V
vierailija
Vieras
Olen 23v nainen. En oikein tiedä mistä edes alottaisin. Olen masentunut, ahdistunut, yksinäinen ja jatkuvasti surumielinen. On myös hyviä hetkiä ja päiviä, mutta monesti huomaan pian olevani taas surullinen ja ahdistunut jostakin.
Kaikki on kunnossa, minulla on vihdoin ihana ja luotettava mies, työpaikka, ja opiskelujakin vielä edessä. Silti saatan esim. illalla yhtäkkiä alkaa itkeä, tuijottaa tyhjyyteen ja vain itkeä. Toisaalta saatan vain tuijottaa johonkin pisteeseen hiljaa ja ajatella kaikkia vanhoja asioita ja tapahtumia. Välillä tämä tapahtuu aamuin illoin. Olen elämälle niin katkera etten löydä siihen edes sanoja. Yritän nauttia joka hetkestä ja yrittää mennä elämässä eteenpäin, mutta siitä ei taida tulla mitään kun joka päivä vatvon ja mietin vanhoja asioita. Toivon joskus jopa että olisin syntynyt erilaisena tai täysin erilaiseen perheeseen. Mietin myös kuolemaa usein.
Olen sairastanut teini-ikäisenä paniikkihäiriön ja syönyt siihen masennuslääkkeitä. Lopetin ne täytettyäni 18 vuotta. Nyt aikuisiällä, tämän vuoden alusta, kärsin burnoutista johon söin taas näitä samoja masennuslääkkeitä. Lopetin nämä lääkkeet kuitenkin n. kuukausi sitten. Lääkkeet auttoivat molemmissa tapauksissa, bönärissä ne kylläkin tekivät minusta ns. tunteettoman, en enää itkenyt ja mikään ei oikein tuntunut miltään. Halusin lopettaa lääkkeet, koska tuntui että aloin käymään liian tunteettomaksi ja sain niistä myös sivuvaikutuksia, esim. runsasta hikoilua.
Olen sellainen ihminen, etten näytä huonoja puoliani helposti. En itke muiden nähden, en pysty sanomaan muiden kuullen esimerkiksi että minun on paha olla. Olen pikkuhiljaa HIEMAN alkanut puhumaan miehelleni, mutta sekin on hyvin haastavaa. Koen että olen heikko ja on heikkoutta murehtia, itkeä ja olla surullinen. Silti jaksan tukea muita ja hymyillä vaikka oikeasti sisältä olisin itse surua täynnä.
Alan uskoa, että oireiluni taustalla on lapsuuteni. Kävin alkuvuonna psykologilla pari kertaa, joka ehdotti minulle terapiaa johon minun itse pitäisi hakeutua. En kuitenkaan usko että mitkään asiat helpottuisivat puhumalla, joten en ole ainakaan vielä terapiaan hakeutunut. En osaa puhua ongelmistani, tuntuu että on paljon helpompaa kirjoittaa.
Lapsuuteni tiivistettynä koostui vanhempien avioerosta, jonka jälkeen molemmille tuli uudet puolisot. Äidin mies oli alkoholisti, joka harjoitti perheväkivaltaa, isän vaimo taas täysi narsisti, jonka ansiosta itsetuntoni on edelleenkin nolla. Sisarteni kanssa välit ovat täysin menneet. Minulla on nykyään myös melko etäiset välit vanhempieni kanssa.
Haluaisinkin nyt kysyä mielipiteitä, kärsinkö kenties traumaperäisestä stressistä? Vai olenko "muuten vain" masentunut? Löytyykö kohtalotovereita? Niinkuin eräs psykologi minulle sanoikin, olen liian pienenä lapsena liian paljon nähnyt...
Kaikki on kunnossa, minulla on vihdoin ihana ja luotettava mies, työpaikka, ja opiskelujakin vielä edessä. Silti saatan esim. illalla yhtäkkiä alkaa itkeä, tuijottaa tyhjyyteen ja vain itkeä. Toisaalta saatan vain tuijottaa johonkin pisteeseen hiljaa ja ajatella kaikkia vanhoja asioita ja tapahtumia. Välillä tämä tapahtuu aamuin illoin. Olen elämälle niin katkera etten löydä siihen edes sanoja. Yritän nauttia joka hetkestä ja yrittää mennä elämässä eteenpäin, mutta siitä ei taida tulla mitään kun joka päivä vatvon ja mietin vanhoja asioita. Toivon joskus jopa että olisin syntynyt erilaisena tai täysin erilaiseen perheeseen. Mietin myös kuolemaa usein.
Olen sairastanut teini-ikäisenä paniikkihäiriön ja syönyt siihen masennuslääkkeitä. Lopetin ne täytettyäni 18 vuotta. Nyt aikuisiällä, tämän vuoden alusta, kärsin burnoutista johon söin taas näitä samoja masennuslääkkeitä. Lopetin nämä lääkkeet kuitenkin n. kuukausi sitten. Lääkkeet auttoivat molemmissa tapauksissa, bönärissä ne kylläkin tekivät minusta ns. tunteettoman, en enää itkenyt ja mikään ei oikein tuntunut miltään. Halusin lopettaa lääkkeet, koska tuntui että aloin käymään liian tunteettomaksi ja sain niistä myös sivuvaikutuksia, esim. runsasta hikoilua.
Olen sellainen ihminen, etten näytä huonoja puoliani helposti. En itke muiden nähden, en pysty sanomaan muiden kuullen esimerkiksi että minun on paha olla. Olen pikkuhiljaa HIEMAN alkanut puhumaan miehelleni, mutta sekin on hyvin haastavaa. Koen että olen heikko ja on heikkoutta murehtia, itkeä ja olla surullinen. Silti jaksan tukea muita ja hymyillä vaikka oikeasti sisältä olisin itse surua täynnä.
Alan uskoa, että oireiluni taustalla on lapsuuteni. Kävin alkuvuonna psykologilla pari kertaa, joka ehdotti minulle terapiaa johon minun itse pitäisi hakeutua. En kuitenkaan usko että mitkään asiat helpottuisivat puhumalla, joten en ole ainakaan vielä terapiaan hakeutunut. En osaa puhua ongelmistani, tuntuu että on paljon helpompaa kirjoittaa.
Lapsuuteni tiivistettynä koostui vanhempien avioerosta, jonka jälkeen molemmille tuli uudet puolisot. Äidin mies oli alkoholisti, joka harjoitti perheväkivaltaa, isän vaimo taas täysi narsisti, jonka ansiosta itsetuntoni on edelleenkin nolla. Sisarteni kanssa välit ovat täysin menneet. Minulla on nykyään myös melko etäiset välit vanhempieni kanssa.
Haluaisinkin nyt kysyä mielipiteitä, kärsinkö kenties traumaperäisestä stressistä? Vai olenko "muuten vain" masentunut? Löytyykö kohtalotovereita? Niinkuin eräs psykologi minulle sanoikin, olen liian pienenä lapsena liian paljon nähnyt...
Olin ihan paniikissa kun eka kunnon ryöppyitku tuli. Tuntu että tukehun siihen ja ettei se lopu koskaan ja rintaan koski niinku rättiä vääntäs. Tiiäthän millasta on sellanen oikein kunnon lapsen hallitsematon huutoitku niin sellainen 30v. aikuisella. Huh. Nyt pienemmillä selvinnyt, melko tiheässä niitä kuitenkin tulee. Olin kuitenkin lähes täysin itkemättä n.15 vuotta elämästä. Ei sellanen sopinut kuvaan. Nössö, nynny, itkupilli, yhy-yhy voi-vittuku sullon vaikeeta, saatanan temppuilija, elä esitä- sanoi äitini lapsena ja teininä kun itkin. Vaan se itku on ok, jonkun aikaa kun totuttelee niin se alkaa jopa tuntua helpottavalta eikä hävetä ja tunnu luonnottomalta enää.
