Men päästää irti exästä?

[ahdistunut]

Olen siis eronnut aviomiehestäni viime lokakuussa, harkinta-aika on meneillään. Ero oli mun päätökseni. En saanut avioliitosta tai mieheltäni sitä mitä tarvitsin, ja olin pitkään onneton, en aina, mutta kuitenkin. Minulla on myöskin masennus, se että olin onneton, johtui tietysti myös siitä.

Eron jälkeen ensimmäisen kuukauden mulla oli huojentunut olo. Sitten sain tietää että exälläni on uusi. Romahdin aivan täysin, en kyennyt toimimaan ollenkaan. Sittemmin he lopettivat tapailun, ja me ex-mieheni kanssa vietimme aikaa yhdessä. Ei se sitten hetken päästä tuntunutkaan enää hyvältä. Minä aloin tapailla toista. Olo oli kohtalainen, enkä juuri miettinyt exääni. Nyt ex-mieheni tapailee jälleen toista naista... ja mitä tapahtui mulle? Romahdin jälleen. Tuntuu pahalta, ahdistaa. Muistot pyörivät mielessä pakonomaisesti. Mietin kaikkea mitä teimme kun olimme perhe. Miksen pysty päästämään irti? Olen unohtanut ne huonot fiilikset mitä mulla pitkään ajoittain oli siinä suhteessa. Muistan vain hyvät asiat, mitä teimme kahdestaan, koko perheen kesken. Mun perheeni on hajalla ja se tuntuu pahimmalta. Päätös oli minun, joten mitä tässä jossittelen. Johtuuko tämä kaikki siitä uudesta naisesta, jonkin sortin mustasukkaisuudesta?! Onko saman kokeneita? Olisin kiitollinen asiallisista mielipiteistä ja neuvoista!! Olen yrittänyt lopettaa miettimisen mutten vaan onnistu, ja alan itse olemaan aika voimaton ja loppu tähän tilanteeseen.

Mietin jatkuvasti teinkö sittenkään oikeata ratkaisua.

 

["viiraska"]

No et ehkä tehnyt oikeaa ratkaisua mutta koska olette jo menneet eteenpäin, ei minusta ole enää vaihtoehtoja muuta kuin rakentaa omaa elämää ja identiteettiä. Kysymys on ehkä siitä, ettet tiedä mitä olet? MIstä saat voimaa? Mikä on elämäsi tarkoitus? Mitä haluat lapsillesi elämästä opettaa? Näihin kysymyksiin (ja moniin muihin) sinulla pitäisi olla vastaus, ennen kuin voit rakentaa tyydyttävää parisuhdetta. Älä etsi miestä, etsi itseäsi. Hae apua.
Sitä paitsi ero on suuri kriisi, kyllä siihen kuuluu surutyötäkin. Eroryhmästä voi saada tukea nimenomaan parisuhteesta irrottautumiseen.
Mistä tiedät mitä miehellesi kuuluu? Älä kysele, pyydä että sinulle ei kerrota. Ota etäisyyttä.

 

[astrolabe]

Sie koet tarvetta omistaa hänet. Ajattele tilanne, jossa itse olisit kohtalaisessa uudessa suhteessa ja exäsi olisi murheenmurtama ja yksin. Olisitko onnellinen? Et rakasta häntä enää, koska et toivo hänelle parasta. Olet lapsi, joka hylkäsi lelun, koska ei sillä tahdo leikkiä, mutta ei muut saisi sitä silti ottaa. Olet ihminen.

 

["hei"]

Rankan, joskin erilaisen, eron kokeneena suosittelen hakemaan apua! Menemään eroseminaariin, eroryhmään, terapiaan, kirkon työntekijän puheille, ihan minne vaan. Jonnekin jonkun asian ulkopuoilisen luo puhumaan. Se tuntuu vaikealta, mutta lopulta auttaa! Voimia!

 

[nkfh]

Nö älä nyt ainakaan enää ala vonkumaan exää takaisin, hän ei ansaitse tollasta juupas-eipäs-soutamista ja huopaamista.

 

[ahdistunut]

Ero ottaa koville etenkin lapseni takia. Olen itse eroperheestä, ja vanhempieni erotessa olin saman ikäinen kun poikani on nyt. Muistan ne kaikki tunteet joita mulla oli, pienellä tytöllä. Kaiken sen ikävän ja pienen pieniäkin asioita. En olisi koskaan halunnut poikani kokevan samaa. En olisi koskaan halunnut että me mieheni kanssa erotaan. Joskus uskoin että olemme lppuelämämme yhdessä.... jossain vaiheessa usko loppui, me erkaannuimme. Tämän uuden miehen kanssa emme varsinaisesti seurustele. Vietämme kyllä paljon aikaa yhdessä. Nauran hänen kanssaan niin paljon enemmän kuin ex-mieheni. Hänen kanssaan saan oikeastaan aika paljon niitä asioita, mitä kaipasin entiseen suhteeseeni. Mutta en vaan osaa päästää irti exästä. Vellon muistoissa. Pakkohan tämä on läpi käydä, hän oli ensimmäinen vakava suhteeni. Olimme yhdessä 9 vuotta. Tavatessamme kyllä mietin että olemmeko liian erilaisia luonteeltamme. Ja ilmeisesti olimme.

Olin viime viikon matkoilla tämän uuden miehen kanssa. Mulla oli elämäni hauskin viikko. Olin vailla murheita. Sitten tulin kotiin, ja kuulin että ex-mieheni uusi nainen oli ollut yötä mieheni luona. Ja eihän siinä mitään, mutta romahdin koska tiesin ettei poikani ollut kuin kerran aikaisemmin tavannut hänet. Mä yritän antaa pojalle kunnolla aikaa sopeutua kaikkeen. Se tuntui äärimmäisen pahalta. En tiedä miten pystyn hyväksymään että tämä nainen kenties joskus osittain kasvattaa mun poikaani. Miten sellaiseen pystyy sopeutumaan??

 

[ahdistunut]

Ei hän ansaitsekkaan tällaista, ei todellakaan! Hän on hyvä mies, ja hyvä isä. Minkä mä mahdan näille mielialanvaihteluille?? Olen lääkityksellä masennukseni takia, ja käyn myös keskusteluterapiassa. Minkä mä voin mielelleni???

 

[Osaltaan...]

...nuo ovat mielestäni kyllä luonnollisia tunteita, jotka liittyvät eron psyykkiseen läpikäymiseen. Kun ei sitä eroa voi käydä läpi ennen kuin on eronnut, vaikka kuinka olisi itse eroa halunnutkin. Se, että kokee parhaaksi ratkaisuksi erota kun ei todellakaan tarkoita, että exästä voisi tulla hetkessä tai ehkä koskaan nobody. Pohdit ehkä mielessäsi, oliko ratkaisu oikea, vaikka olisit kuinka sitä harkinnut ja punninnut. Etenkin siinä vaiheessa pohdit, kun näet, että joku toinen pystyy kuitenkin elämään exäsi kanssa ja rakastamaan häntä. Tokihan sinä tiedät myös hänen hyvät puolensa ja ajallahan on tyypillisesti taipumus kullata muistoja ja pyyhkiä pois niitä ikäviä. Kyllä ne ikävät puolet, joiden takia olet halunnut erota sieltä palaisivat pian mieleen, jos yrittäisit uudelleen elää exäsi kanssa, tästä olen aika varma. Ja toki hänessä myös oikeasti on niitä hyviä puolia, niinkuin meissä kaikissa, mutta jostain syystä olet punninnut asian niin, että jotkin asiat keikauttavat puntarin kuitenkin niin paljon miinukselle, että olet halunnut erota hänestä. Kannattaa luottaa siihen harkintaan ja omaan päätökseen. Ja ajatella, että sekä sinulla että exälläsi on oikeus jatkaa elämässä eteenpäin.

 

[ahdistunut]

...nuo ovat mielestäni kyllä luonnollisia tunteita, jotka liittyvät eron psyykkiseen läpikäymiseen. Kun ei sitä eroa voi käydä läpi ennen kuin on eronnut, vaikka kuinka olisi itse eroa halunnutkin. Se, että kokee parhaaksi ratkaisuksi erota kun ei todellakaan tarkoita, että exästä voisi tulla hetkessä tai ehkä koskaan nobody. Pohdit ehkä mielessäsi, oliko ratkaisu oikea, vaikka olisit kuinka sitä harkinnut ja punninnut. Etenkin siinä vaiheessa pohdit, kun näet, että joku toinen pystyy kuitenkin elämään exäsi kanssa ja rakastamaan häntä. Tokihan sinä tiedät myös hänen hyvät puolensa ja ajallahan on tyypillisesti taipumus kullata muistoja ja pyyhkiä pois niitä ikäviä. Kyllä ne ikävät puolet, joiden takia olet halunnut erota sieltä palaisivat pian mieleen, jos yrittäisit uudelleen elää exäsi kanssa, tästä olen aika varma. Ja toki hänessä myös oikeasti on niitä hyviä puolia, niinkuin meissä kaikissa, mutta jostain syystä olet punninnut asian niin, että jotkin asiat keikauttavat puntarin kuitenkin niin paljon miinukselle, että olet halunnut erota hänestä. Kannattaa luottaa siihen harkintaan ja omaan päätökseen. Ja ajatella, että sekä sinulla että exälläsi on oikeus jatkaa elämässä eteenpäin.

Kiitos tästä!

 

[Osaltaan...]

Kiitos tästä!

Been there, done that... Myös meillä oli takana tosi pitkä nuorena solmittu suhde. Ikään kuin oltiin kasvettu teini-iästä asti yhteen ja yhdessä ja sitten kuitenkin lopulta erilleen. Kohtuullisen hyvissä väleissä ollaan edelleen ja erityisesti lasten takia halutaankin olla. Näen hänessä monia hyviä puolia, varmaankin enemmän kuin yhdessä ollessa, mutta elää en hänen kanssaan haluaisi. Näin on hyvä. Molemmilla on jo uusi kumppanikin.

 

[ahdistunut]

Mulla on pojastani iso murhe. Mitä sitten jos me miehen kanssa muutettaisiin näitten nykyisten "kumppanien" kanssa yhteen? Molemmilla on 2 lasta. Molemmissa kodeissa olisi siis lapsia. Mitä mun poikani vastaa silloin kun häneltä kysytään keitä hänen perheeseensä kuuluu?? Meneekö poika ihan sekaisin, tunteeko olevansa kotona missään?? Mulla on niin suuri murhe ja huoli mun pojastani!!

 

[astrolabe]

Mulla on pojastani iso murhe. Mitä sitten jos me miehen kanssa muutettaisiin näitten nykyisten "kumppanien" kanssa yhteen? Molemmilla on 2 lasta. Molemmissa kodeissa olisi siis lapsia. Mitä mun poikani vastaa silloin kun häneltä kysytään keitä hänen perheeseensä kuuluu?? Meneekö poika ihan sekaisin, tunteeko olevansa kotona missään?? Mulla on niin suuri murhe ja huoli mun pojastani!!

Mulla oli koti äitini ja isäpuoleni luona. Oman isäni luon viihdyin myös, mutta se ei ollut minulle koti samalla tavalla. Mutta meillä tuo uusperhekuvio sujui erittäin mallikkaasti, johtuen kaiketi siitä, ettei lapsia eroteltu siinä miten kohdellaan. Meitä oli samaan aikaan sinun, minun, meidän -lapsia, mutta en esim. koskaan puhu sisaruksistani puolikkaina. Tai osan kanssa en edes jaa samaa verta, mutta silti ovat sisaruksiani. Yhteinen koti merkitsee enemmän kuin geenit - ainakin minulle.

 

[Osaltaan...]

Mulla on pojastani iso murhe. Mitä sitten jos me miehen kanssa muutettaisiin näitten nykyisten "kumppanien" kanssa yhteen? Molemmilla on 2 lasta. Molemmissa kodeissa olisi siis lapsia. Mitä mun poikani vastaa silloin kun häneltä kysytään keitä hänen perheeseensä kuuluu?? Meneekö poika ihan sekaisin, tunteeko olevansa kotona missään?? Mulla on niin suuri murhe ja huoli mun pojastani!!

Mä ajattelen niin, että uusperhekuvioiden onnistuminen riippuu aina siitä, miten paljon kaikki uusperheiden aikuiset ja lasten vanhemmat erototen ovat valmiita tekemään työtä niiden eteen. Meillä exän kanssa yhteishuoltajuus ja yritystä, että lapset saisivat viettää isän kanssa mahdollisimman paljon aikaa, vaikka asuvatkin mun luona. Meillä lapset kokee tämän meidän kodin kodikseen tällä hetkellä, alun perin kokivat luonnollisesti kodikseen sen meidän entisen yhteisen kodin, johon isänsä jäi eromme jälkeen asumaan. Tilanne muuttui, kun hän muutti uuden kumppaninsa kanssa saman katon alle. Siellä molemmilla lapsia, meillä vain nämä minun lapseni.

Onhan se haastava lähtökohta, jos molemmilla on lapsia ja sitten jos siihen päälle tulisi vielä jotain uusperheen puolisoiden yhteisiä. Olen tosi onnellinen siitä, että meillä on pelkästään nämä kaksi eikä ole mitään halua hankkia lapsia uuden puolisoni kanssa pakkaa sekoittamaan. Tarkkana saa olla tasapuolisuuden kanssa uusperheessä lasten kanssa. Meillä tästä ollut vääntöä toiseen suuntaan, herkästi käy niin, että ne etävanhemmalla käyvät ovat uusperheen muukalaisia verrattuna kyseisessä kodissa asuviin lapsiin, ellei tähän erikseen panosteta.

En tiedä, miten lapset kokisivat, jos mentäisiin vaikka viikko-viikko -systeemillä ja olisivat yhtä paljon kummankin luona. Varmaan siinäkin tapauksessa suurin merkitys on sillä, miten rakastettu ja "kalustoon kuuluva" tuntee missäkin kodissa olevansa.

 

[Osaltaan...]

Tunnistan tosi hyvin tuon huolen, murheen, syyllisyyden yms. omalta kohdaltani. Kyllä nekin pikku hiljaa hellittää, kun aikaa kuluu, asiat vähän asettuvat ja kun vain yritätte exäsi kanssa toimia yhteistyössä lapsen parasta ajatellen: Meidän lapsille on ainakin hirmu tärkeää se, että näkevät minun ja isänsä tulevan keskenämme toimeen ja monesti kyselevät, ollaanko me kuitenkin kavereita keskenämme.

Mutta helppoa se eron jälkeinen aika ei todellakaan ole, ennenkuin tunteet alkaa olla päässä setvitty ja asiat asettuneet aloilleen. Ja varmaankin lopun elämää sitä tulee lasten kohdalla aina esittämään itselleen kysymyksen siitä, miten ero on mahdollisesti vaikuttanut mihinkin asiaan. Toisaalta tiedän itse senkin, että olsii se riitelevien vanhempien ydinperhekin johonkin lapsissa vaikuttanut.

 

[Osaltaan...]

Lapset kyllä reagoivat muutoksiin, se on selvä. Keskeistä lasten kannalta on mielestäni ymmärtää tämä ja halu yrittää ymmärtää lapsia. Aikuisena voi tietenkin ennakoida asioita miettimällä, miten mikäkin siirto tulee lapsiin vaikuttamaan ja asennoitumalla niin, että kaikki vaikuttaa jollain tavalla luultavasti. Meillä varsinkin esikoisella erilaiset asiat ilmenevät käytöksen kautta ja silloin yritetään mennä aina sinne "sylttytehtaalle" ja auttaa lasta sanoittamaan tunteitaan. Meidän perheessä keskustellaan paljon ja avoimesti, sitä pidän ainakin meillä kaiken a.na ja o:na. Lapset pyörittää niin uskomattoman monimutkaisia asioita päässään eikä mun mielestä aikuisena sitä voi estää, vain tiedostaa ja auttaa lasta. Tietenkin turhaan ei lasten niskaan pitäisi mun mielestä aikuisten asioita kasata, vaan käsitellä tietyt asiat aikuisten kesken, mutta kyllä ne niitä aikuisten asioita joka tapauksessa pohtii, en koe, että sitä voisi estääkään. Tärkeää on mun mielestä, että lapsella on oikeus säilyttää lojaliteettinsa molempia vanhempiaan kohtaan eli exän tai tämän tilanteen arvostelua lapsen kuullen tulee toki välttää. Tämä on helpompaa silloin, kun oikeasti pysytään hyvissä ja asiallisissa väleissä myös keskenään.

 

[ahdistunut]

Me ollaan exän kanssa kyllä todella hyvissä väleissä, ja lapsen asioista pystytään keskustelemaan milloin vain, ja myös muista asioista. Meillä on viikko-viikko systeemi, ja sen takia aloin murehtimaan tuota uusioperhekuviota. Sitä täällä sitten itkin koko eilisillan ja yön, että miksi mun poikani joutuu elämään tämän. Meillä ei ollut kotona riitaisaa kun olimme miehen kanssa yhdessä, mutta kai lapsi senkin vaistoaa jos äiti voi huonosti. En tiedä miksi mietin etukäteen niin pitkälle pojan elämää, kun ei se murehtimalla siitä miksikään muutu.

Olen tosiaan siinä vaiheessa nyt etten muista niitä huonoja fiiliksiä, enkä oikeastaan sitäkään miksi erosin. Mielessäni pyörivät kaikki hyvät ja hienot muistot. Kumpa vaan pystyisin muistamaan ne olot ja ajatukset mitä mulla oli silloin, niin nyt olisi paljon helpompaa.

 

[Osaltaan...]

Me ollaan exän kanssa kyllä todella hyvissä väleissä, ja lapsen asioista pystytään keskustelemaan milloin vain, ja myös muista asioista. Meillä on viikko-viikko systeemi, ja sen takia aloin murehtimaan tuota uusioperhekuviota. Sitä täällä sitten itkin koko eilisillan ja yön, että miksi mun poikani joutuu elämään tämän. Meillä ei ollut kotona riitaisaa kun olimme miehen kanssa yhdessä, mutta kai lapsi senkin vaistoaa jos äiti voi huonosti. En tiedä miksi mietin etukäteen niin pitkälle pojan elämää, kun ei se murehtimalla siitä miksikään muutu.

Olen tosiaan siinä vaiheessa nyt etten muista niitä huonoja fiiliksiä, enkä oikeastaan sitäkään miksi erosin. Mielessäni pyörivät kaikki hyvät ja hienot muistot. Kumpa vaan pystyisin muistamaan ne olot ja ajatukset mitä mulla oli silloin, niin nyt olisi paljon helpompaa.

Ootko kirjoittanut mitään mihinkään, pitänyt esimerkiksi päiväkirjaa tai kirjoitellut runoja? Mulle oli aika silmiä avaavaa se, kun huomasin omista kirjoituksistani, että samoissa fiiliksissä oon pyörinyt jo kymmenen vuotta ennen eroa. Ja kyllä, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että lapsi kyllä huomaa pahoinvoinnin ja ahdistuksen, vaikkei varsinaista riitaa olisikaan.

Lapselle voi olla raskasta, jos huomaa, ettei vanhemmat itsekään ole oikein varmoja, pitäisikö kuitenkin olla vielä yhdessä. Itse olen lapsille pyrkinyt tekemään selväksi sitä, että vaikka kavereita ollaankin, niin yhteen ei enää palata asumaan. Lapset kun elättelee niitä toivon rippeitä herkästi siitä mielessään. Näistä lapsen toiveistakin kannattaa koittaa olla syyllistymättä, vaikka tiedän, että siinä tulee oikein maksimaalisesti se tunne, että on itse vienyt lapselta sen perheen. Omien syyllisyydentunteiden käsittely ylipäätään on hirmu tärkeää ja sitä kautta omien ratkaisujen kanssa sinuiksi tuleminen. Apuakin on saatavissa, jos yksin pähkien asiat tuntuu olevan liian solmussa ja raskaita. Itse kävin juttelemassa psykiatriselle hoitajalle jonkin aikaa, mulla kun myös asioihin liittyy masennusproblematiikkaa.

Mä uskon, että viikko-viikko -systeemi voi olla ihan hyvin toimiva ja mahdollistaa lapsille arjen elämisen molempien vanhempien kanssa erosta huolimatta. Meillä varsinkin esikoinen suree, kun he saa elää (=viettää arkea) hänen mielestään niin vähän isänsä kanssa, vaikka tämä tapaa heitä kahtena iltana viikossa ja lapset on joka toinen viikonloppu hänellä. Mutta siis esikoinen kokee, että haluaisi enemmän asua isänsä kanssa. Mä luulen, että se viikko-viikko olisi hänelle ainakin jopa parempi ratkaisu kuin tämä nykyinen, mutta valitettavasti se ei meidän tapauksessa ainakaan nykyisellään ole mahdollista. Viikko-viikko -systeemissä näkisin itse tärkeäksi sen, että lapsella on oikeasti ja aidosti oma paikkansa, omat tavaransa jne. molemmissa kodeissa ja tuntee sitä kautta, kuten myös henkisesti kuuluvansa sinne eikä olevansa kylässä.