P
"Plussa"
Vieras
Tein pari päivää sitten positiivisen raskaustestin ja olen hieman hämiläni miehen ensireaktioista. Meillä on jo yksi lapsi ennestään ja jos tämä raskaus etenee hyvin loppuun saakka, meillä olisi sitten kaksi lasta 2,5 vuoden ikäerolla. Raskautta oli suunniteltu ja tarkkaan petihommat ajoitettu yhteisymmärryksessä. Mies rakastaa esikoistamme ja lapsi on parasta mitä hänelle on tapahtunut. Esikoinen nyt noin 1,5 v.
Alku oli kuitenkin esikoisen kanssa hankala, hänellä oli koliikki, pahoja nukkumisvaikeuksia ja refluksi. Mies tunsi itsensä tuolloin kovin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Vauva oli täysimetyksellä ja sain vauvan nukkumaan vain rinnalle, mutta miehellä ei ollut mitään tätä vastaan. Yhdessä vuoronperään kanniskelimme vauvaa ympäriinsä ja molemmat osallistuivat täysillä kaikkeen vauvan ja kodin hoitoon. Tietysti äidin ja isän roolit ovat luonostaan erilaiset, kun vauva oli täysimetyksellä ja mies töissä päivät. Vauva nukkui 4 kk vieressäni ja osan tuosta ajasta mies nukkui toisessa huoneessa. Vauva-ajan tiimellyksessä keskusteluyhteytemme ehkä huononi, mutta mielestäni se oli luonnollista, kun huomio väkisin kiinnittyi vauvaan. Vauva oli pitkään kovin äitin perään eikä isän syli aina helpottanut oloa. Tämäkin on minusta ihan normaalia, jotkut vauvat ovat sellaisia.
Minusta esikoisen vauva-aika meni todella nopeaan. Nyt esikoisella on meneillään vahva isän fanituskausi ja hän on todella isän perään. Mies nauttii tästä suunnattomasti. Silti hän on apea ja pelkää mm. parisuhteemme puolesta, jos ja kun toinen lapsi syntyy. Hän pelkää, että sama toistuu uudelleen, mikä oli tilanne esikoisen kanssa. En tiedä, mitä sanoa miehelle enää, olen jopa ärtynyt hänelle. Hän ei lainkaa pidä siitä, että koitan kertoa, että (mm. lehdistä) lukemani perustaalla hänen tunteensa ovat todella normaaleja ja yleisiä. Monet miehet kokevat ulkopuolisuutta vauvan ollessa pieni. Mieheni mielestä se on muiden elmä ja nyt kyse meidän ja hänen elämästä eikä sillä ole väliä, mitä muut miehet kokevat. Mieheni osallistui ja osallistuu aktiivisesti arjen pyörittämiseen. Olen yrittänyt sanoa, että se on hänen osansa ja hän on tehnyt se täydellisesti, sen mitä hän on voinutkin tehdä. Käydä kaupassa, tehdä ruokaa, kylvettää jne. jne.
Olen ärtynyt, koska juuri tuollaisella suhtautumisellaan hän tekee itsestään ulkopuolisen ja työntää minua poispäin. En osaa oikein iloita positiivisesta raskaustestistä, eikä me-henkeä oikein tunnu syntyvän, vaikka juuri se olisi mielestäni tärkeää raskauden alusta alkaen. Mitä reaktioita tämä teissä herättää? Mitä sanoisin miehelle?
Alku oli kuitenkin esikoisen kanssa hankala, hänellä oli koliikki, pahoja nukkumisvaikeuksia ja refluksi. Mies tunsi itsensä tuolloin kovin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Vauva oli täysimetyksellä ja sain vauvan nukkumaan vain rinnalle, mutta miehellä ei ollut mitään tätä vastaan. Yhdessä vuoronperään kanniskelimme vauvaa ympäriinsä ja molemmat osallistuivat täysillä kaikkeen vauvan ja kodin hoitoon. Tietysti äidin ja isän roolit ovat luonostaan erilaiset, kun vauva oli täysimetyksellä ja mies töissä päivät. Vauva nukkui 4 kk vieressäni ja osan tuosta ajasta mies nukkui toisessa huoneessa. Vauva-ajan tiimellyksessä keskusteluyhteytemme ehkä huononi, mutta mielestäni se oli luonnollista, kun huomio väkisin kiinnittyi vauvaan. Vauva oli pitkään kovin äitin perään eikä isän syli aina helpottanut oloa. Tämäkin on minusta ihan normaalia, jotkut vauvat ovat sellaisia.
Minusta esikoisen vauva-aika meni todella nopeaan. Nyt esikoisella on meneillään vahva isän fanituskausi ja hän on todella isän perään. Mies nauttii tästä suunnattomasti. Silti hän on apea ja pelkää mm. parisuhteemme puolesta, jos ja kun toinen lapsi syntyy. Hän pelkää, että sama toistuu uudelleen, mikä oli tilanne esikoisen kanssa. En tiedä, mitä sanoa miehelle enää, olen jopa ärtynyt hänelle. Hän ei lainkaa pidä siitä, että koitan kertoa, että (mm. lehdistä) lukemani perustaalla hänen tunteensa ovat todella normaaleja ja yleisiä. Monet miehet kokevat ulkopuolisuutta vauvan ollessa pieni. Mieheni mielestä se on muiden elmä ja nyt kyse meidän ja hänen elämästä eikä sillä ole väliä, mitä muut miehet kokevat. Mieheni osallistui ja osallistuu aktiivisesti arjen pyörittämiseen. Olen yrittänyt sanoa, että se on hänen osansa ja hän on tehnyt se täydellisesti, sen mitä hän on voinutkin tehdä. Käydä kaupassa, tehdä ruokaa, kylvettää jne. jne.
Olen ärtynyt, koska juuri tuollaisella suhtautumisellaan hän tekee itsestään ulkopuolisen ja työntää minua poispäin. En osaa oikein iloita positiivisesta raskaustestistä, eikä me-henkeä oikein tunnu syntyvän, vaikka juuri se olisi mielestäni tärkeää raskauden alusta alkaen. Mitä reaktioita tämä teissä herättää? Mitä sanoisin miehelle?
