E
"epätoivo"
Vieras
Tiedän ettei tavallaan ole minun velvollisuus auttaa mutta kyse on lasteni isästä jonka kanssa olin koko nuoruuteni. Tunnen olevani niin avuton ja joskus tyly kun en osaa auttaa. Erosimme vasta muutama kk sitten. Itse olen päässyt nopeasti hänestä yli koska jätin hänet monien ongelmien takia. Mies oli pitkään masentunut, ei edes tiedetty sitä silloin. Pidin häntä välinpitämättömänä ja itsekeskeisenä. Sitähän masentunut onkin tavallaan. Eron hetkellä mies haki kuitenkin apua mutta lääkkeet ei vaan toimi, toisetkaan ja terapiakin on niin alussa. En halua palata yhteen kuitenkaan. Vajosin jo niin kauas miehestäni suhteemme aikana etten jaksa. Anteeksi nyt vaan. Enkä voi varmaksi sanoa mitkä ongelmat johtui masennuksesta ja mitkä ei. Ongelmia kun on ollut aina, ne vain kasvoivat hillittömästi viime aikoina. kyse oli kuitenkin mm kommunikoinnista, läheisyydestä ja arjen sujumattomuudesta. Ei siis hammastahnatuubin puristamisesta. Tulin siihen tulokseen etten halua tätä loppuelämäni ajan ja nyt olen onnellinen ja tasapainoinen sekä itsevarma itseni.
Luonnollisesti miehellä kävi päinvastoin. Masennus tuskin on ainoa syy mutta mies on ihan pohjalla. Puhumme edelleen paljon ja näemme ja usein puheet kääntyvät minun syyttelyyn tai itsesääliin. Olen antanut hänen purkautua mutta viime aikoina puheet ovat olleet synkempiä ja itsemurhastakin on puhunut. Se sattuu niin vitusti nähdä läheisen kärsivän kun tietää että tämä voi päättyä niin radikaalisti. Lapset ilman isää on kamalin ajatus ikinä!!!! Mies on loistava isä enkä parempaa voisi pyytää. Emme oikeastaan koskaan riidelleet lapsista, parisuhteesta kylläkin. Eikä siis mistään pikkuvauva-ajan muutoksista kuitenkaan.
En voi soitella suomen auttavaa puhelinta, mielenterveystoimistoja, lääkäreitä ja seurakuntia läpi, ei minusta ole siihen. Tarvitsen jotain konkreettista ja jämerää. Kaikki kliseet olen unohtanut eli "ota ittees niskasta kiinni" tai "kyllä se siitä" mutta tuo kuuntelu ja olkapäänä oleminenkin on jotenkin aika klisee tähän tilanteeseen. Eniten ottaa päähän se että en voi kehua, auttaa, kuunnella ja paapoa häntä samaan aikaan kun yritän irrottautua ja erota lopullisesti hänestä! En kestä! Itse pärjään kyllä muuten ja lapset voi hyvin.Meillä on yhteishuoltajuus ja Lapset käy molemmilla ja edelleen hän on mahtava isä. Toki masennus siihenkin vaikuttaa mutten nyt antaisi sille liikaa painoarvoa. Haluan exäni kuntoon itsensä takia. Hän on ihana ihminen ja hänellä on paljon annettavaa. En vaan voi sitä liikaa painottaa kun pitäisi käydä ero läpi.
Kavereita miehellä on mutta lapsettomia ja liikaa kaljaa kattavia mikä ei nyt auta. Olen melko varma että suurin syy lääkkeidenkin toimimattomuuteen on juominen. Lasten nukkuessa max muutama olut mutta muuten sitten paljon ja se näkyy sitten. Auttaa kuulemma turruttamaan ahdistuksen vaikka tietää ettei se tee hyvää. Mitä tässäkin asiassa voisi oikein tehdä ja miksi ei ole keksitty kunnon lääkkeitä suomalaisille jotka juo?? Onko kaikkien lääkkeiden pakko reagoida noin kun exästäni ainakin tiedän ettei hän lopeta ennen kun lääkkeet toimii. Vähentämäänkään en voi pakottaa, kai. Ei kehtaisi alentua lapsilla kiristämään kun ei kuitenkaan lasten aikana juo. Pelkään että se olisi viimeinen laukaiseva tekijä itsemurhaan Tai parhaassa tapauksessa paranemiseen.
En vaan on juuri sitä itsemurhatilastoa iänkin puolesta. On myös syrjäytynyt=pitkäaikaistyötön. Ei kuulemma haittaa oikeasti mutta tiedän että rytmi päivään auttaisi paljon. Vaikea jos ei kiinnosta.
Itse olen jo päässyt siis yli ja exäkin sen huomaa ja hitto mikä riita oli kun olin mieskaverin kanssa kaljalla. Ymmärrän kyllä mutta en halua nyt suhdetta mutten todellakaan jaksa sitä kyttäämistä ja syyllistämistä! Haluan normaalin elämän. Pelkään että jos ikinä tulisi mitään uutta miestä niin hän tappaisi siitäkin itsensä. Olen valmis olemaan yksinkin mutta jos joku ihana sattuisi kohdalle niin harmittaisi suoraan sanottuna jarruttaa exän takia. Onneksi äidit eivät ole kovin suosittuja.. ex tuskin suoraan sanottuna löytää hetkeen ketään. On todella ujo eikä oikein käy missään ja lihoi reilusti yli 100 kiloiseksu suhteemme aikana. Ei haitannut minua koskaan mutta hänen itsetuntoonsa kyllä. Kuulemma peilistä katsoo oksettava läski jne. Surullista. Olen itsekin ollut joskus masentunut mutta toki kaikki on henkilökohtaista. En koskaan miettinyt itsemurhaa. Joku pv vaan havahduin että elämä on ihanaa, nyt loppui ruikutus. Siihen vaikutti mm pari saavutusta elämässä. Mistä semmoiset nyt hankkii exälle kun lapsetkin jo on..
Haluan auttaa koska exä on tärkeä ja haluan häneen terveen suhteen sekä lapsilleni mahtavan onnellisen isän. En siksi että saan rauhassa jatkaa elämääni mutta toki sekin olisi joskus kiva tehdä ilman tätä velvollisuudentuntoa toisen elämästä. Kiva miettiä niiden itsemurha juttujen jälkeen että onko häntä enää huomenna. Kamalaa. Haluan auttaa mutta miten? Mitä tällaisessa tilanteessa voi sanoa kun pitäisi samalla erota? Tuntuu niin pahalta kun on minun syytäni että hän on niin pohjalla. Ilman minua hänellä ei ole kuulemma mitään kun perhe hajosi ja jos hän kuolee niin lapsilla on minut. Hän on kuulemma luovuttanut ja haluaa pois vaivoista. Kamalaa
Luonnollisesti miehellä kävi päinvastoin. Masennus tuskin on ainoa syy mutta mies on ihan pohjalla. Puhumme edelleen paljon ja näemme ja usein puheet kääntyvät minun syyttelyyn tai itsesääliin. Olen antanut hänen purkautua mutta viime aikoina puheet ovat olleet synkempiä ja itsemurhastakin on puhunut. Se sattuu niin vitusti nähdä läheisen kärsivän kun tietää että tämä voi päättyä niin radikaalisti. Lapset ilman isää on kamalin ajatus ikinä!!!! Mies on loistava isä enkä parempaa voisi pyytää. Emme oikeastaan koskaan riidelleet lapsista, parisuhteesta kylläkin. Eikä siis mistään pikkuvauva-ajan muutoksista kuitenkaan.
En voi soitella suomen auttavaa puhelinta, mielenterveystoimistoja, lääkäreitä ja seurakuntia läpi, ei minusta ole siihen. Tarvitsen jotain konkreettista ja jämerää. Kaikki kliseet olen unohtanut eli "ota ittees niskasta kiinni" tai "kyllä se siitä" mutta tuo kuuntelu ja olkapäänä oleminenkin on jotenkin aika klisee tähän tilanteeseen. Eniten ottaa päähän se että en voi kehua, auttaa, kuunnella ja paapoa häntä samaan aikaan kun yritän irrottautua ja erota lopullisesti hänestä! En kestä! Itse pärjään kyllä muuten ja lapset voi hyvin.Meillä on yhteishuoltajuus ja Lapset käy molemmilla ja edelleen hän on mahtava isä. Toki masennus siihenkin vaikuttaa mutten nyt antaisi sille liikaa painoarvoa. Haluan exäni kuntoon itsensä takia. Hän on ihana ihminen ja hänellä on paljon annettavaa. En vaan voi sitä liikaa painottaa kun pitäisi käydä ero läpi.
Kavereita miehellä on mutta lapsettomia ja liikaa kaljaa kattavia mikä ei nyt auta. Olen melko varma että suurin syy lääkkeidenkin toimimattomuuteen on juominen. Lasten nukkuessa max muutama olut mutta muuten sitten paljon ja se näkyy sitten. Auttaa kuulemma turruttamaan ahdistuksen vaikka tietää ettei se tee hyvää. Mitä tässäkin asiassa voisi oikein tehdä ja miksi ei ole keksitty kunnon lääkkeitä suomalaisille jotka juo?? Onko kaikkien lääkkeiden pakko reagoida noin kun exästäni ainakin tiedän ettei hän lopeta ennen kun lääkkeet toimii. Vähentämäänkään en voi pakottaa, kai. Ei kehtaisi alentua lapsilla kiristämään kun ei kuitenkaan lasten aikana juo. Pelkään että se olisi viimeinen laukaiseva tekijä itsemurhaan Tai parhaassa tapauksessa paranemiseen.
En vaan on juuri sitä itsemurhatilastoa iänkin puolesta. On myös syrjäytynyt=pitkäaikaistyötön. Ei kuulemma haittaa oikeasti mutta tiedän että rytmi päivään auttaisi paljon. Vaikea jos ei kiinnosta.
Itse olen jo päässyt siis yli ja exäkin sen huomaa ja hitto mikä riita oli kun olin mieskaverin kanssa kaljalla. Ymmärrän kyllä mutta en halua nyt suhdetta mutten todellakaan jaksa sitä kyttäämistä ja syyllistämistä! Haluan normaalin elämän. Pelkään että jos ikinä tulisi mitään uutta miestä niin hän tappaisi siitäkin itsensä. Olen valmis olemaan yksinkin mutta jos joku ihana sattuisi kohdalle niin harmittaisi suoraan sanottuna jarruttaa exän takia. Onneksi äidit eivät ole kovin suosittuja.. ex tuskin suoraan sanottuna löytää hetkeen ketään. On todella ujo eikä oikein käy missään ja lihoi reilusti yli 100 kiloiseksu suhteemme aikana. Ei haitannut minua koskaan mutta hänen itsetuntoonsa kyllä. Kuulemma peilistä katsoo oksettava läski jne. Surullista. Olen itsekin ollut joskus masentunut mutta toki kaikki on henkilökohtaista. En koskaan miettinyt itsemurhaa. Joku pv vaan havahduin että elämä on ihanaa, nyt loppui ruikutus. Siihen vaikutti mm pari saavutusta elämässä. Mistä semmoiset nyt hankkii exälle kun lapsetkin jo on..
Haluan auttaa koska exä on tärkeä ja haluan häneen terveen suhteen sekä lapsilleni mahtavan onnellisen isän. En siksi että saan rauhassa jatkaa elämääni mutta toki sekin olisi joskus kiva tehdä ilman tätä velvollisuudentuntoa toisen elämästä. Kiva miettiä niiden itsemurha juttujen jälkeen että onko häntä enää huomenna. Kamalaa. Haluan auttaa mutta miten? Mitä tällaisessa tilanteessa voi sanoa kun pitäisi samalla erota? Tuntuu niin pahalta kun on minun syytäni että hän on niin pohjalla. Ilman minua hänellä ei ole kuulemma mitään kun perhe hajosi ja jos hän kuolee niin lapsilla on minut. Hän on kuulemma luovuttanut ja haluaa pois vaivoista. Kamalaa