Miehen oma rauha

[Krista]

Onko täällä muita, joilla on samanlainen suhde kuin minulla: rakastava ja hellä mies, joka kuitenkin kaipaa hirveän paljon omaa rauhaa. Emme asu yhdessä, joten hänellä toki on sitä omaa reviiriä. Välillä saatta mennä parikin viikkoa, että hän viihtyy hyvin kanssani, tehdään kaikkea kivaa yhdessä ja olen hänen luonaan monta päivää. Sitten tulee taas erakkokausi, mikä tarkoittaa lähinnä meidän suhteesta eristäytymistä.

Alussa koin tämän ongelmaksi, mutta nyt alan jo tottua siihen. Silti, välillä se vaivaa. Kuten esimerkiksi nyt. Ollaan viimeksi nähty lauantaina. Ollaan kyllä soiteltu pari kertaa ja lähetetty viestejä. Mies saatta lähettää viestin: olet minulle rakas. Mutta haluaa kuitenkin olla yksin, koska viihtyy niin hyvin.

Voiko tämänkaltaisen suhteen saada toimimaan pidemmän päälle? Onko ongelma vain pääni sisällä, siinä että tarvitsen liika läheisyyttä ja huomiota?

 

[Naaras]

Jos läheisyyden tarpeenne ovat kovin etäällä toisistaan, kompromissia kumpaankaan suuntaan on vaikea saavuttaa. Erakkoluonne kärsii jos joutuu ""väkisin"" olemaan seurassa, enemmän läheisyyttä kaipaava taas suree ja hätääntyy kun toinen ottaa pitkäksi aikaa etäisyyttä.

Vaikea mitään neuvoja antaa... Paitsi ehkä miettimään läpikotaisin, millaisessa suhteessa haluaisit elää kenties loppuelämäsi.
Ja jos muutatte yhteen, ihan pientä kämppää ei kannata hankkia!

 

[Esmeralda]

'-Ä

Sanon vaan, että kyllä voi saada toimimaan!

Minun mies on just samanlainen.
Joskus sen rauhan tarve liittyy siihen ,että sillä on oikeesti joku ongelma meidän suhteessa, (mitä aina ensimmäisenä epäilen, kun erakkokausi alkaa)mutta useimmiten se on vain silkkaa rauhan tarvetta.

Sanoit, että hän laittaa sulle teksti viestin, että oot rakas.
Helvetti, se on hyvä merkki.

Mun mies EI kirjoita sellaista, ja siitä oli aikamoinen kriisi kerran, kun ei olut nähty moneen päivään, ja aloin päässäni kehitellä kaikkia hulluuksia.

Se on vittumaista, kun itse haluu olla yhdessä, ja äijä on joskus sellainen välttelevä.

Käännekohta oli se, kun asuttiin vähän aikaa yhdessä, ja huomasin, mikä rauhan tarve itsellä tulee siinä kohtaa, kun äijä erakoitsee samassa kämpässä, ei puhu eikä pukahda, istuu vain telkkarin tai koneen ääressä murahdellen silloin tällöin hermostuksissaan ja pelkästä velvollisuuden tunnosta minua kohtaan jotain ympäripyöreää skeidaa.

Ja, sitten on taas joku pitempikin aika, jolloin ollaan niinku jotku paita ja perse.

Olen yrittänyt järjestää niin , että silloin kun on erakkokausi, teen kaikkea itseäni kehittääkseni, oikein lenkillä käyn ja luen kirjoja.
Sitten kun on itsellä ihan kuningas-fiilis omista saavutuksista, niin ei ole niin vihainen ukolle, kun se on minut sillätavalla hylännyt.

Aina se ei toimi, vaan pitää olla joku selvä vakuutus siitä,että suhteessa kaikki on hyvin, ja erakointi johtuu varmasti jostain, mikä ei ole meidän välistä.

Silti, se on aina yhtä suuri järkytys sen lemmekkäämmän kauden jälkeen, että tulee yhtäkkiä ihan täys käännös.

Silti, en osaa päättää kumpi on parempi, asua sen kans vai asua erillään.

Toisaalta, kun erakkokausi tulee, ja toinen on omassa kämpässä, niin vaivaa, että mitähän se siellä tekee, ja mitä jos nyt menisinkin sinne.

Toisaalta, kun asumme saman katon alla, ja erakkokausi tulee, niin sen murjotuksen kylmyyys häiritsee mun olemista niin, että en voi oikein silti olla kunnolla niinku haluan.
Sitä aina vähän kyttää, että mikä vittu sillä nyt vaivaa, ja olenko minä tehnyt jotain väärin.

Itsellä on ihan samanlaista erakoitumisen tarvetta, taika onkin siinä, että koska se on eri aikaan, niin ei ole itse samassa tilassa kun toinen lähtee, eli se on silloin tavallaan pettymys. Ja naisen mieli kestää pikkuisen huonosti kaiken maailman arvuuttelua, ja veitsen terällä eloa.

Silti, sen reilumpaa poikakaveria olis vaikea löytää kivenkolostakaan.
Se jo kertoo paljon, että ollaan pystytty myös näistä asioista keskustelemaan, ja yhdessäoloaika on sitten kanssa mukavaa, kun sitä on. Eikä mies petä!

 

[Krista]

Olen paljon miettinyt, onko meidän tarpeet niin erilaiset, ettei yhteistä tulevaisuutta ole. Toisaalta, on muuten niin hieno suhde. Olen pyrkinyt sopeutumaan mieheni erakkokaipuuseen ja minäkin puuhailen omia juttuja. Se vain ottaa päähän, kun esim tänään kun on ollut ikävä ja olisi ollut tosi kiva viettää koti-iltaa, tms ja tietää että toinen olis mieluummin yksin. Erakkokausina joudun aina odottamaan, että mies ottaa sen ensimmäisen askeleen taas minun suuntaani.

Mieheni on hyvin avoin tunteistaan, eikä niitä tarvitse paljon kysellä. Hän kertoo aina, jos jotakin kerrottavaa on. Hän on kelailija tyyppi ja käy paljon läpi juttuja mielessään. Silloin kun on meneillään eristäytyminen, alan minäkin monesti miettimään, mikä asia hänellä on nyt läpikäytävänä ja liittyykö se mahdollisesti meidän suhteeseen.

Olen miettinyt voiko juttu toimia, jos asuisimme yhdessä. Mies monesti onkin ehdottanut, että muuttaisin hänen luokseen. Mutta sitten kyllä tosiaan olisi se isompi kämppä tarpeen.

Ja mistä muuten johtuu läheisyyden tai etäisyyden tarve? Onko ne sellaisia asioita, joita ei voisi työstää?

 

[Esmeralda]

Joskus tuntuu, että kun mies on ollut erakoitumassa, niin hänen on vaikea palata sieltä , vaikka ei olisikaan enää hänellä erakkofiilis.

Mun ukko joskus lopettaa erakkokautensa sillä, että esittää epäilyksen siitä, josko MINÄ olen vihainen hälle jostain.

Eli vaikka hän erakoitseekin, hän istuu silti samalla puolella perseellä kotonaan, ja potee jollain lailla huonoa omaatuntoa.
Se voi jopa lykätä hänen ihmisten ilmoille tulemistaan, kun hän ei tiedä mikä on oleva vastaanoton laatu.

Tuosta en voi olla ihan satavarma. Pitää ehkä kysyä häneltä.

Nii.in. Eikö ole ""ihanaa"" kun itsellä on joskus koti-ilta mielessä, ja pitää silti odottaa, että mies keksii olla samaa mieltä joskus viikon päästä.
Kun miettii kaikkia niitä kertoja, milloin hän ehdottaa minulle samaa, ja melkein aina suostun...Hänen ehdoillako mennään..?

Toisaalta, olen miettinyt, että miten huonosti kestän sitä, että minulle sanotaan ei, ja minullakin olisi ihan yhtäläinen oikeus erakoida jos joskus haluaisin..

Itseasiassa joskus mun mies tekee sen virheen, että kun minua vaivaa joku, hän luulee tekevänsä palveluksen jättämällä minut rauhaan, vaikka oikeasti kaipaisin puhumista ja lohtua. Sitten luulen, kun hän lähtee, että jaaha, nyt se taas erakoi, vaikka hän vain lähtee ollakseen kiltti minulle.

HUH!
Ehkä on parempi, että minäkin erakoidun vain väkipakolla silloin, kun ukkoni erakoituu, koska joustaminen on ilmeisesti minulle helpompaa kuin hänelle.

Ei tee mieli kyllä toista pakottaakaan, jos mulle annettais taikasauva, jolla voisin taikoa hänet muun laiseksi, niin jättäisin ehkä tilaisuuden käyttämättä, ja pitäisin hänet silti sellaisena kuin hän on--erakoitumisineenkin.

 

[sulo]

Olin samanlaisessa suhteessa ennen nykyistä ja sain samantapaisia viestejä kun ei nähty. Jälkikäteen olen kuullut että miehellä oli kaksi muuta naista samaan aikaan. Itsetunto sai kunnon kolhasun, mutta ainakin tiedän mihin en enää ryhdy.

 

[tuttua]

...edellisestä elämästä. Me ei vaan yksinkertaisesti sovittu yhteen. Yritin ymmärtää, mutta vaistosin (pelkäsin?) aina että ne miettimiskaudet liittyy jotenkin meihin. Ja kyllä kai ne loppujen lopuksi liittyikin. Kivoissa ja helpoissa asioissa oltiin avoimia (just näitä rakas juttuja), mutta sit niissä vaikeissa ei - niitä hän vaan mietti yksin ja eristäytyi muista. Kaikki kulminoitui siihen että hän sanoi minun olevan itsekäs, kun ehkä sit vähän liikaakin kyselin missä mennään, ja minä ajattelin hänen olevan itsekäs, kun ei kertonut mikä painaa mieltä. Lapsellista, joo! Toista ei voi muuttaa, vain omaa asennetta. Joskus on vaan todettava että vaikka vastakohdat täydentää toisiaan, niin jos on liikaa vastakohtia, niin se vaan vetää erilleen.

Mutta täytyy myöntää että kun sitten erottiin niin tuntui kyllä vähän tyhmältä kuulla olevansa kaikkea 'ei-niin-kivaa', jota hän sit ilmeisesti oli pähkinyt pitkin vuotta, eikä viitsinyt kertoa kun hänen mielestään ""tietyt asiat ei puhumalla muutu, ihmiset on tiettyä tyyppiä, ja ne ei siitä muutu, vaikka kuinka keskustelisi"" Että se siitä avoimuudesta sitten, tälläiseen johtopäätökseen hän oli puolenvuoden mietiskelyn jälkeen tullut, kysymättä multa yhtään mitään. Jäi kyllä aika p...a maku koko jutusta, ja se ikäänkuin ei pohjan koko meidän yhteiseltä ajalta, itsekkään sit loppupeleissä en tiennyt mikä siinä oli totta ja mikä ei... kun asioista ei kerta tarvitse puhua. Ja hänen mielestään minä, tälläisenä avoimena ja tunteensa näyttävänä olin vaan itsekäs, kun kaiken maailmoille päästelin, enkä mitään sisälläni pitänyt. No, ehkä sit niin ja kaikilla on oikeus mielipiteisiin. Vähän katkeralta kuulostan, ehkä vähän jopa sitä olenkin. Ainakin pettynyt.

Viisainta kai on tehdä itselleen selväksi, mitä haluaa mieheltään ja suhteesta ja sit valita päätös sen mukaan ja toteuttaa se myös. Siis erotako vai jatkaako. Mutta toista on turha lähteä muuttamaan, mutta senhän jo varmaan tiedätkin. Tsemppiä ja kesänjatkoja!

 

[Krista]

Niin, on minullekin jo tullut selväksi, ettei toista voi muuttaa, vain omaa suhtautumista asioihin. Mies on monesti sanonutkin, että hänet on hyväksyttävä sellaisenaan. On kuulemma joskus edellisessä suhteessa tehnty sen virheen, että yritti mukautua liikaa naisen läheisyyden tarpeeseen ja siinä kärsi sitten koko suhde kun mies ei saanut olla oma itsensä. Enkä minä tietenkään halua, että mies on kanssani silloin kun se ei tule häneltä luonnostaan.

Kun mies sitten haluaa taas läheisyyttä, minä haluan myös. Onhan se todennäköistä, kun oma tarpeeni on paljon suurempi kuin hänen. Hän siis saa yleensä mitä haluaa, tarpeeksi etäisyyttä ja tarpeeksi läheisyyttä. Kun taas minä saan tyydytettyä vain osan omasta tarpeestani.

Olen huomannut, että jos en itse pidä mieheen yhteyttä, hän alkaa sitä ihmettelemään ja soittelee perään. Se tuntuu tietenkin hyvältä, että sitä kiinnostaa mitä mulle kuuluuu.

Olisi hyvä minunkin löytää se kultainen keskitie. Pitäisi osata satsat niihin omiin juttuihin myös silloin kun mies ei ole erakkona. Ja silloin sanoisin minäkin joskus ei.

 

[tuttua]

Niin, mutta... kyllähän asia on niin, että hyvässä suhteessa molempien on tiedostettava että on tultava puoli tietä vastaan. Että tilanne ei vaan nyt ajaudu siihen että kun mies on tajunnut 'virheensä' edellisestä suhteesta ja ajatellut että kyllä nyt tällä kertaa onnistuu, kun hän saa vaan olla oma itsensä. Mutta entäs sinä? Saatko nyt sinä olla oma itsesi, vai joudutko nyt sinä olemaan se joka yrittää mukautua toisen etäisyyden tarpeeseen....? Parisuhde on kompromisseja, mutta se on sitä molemmilta, älä myy itseäsi puoleen hintaan! Kaikki nää fraasit on niin totta - saada olla oma itsensä, tehdä kompromisesseja, joustaa... mutta se on kaksisuuntainen tie ja nimenomaa sun valinta, kuinka pitkälle sinä olet valmis menemään vastaan ja kuinka paljon sinä olet valmis joustamaan. Miehellähän tässä tapauksessa ei ole mitään hätää, hänhän saa olla 100% oma itsensä.

 

[Esmeralda]

Yön yli asiaa miettineenä:

Ei ne miehetkään puussa kasva.
Toinen pettää, yks haluaa omaa rauhaa, kolmas on mustasukkainen, neljännellä on reissutyö.
Niistä valitaan se, jonka kanssa seksi toimii, ja muukin keskustelu, loput on järjestelykysymys.

Hyvähän se on miettiä omia ja toisen tarpeita, ynnätä plussia ja miinuksia, mutta siinä on sekin pointti, että jos toinen on se oikea omasta mielestä, niin ei se eroaminen ole aina niin loistoratkaisu.

Ja senkin olen huomannut, että aina kun ajattelen, että nyt tuli mitta täyteen, tässä meni raja siihen ja siihen asiaan ja joustoon, niin ei mene kauaa, kun saan huomata jonkin jutun, missä mies joustaa myös.

Sitä on vain nin hankala nähdä siinä vaiheessa, kun suunnittelee koti-iltaa, ja ukkoa ei näy eikä kuulu.

Ehkä se on sitä koetusta, mitä tarvitaan. Jos ihmiselle kaikki, parisuhdetta myöten, menis aina oman mielen mukaan, niin eihän sitä osaisi arvostaa yhtään mitään.

Ehkä se on joku balanssin saavuttaminen miehen ja naisen välillä, että kun joutuu kaipaamaan toista, niin kun se tapaaminen tulee, niin sitä arvostaa sitten, ja koittaa miettiä mitä toinen haluaa, jotta voi antaaa sille jotain mikä sen houkuttaa tulemaan uudelleenkin.

Ja kyllä se on nykyaikana semmoinen harvinaisuus mies, joka ei petä tai kyttää tai ryyppää, että jos rakkautta riittää, niin ei se vaihtamalla ainakaan parane.

 

[tuttua]

niin... ainahan tietää mitä jättää taakseen, mutta ei tiedä mitä saa tilalle! Se riski on sit vaan otettava, tai jätettävä ottamatta.

Itse ainakin tiedä mitä jäi taakse... ja nyt reilun vuoden yksinolon jälkeen, olen vähän aikaa tapaillut yhtä miestä, joka tuntuisi olevan aika samoilla linjoilla tuon läheisyyden tarpeen kanssa. No, aluksihan kaikki on tietty ""uutta"", aika näyttää, mikä hän on miehiään - oikeesti. Ja mikä minä olen naisiaan - oikeesti. Mutta nyt ainakin tuntuu, että hyvä kun ei jääty riutumaan siihen edelliseen - kumpikin siinä kärsi ja ahdistui, kun oltiin ihan liian kaukana toisistamme niiden tarpeiden kanssa.

 

[Esmeralda]

Onkohan se niin, että kerran jos nainen osaa näitä juttuja itsessään analysoida, ja osaa tulla niissä vastaan, kuunnella miehen puheiden rivien välistä, esim puheita entisistä suhteista...(näiden kirjeiden perusteella, omasta mielestämme )

Sillä aikaa kun miehellä on se sama levy jäänyt soimaan,,,
""exä ei antanut siunaaman rauhaa"" ja ""ihmisen pitää saada tilaa"" ja me naiset koukitaan sieltä välistä se, mikä meille on olennaista tietää...

Niin eiköhän me koiteta olla sitten muutenkin fiksuja, eikä revitä niitä pelihousuja kappaleiksi ensimmäisessä vastoinkäymisessä, kerran näinkin viisaita ollaan.

Sitä kun rupeaa kärttämään tasa-arvoa väärässä paikassa, niin saa huomata olevansa yhtä tyhmä kuin rakkikoira, joka räksyttää turhautuneena pikkulinnuille.

Lasten tarhassa tapellaan siitä, kuka sai sen isoimman palan kakkua, ja miten karkit jaetaan tasan, ja itketään kun joku vei legot, eikä anna mulle mitään.

 

[minni]

Minä haluaisin tuollaisen suhteen. Toisten ihmisten läsnäolo jatkuvana vie minulta voimia. En tiedä miksi.

 

[Jätkän pointti]

Näinä tasa-arvon aikoina unohdetaan joskus se, että kaikki eivät ole täsmälleen samanlaisia. Tämä pätee myös tavallisten asioiden käsittelyyn.

Jos jätkä ryhtyy yhteiseloon jonkun kanssa, se lienee satsaus siinä kuin mikä tahansa muukin. Ja jos se toimii, kuvittelee voivansa luottaa siihen, että ainakin se puoli on kunnossa, jolloin voi eää joltain pohjalta sitä muuta elämää.

Jos on joku asia, jota pitää miettiä, se pitää miettiä joka tapauksessa jossain vaiheessa. Jos asia on monimutkainen tai sitä pitää pohdiskella rankeemmin, se kestää enemmän aikaa. Tai jos se on joku henkilökohtainen vitutuksen aihe, sitä haluaa jäähdyttää ennen kuin tulee siitä nurjistelemaan toisen eteen.

Jos mietit syrjässä, olet paska.

Jos olet nurjalla mielellä, olet epämukavaa seuraa ja paska.

Miksi se aina on naiselta pois?

Miten koko suhde on heti pilalla?

Mikä helvetti siinä on se OIKEA SYY?

HÄ?!

 

[lisäpointti]

Jos nainen haluaa lla yksin tai kavereiden kanssa ja mies on sitä mieltä, että olisi kivaa olla yhdessä, se on joko takertumista tai mustasukkaisuutta. Miksi se toisin päin ei päde?

Jos mies vetäytyy, naiset tuntuvat kokevansa olonsa yksinäisiksi ja sitten etsitään siihen tilalle joku. Montako kertaa tällaisesta manööveristä päädytään pidemmälle kuin oli alun perin tarkoitus?

Montako eroa on nähty sen vuoksi, että mies miettii jotain ja nainen lähtee menemään, koska mies yhtäkkiä lakkasi kokonaan välittämästä?

Mistä se ""yhtäkkiä"" oikein kumpuaa?

Joskus tuntuu, että pitäisi voida tienata seitsemänsataatuhatta kuussa käymättä töissä ja olla onnellinen, vitsikäs ja menevä yhtäaikaa plus ne fyysiset ihanteet ja olla koko ajan kotona ""läsnä"". Ja jos olet koko ajan läsnä, toinen kyllästyy.


NIIN ETTÄ MISSÄ ON SE LOGIIKKA?

Mikään ei vain käy. Ei sitten mikään.

 

[pointille]

... heh... olet kyllä niin oikeassa.

Mielenkiintoinen pointti kaiken tämän avautumisen jälkeekin on se... että mikä kumma sitä sitten ihmisen parisuhteeseen ajaa...? Kyllähän sitä niin paljon helpommalla pääsee kun yksin elelee ja mietiskelee syntyjä syviä - omassa armaassa seurassaan. Onko se joku biologinen luonnon suoma vietti, joka takaa ettemme sukupuuttoon täältä kuolisi?

 

[aivan]

Välillä tulee se fiilis, että jos kukin ei ole ensin kunnolla itsenäistynyt, ei pysty olemaan toistenkaan kanssa.

Jos se läheisyyden tuntemisen kaikenaikainen pyrkimys on kaiken mittari, koko sähläämiseen ei kannata edes ruveta.

Läheisyyttä joko on tai ei ole, mutta ei se ole mitään kaasua.

 

[Krista]

Jätkän pointista....

Kyse ei ole siitä, etten ymmärtäisi mieheni tarvetta olla yksin ajoittain. Ja olet oikeassa, parempihan se on kelailla asiat yksin eikä pilata yhteistä aikaa. Ongelma onkin meidän erilaisissa tarpeissa. Minä tiedostan sen, etten voi miestäni muuttaa enkä halua häntä pakottaa mihinkään. Lopulta kyse onkin siitä, kykenenkö minä sopeutumaan hänen erakkoiluunsa niin ettei se minua haittaa ja pystyn jopa itse nauttimaan näistä ajoista.

Olen asiasta puhunut kavereideni kanssa ja minulle halutaan aina korostaa sitä, kuinka parisuhteessa kummankin on hyvä tehdä kompromisseja, jolloin miehenikin pitäisi siis tulla tässä asiassa vastaan. Tämä on kuitenkin vähän eri asia, kuin joku tiskivuorot tai uuden maton valinta, jolloin kompromissi ei ole niin kuoleman vakava asia.

Mitään ongelmaahan ei ole niin kauan kuin emme itsellemme seillaista kehitä. Erossa oleminen ei ole ongelma, se vain on tosiasia. Ongelma on se tunne, jonka se minussa herättää.

Pohjimmiltaan tässä on kyse siitä, kykenenkö minä sopeutumaan vallitsevaan tilanteeseen. Miehessäni ei ole mitään vikaa, minussa ei ole mitään vikaa. Mieheni ei ole valmis kompromissiin, olenko minä? Jos kumpikaan ei ole, on erottava. Jos jompikumpi on tai molemmat, niin fine, silloin suhde voi jatkua.

Feministin mielestä myyn sieluni jos olen ainoa, joka tässä suhteessa tulee vastaan. Olisiko parempi, että mieheni viettää aikaa kanssani silloin kun hän ei nauti siitä?

 

[42 vuotta kokemusta]

Älkää ampuko minua, jos väitän että olette saavuttaneet parisuhteenne ihannetilan.
Nyt säilytätte kiinnostettavuutenne. Molemmat.
Saatte rauhan toisistanne, silloin kun sitä eniten haluatte.
Pitkässä, kiinteässä parisuhteessa, tulee aina se hetki, jolloin kaipaisi kuvailemaanne olotilaa.
Joskus tulee eittämättä se hetki, jolloin haluaisi lähettää sen kumppaninsa Timbuktuun, vain menolipulla varustettuna.
Kun kaikki sanat on sanottu.Kun jokainen otsan rypistyskin on ennalta tuttu.
Säilyttäkää olotilanne.LUOTTAKAA toisiinne ja olkaa LUOTTAMUKSEN ARVOISIA.

 

[Nii-in]

Minunkin mielestäni tuo on myös suhteen ihanteellisin tilanne.

Ja se, missä vaiheessa tässä keskustelussa puheenaiheena oleva asia luokitellaan ongelmaksi, on juuri ne ensimmäiset kaksi- kolme vuotta, jolloin toivutaan alkuhuumasta, ja haetaan balanssia puolisoiden välille, jotta päästään kunnolla syvällisesti tutustumaan toiseen.

 

[Krista]

Tämä onkin mielenkiintoinen ja tärkeä näkökulma asiaan. Olen todennutkin, että ainakaan tässä ei ehdi toiseen naamaan liikaa kyllästymään. Ja eron jälkeen on taas ihana olla yhdessä.

Taitaa olla minunkin vain parasta keskittää energiani omiin juttuihin ilman että vatvon tätä ""ongelmaa"" mielessäni.

Onneksi sentään mieheni on älykäs. Hän tiedostaa kyllä, kuinka hänen erakkoutensa minuun vaikuttaa. Onkin tärkeää, että yhteys ei katkea kokonaan näinä aikoina. Kuiten esimerkiksi tänään, mieheni soitti vain kertoakseen että rakastaa minua.

 

[tuttua :)]

Feminismiä tai ei... pointtini oli että valinta on sinun, kysehän on sinun elämästäsi kuitenkin. Jos me kaikki sisäistäisimme ja tiedostaisimme sen että elämämme on OMIEN valintojemme summa, niin ei tarvitsisi täällä ihmetellä elämän epäoikeudenmukaisuutta ja sitä kuinka kaikki menee päin honkia, ja kuinka on oman elämänsä sivuosan esittäjä. En nyt todellakana tarkoita sinua, mielestäni sina uskomattoman järkevästi pohdit tätä asiaasi, paljon järkevämmin kuin minä reilu vuosi sitten. Ehkä nyt tarkoitan kaikki niitä jotka täällä valittaa ja ruikuttaa oman elämänsä surkeutta.

 

[yks]

Mun mielestä, ap, olet hyvin itse tiedostanut tilanteen ja mitä se sinulta vaatii!

Tuohon on paha kenenkään antaa enää ""parempia"" neuvoja

Lisäksi on tullut muitakin kommentteja samassa tilanteessa olevilta, että kyllä juttu voi toimia, kunhan nainen on tiedostanut tilanteen...

Tsemppiä !