M
Monki
Vieras
Olen ollut kohta kolme vuotta parisuhteessa miehen kanssa, yhdessä asuttu näistä reilu kaksi. Itse olen 25-vuotias, mies 31.
Alusta asti olen joutunut tekemään töitä kestääkseni miehen raivoherkkyyttä. Mies suuttuu siis todella pienistä asioista, huutaa ja rikkoo tavaroita. Ei ole ikinä käynyt käsiksi, ja aina sanookin ettei koskaan voisi tehdä minulle mitään. Raivo saattaa syttyä esimerkiksi pöydälle unohtuneista tiskeistä tai siitä, että olen mukamas piilottanut jonkun hänen tavaran. Kun hän suuttuu, sanomisissaan ei ole mitään logiikkaa; vetää mukaan vanhoja asioita ja tilittää kerralla kaikki pienet virheet mitä olen ikinä sattunut tekemään. Jos pyydän perustelemaan tarkemmin, ei halua selittää vaan vetäytyy ja käskee painumaan muualle.
Pelkään sitä huutamista, ja usein riitely onkin sitä että minä menen lukkoon ja nieleskelen kyyneleitä, mies raivoaa aikansa ja alkaa murjottaa. Minä en kestä tilannetta ja sulkeudun vessaan tai kylppäriin itkemään. Jos myöhemmin yritän lepytellä, mies ei yleensä ensimmäisellä kerralla lepy vaan joudun antamaan lisää tilaa. Tiedän, että lepyttely tai anteeksipyyntö ei kuuluisi minulle, mutta vihaan elää mykkäkoulussa ja ahdistavassa ilmapiirissä, ja usein ajattelen että ovimatoksi asettuminen on pienempi paha kuin mökötyksen jatkuminen.
Kun lepyttely onnistuu, mies yleensä häpeää käytöstään ja raivoherkkyyttään, mutta väittää sen kuitenkin olevan kuin jokin sisäänrakennettu ominaisuus, johon ei pysty vaikuttamaan. Vetoaa myös oikeuteensa tuoda tunteensa esille. Tottakai, mutta noin pienistä asioista raivostuminen ja alistava käytös ei voi olla hänellekkään kovin puhdistavaa?
Mies on muutenkin luonteeltansa todella ehdoton. Kauppaan EI voi mennä perjantaina tai usein lauantainakaan, sillä ruuhka saa miehen poikkeuksetta raivon partaalle. Myös suunnitelmien yhtäkkinen muuttuminen saa pakan sekaisin. Mitään ei voida tehdä extempore mutta toisaalta suunnitelmien tekokin häntä ahdistaa. Kerran järjestimme isolla porukalla kesäjuhlat ulkona, ja kun muutama tunti ennen juhlien sovittua alkua alkoi ripotella vettä, mies alkoi murjottaa kuin pikkulapsi ja painui keskellä päivää takaisin peiton alle, hänhän ei tässä paskasäässä juhli. Sain sitten maanitella hänet osallistumaan.
Hän on ihmissuhteissaan todella mustavalkoinen. Jos joku on tehnyt tai sanonut hänen mielestään jotain väärää, on koko ihminen läpimätä eikä häntä saa näiden ihmisten seuraan sitten millään, vaikka välillä olisi vähän pakkokin. Toisaalta hän osaa olla todellinen seuramies ja suurin osa ihmisistä pitää hänestä.
Hän on itseään kohtaan todella ankara. Yhtäkään treeniä ei saa jäädä välistä ja ruokavaliosta on pidettävä tunnintarkkuudella kiinni. Usein lyttää ulkonäköään ja valittaa epäonnistumisiaan. Välillä vaipuu ihan masennuksen puolelle ja miettii mitä järkeä koko elämässä on. Näitä vaiheita ei onneksi hetkeen ole ollut, kun työtilanne ja raha-asiat ovat alkaneet järjestymään, mutta silloin kun tilanne on ollut huonompi, olen ollut todella huolissani hänen puolestaan. Hän on kerran vuosia sitten käynyt kerran ammattiauttajalla pahan masennuskauden aikaan, mutta siitä ei kuulemma ollut minkäänlaista hyötyä.. No ei kai yhdestä kerrasta, olen sanonut.. Hänellä on myös ollut todella paha uhkapeliriippuvuus, mutta se on n. vuoden aikana saatu hallintaan.
Nyt kun riita on taas päällä, enkä tiedä minkätuulinen mies kotona odottelee, kyselenkin, onko kellään kokemuksia samanlaisesta parisuhteesta tai miehestä? Olen itse todella loppu, mutta toisaalta tuntuu, että tässä taustalla on jotain suurempaa huolenaihetta. Rakastan häntä kuitenkin todella paljon, ja pääosin suhde on onnellinen. Näinä vaikeina hetkinä kuitenkin tuntuu, että pohja menee alta ja ainakin itseltäni kestää viikkoja päästä yli näistä riidoista. Olen yrittänyt puhua siitä, kuinka paljon minua esimerkiksi tuo huutaminen satuttaa, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Jotkut sanovat, että ryhdy itse samaan ja näytä miltä se tuntuu, mutta en vain pysty vaikka haluaisinkin. En osaa huutaa tai raivota ihmisille.
Kiitos sinulle joka jaksoit lukea tämän.
Alusta asti olen joutunut tekemään töitä kestääkseni miehen raivoherkkyyttä. Mies suuttuu siis todella pienistä asioista, huutaa ja rikkoo tavaroita. Ei ole ikinä käynyt käsiksi, ja aina sanookin ettei koskaan voisi tehdä minulle mitään. Raivo saattaa syttyä esimerkiksi pöydälle unohtuneista tiskeistä tai siitä, että olen mukamas piilottanut jonkun hänen tavaran. Kun hän suuttuu, sanomisissaan ei ole mitään logiikkaa; vetää mukaan vanhoja asioita ja tilittää kerralla kaikki pienet virheet mitä olen ikinä sattunut tekemään. Jos pyydän perustelemaan tarkemmin, ei halua selittää vaan vetäytyy ja käskee painumaan muualle.
Pelkään sitä huutamista, ja usein riitely onkin sitä että minä menen lukkoon ja nieleskelen kyyneleitä, mies raivoaa aikansa ja alkaa murjottaa. Minä en kestä tilannetta ja sulkeudun vessaan tai kylppäriin itkemään. Jos myöhemmin yritän lepytellä, mies ei yleensä ensimmäisellä kerralla lepy vaan joudun antamaan lisää tilaa. Tiedän, että lepyttely tai anteeksipyyntö ei kuuluisi minulle, mutta vihaan elää mykkäkoulussa ja ahdistavassa ilmapiirissä, ja usein ajattelen että ovimatoksi asettuminen on pienempi paha kuin mökötyksen jatkuminen.
Kun lepyttely onnistuu, mies yleensä häpeää käytöstään ja raivoherkkyyttään, mutta väittää sen kuitenkin olevan kuin jokin sisäänrakennettu ominaisuus, johon ei pysty vaikuttamaan. Vetoaa myös oikeuteensa tuoda tunteensa esille. Tottakai, mutta noin pienistä asioista raivostuminen ja alistava käytös ei voi olla hänellekkään kovin puhdistavaa?
Mies on muutenkin luonteeltansa todella ehdoton. Kauppaan EI voi mennä perjantaina tai usein lauantainakaan, sillä ruuhka saa miehen poikkeuksetta raivon partaalle. Myös suunnitelmien yhtäkkinen muuttuminen saa pakan sekaisin. Mitään ei voida tehdä extempore mutta toisaalta suunnitelmien tekokin häntä ahdistaa. Kerran järjestimme isolla porukalla kesäjuhlat ulkona, ja kun muutama tunti ennen juhlien sovittua alkua alkoi ripotella vettä, mies alkoi murjottaa kuin pikkulapsi ja painui keskellä päivää takaisin peiton alle, hänhän ei tässä paskasäässä juhli. Sain sitten maanitella hänet osallistumaan.
Hän on ihmissuhteissaan todella mustavalkoinen. Jos joku on tehnyt tai sanonut hänen mielestään jotain väärää, on koko ihminen läpimätä eikä häntä saa näiden ihmisten seuraan sitten millään, vaikka välillä olisi vähän pakkokin. Toisaalta hän osaa olla todellinen seuramies ja suurin osa ihmisistä pitää hänestä.
Hän on itseään kohtaan todella ankara. Yhtäkään treeniä ei saa jäädä välistä ja ruokavaliosta on pidettävä tunnintarkkuudella kiinni. Usein lyttää ulkonäköään ja valittaa epäonnistumisiaan. Välillä vaipuu ihan masennuksen puolelle ja miettii mitä järkeä koko elämässä on. Näitä vaiheita ei onneksi hetkeen ole ollut, kun työtilanne ja raha-asiat ovat alkaneet järjestymään, mutta silloin kun tilanne on ollut huonompi, olen ollut todella huolissani hänen puolestaan. Hän on kerran vuosia sitten käynyt kerran ammattiauttajalla pahan masennuskauden aikaan, mutta siitä ei kuulemma ollut minkäänlaista hyötyä.. No ei kai yhdestä kerrasta, olen sanonut.. Hänellä on myös ollut todella paha uhkapeliriippuvuus, mutta se on n. vuoden aikana saatu hallintaan.
Nyt kun riita on taas päällä, enkä tiedä minkätuulinen mies kotona odottelee, kyselenkin, onko kellään kokemuksia samanlaisesta parisuhteesta tai miehestä? Olen itse todella loppu, mutta toisaalta tuntuu, että tässä taustalla on jotain suurempaa huolenaihetta. Rakastan häntä kuitenkin todella paljon, ja pääosin suhde on onnellinen. Näinä vaikeina hetkinä kuitenkin tuntuu, että pohja menee alta ja ainakin itseltäni kestää viikkoja päästä yli näistä riidoista. Olen yrittänyt puhua siitä, kuinka paljon minua esimerkiksi tuo huutaminen satuttaa, mutta mitään muutosta ei tapahdu. Jotkut sanovat, että ryhdy itse samaan ja näytä miltä se tuntuu, mutta en vain pysty vaikka haluaisinkin. En osaa huutaa tai raivota ihmisille.
Kiitos sinulle joka jaksoit lukea tämän.