että hän saattaisi nauttia siittä, että minä joudun ahdistukseen. Toisaalta tämä on taas niin ristiriidassa hänen puheiden kanssa itsestään.

Miehellä on myös tapana vahvasti karrikoida (jonka hän tietää itsekin ja muistuttaa aina siittä). Hän saattaa sanoa että: "sitten sinä kuljet täällä perässä kaakattamassa" vaikka olen saattanut sanoa jostain asiasta tasan kerran. Hän myös aina sanoo jos hän aikoo karrikoida. Koen sen hieman hankalana, sillä monesti asianyhteys muuttuu karrikoinnin lomassa. Olen sanonut, että ettemmekö voisi pysyä asiassa, että molemmat varmasti puhuu samasta asiasta, mutta silloin olen "pilkun nussija".
Tämä kaikki tosiaan ja vähän muutkin seikat tekee riitelystä hankalaa. Ja kuten aiemmin sanoin, taustalla vielä se, että hän kuitenkin osaa puhua järkevästi jos haluaa, sekoittaa minua ja aiheuttaa epätoivon tunteita. Miksi ihminen, joka osaa puhua rauhallisesti ja rakentavasti käyttäytyy välillä niin vahingollisesti, ikäänkuin tahallaan?

Olen lukenut innolla teidän kommentteja ja yritän pitää vinkkejä mielessä ja harkitsen tähän pariterapiaan ryhtymistä. Myös olo on hieman helpottunut kun on voinut tätä kaikkea hieman purkaa, kiitos siittä.