V
vilja-malviina
Vieras
Auttakaa ellit! En tiedä enää miten pitäisi suhtautua ja miten selviän tästä eteenpäin.... Ihanaa jos joku jaksaa lukea tämän ja kommentoida!
Olen kihloissa aivan ihana miehen kanssa ja olemme jakaneet yhteisen kodin jo pian neljä vuotta. Seurustelua on takana kuusi vuotta. Mielestäni suhteemme saisi jo siirtyä seuraavalle tasolle, mutta miestä ei tunnu kiinnostavan. Kihloihin mennessä oli ihan selvää, että naimisiin ollaan menossa parin vuoden kuluttua, mutta nykyään kun otan asian puheeksi, mies vain vaihtaa puheenaihetta tai on hiljaa.
Perheen perustamisesta on puhuttu, ja tunnen olevani siihen jo todella valmis. En tiedä voisiko tämän valmiimpi enää olla. Mies kyllä tietää sen, ja on ihan varmasti selvillä siitä, että haluan lapsia ihan oikeasti - mutta tästäkään ei voi puhua. Vaikka yritän, keskustelua ei synny.
Muuten mies on ihana ja meillä on hyvä suhde - kaikista muista asioista voimme puhua ja olemme toistemme parhaat ystävät. Seksikin sujuu ongelmitta ja kipinää löytyy vielä. Luotamme toisiimme täysillä ja useat ystäväni ovat sanoneet, että ovat kateellisia, kun suhteemme on niin hyvä. Viihdymme yhdessä mainiosti.
Voitte varmaan siis arvata, että haluaisin jakaa elämäni juuri tämän miehen kanssa. Rakastan häntä hirvittävästi, mutta olen alkanut epäilemään, että olenko minä tässä suhteessa nyt lopulta kuitenkin joku aisankannattaja?
Ymmärrän kyllä, että toki miehen pitää saada elää elämäänsä - ja olen kyllä antanut hänen mennä ja tulla aika vapaasti, kun itsekin olen hyvin kiireinen. En halua että suhteestamme tulisi kummallekaan vankila. Nyt se miehen tuleminen ja meneminen on kestänyt kuitenkin jo tosi monta vuotta... Minusta parisuhteeseen kuuluu sitoutuminen, eikä kihloissa oleminen ole vielä mikään sitoutumisen merkki. Minusta sitoutuminen tarkoittaa sitä, että myös lain edessä ollaan mies ja vaimo.
Kertokaa viisaammat, mitä teen? Minusta on epäreilua, jos joudun vain odottamaan ja odottamaan vuosikausia - onko se oikein? Entä jos odotan ja lopulta mies ei haluakaan mennä naimisiin ja perustaa perhettä... Onko minulla oikeus perheeseen vaikka mies ei sitä halua? Jos on, niin silloinhan se tarkoittaisi sitä, että se olisi tehtävä jonkun muun kanssa. Inhottava ajatus! En halua ajatellakaan ketään muuta - tämä mies on minun elämäni mies. Jos en saa häntä, niin sitten en halua ketään. Ja sepä tässä juuri onkin ongelmana: rakastan hirmuisesti. Jos en rakastaisi, olisi helppo vaikka vaan lähteä ja aloittaa uusi elämä yksin.
Mitä minun pitäisi tehdä? Haluaisin pistää kovan kovaa vastaan ja sanoa miehelle, että jos sinä et minua halua, niin sitten on parempi erota. Mutta voiko semmoista kellekään sanoa, toinenhan joutuu siinä kyllä tosissaan puun ja kuoren väliin.
Ja sitten on vielä tämäkin: olen saanut miehestä irti sen verran, että hän on luvannut miettiä asioita - mutta kuinka kauan on säädyllistä miettiä? Ja mistä tiedän, onko asiat oikeasti harkinnassa vai käyttääkö mies sitä vaan tekosyynä välttääkseen keskustelua...
Tällä hetkellä tuntuu tosi epätoivoiselta. En tiedä mitä tekisin. Kertokaa joku. Ja tuleeko minusta vielä kaiken lisäksi katkera?
Olen kihloissa aivan ihana miehen kanssa ja olemme jakaneet yhteisen kodin jo pian neljä vuotta. Seurustelua on takana kuusi vuotta. Mielestäni suhteemme saisi jo siirtyä seuraavalle tasolle, mutta miestä ei tunnu kiinnostavan. Kihloihin mennessä oli ihan selvää, että naimisiin ollaan menossa parin vuoden kuluttua, mutta nykyään kun otan asian puheeksi, mies vain vaihtaa puheenaihetta tai on hiljaa.
Perheen perustamisesta on puhuttu, ja tunnen olevani siihen jo todella valmis. En tiedä voisiko tämän valmiimpi enää olla. Mies kyllä tietää sen, ja on ihan varmasti selvillä siitä, että haluan lapsia ihan oikeasti - mutta tästäkään ei voi puhua. Vaikka yritän, keskustelua ei synny.
Muuten mies on ihana ja meillä on hyvä suhde - kaikista muista asioista voimme puhua ja olemme toistemme parhaat ystävät. Seksikin sujuu ongelmitta ja kipinää löytyy vielä. Luotamme toisiimme täysillä ja useat ystäväni ovat sanoneet, että ovat kateellisia, kun suhteemme on niin hyvä. Viihdymme yhdessä mainiosti.
Voitte varmaan siis arvata, että haluaisin jakaa elämäni juuri tämän miehen kanssa. Rakastan häntä hirvittävästi, mutta olen alkanut epäilemään, että olenko minä tässä suhteessa nyt lopulta kuitenkin joku aisankannattaja?
Ymmärrän kyllä, että toki miehen pitää saada elää elämäänsä - ja olen kyllä antanut hänen mennä ja tulla aika vapaasti, kun itsekin olen hyvin kiireinen. En halua että suhteestamme tulisi kummallekaan vankila. Nyt se miehen tuleminen ja meneminen on kestänyt kuitenkin jo tosi monta vuotta... Minusta parisuhteeseen kuuluu sitoutuminen, eikä kihloissa oleminen ole vielä mikään sitoutumisen merkki. Minusta sitoutuminen tarkoittaa sitä, että myös lain edessä ollaan mies ja vaimo.
Kertokaa viisaammat, mitä teen? Minusta on epäreilua, jos joudun vain odottamaan ja odottamaan vuosikausia - onko se oikein? Entä jos odotan ja lopulta mies ei haluakaan mennä naimisiin ja perustaa perhettä... Onko minulla oikeus perheeseen vaikka mies ei sitä halua? Jos on, niin silloinhan se tarkoittaisi sitä, että se olisi tehtävä jonkun muun kanssa. Inhottava ajatus! En halua ajatellakaan ketään muuta - tämä mies on minun elämäni mies. Jos en saa häntä, niin sitten en halua ketään. Ja sepä tässä juuri onkin ongelmana: rakastan hirmuisesti. Jos en rakastaisi, olisi helppo vaikka vaan lähteä ja aloittaa uusi elämä yksin.
Mitä minun pitäisi tehdä? Haluaisin pistää kovan kovaa vastaan ja sanoa miehelle, että jos sinä et minua halua, niin sitten on parempi erota. Mutta voiko semmoista kellekään sanoa, toinenhan joutuu siinä kyllä tosissaan puun ja kuoren väliin.
Ja sitten on vielä tämäkin: olen saanut miehestä irti sen verran, että hän on luvannut miettiä asioita - mutta kuinka kauan on säädyllistä miettiä? Ja mistä tiedän, onko asiat oikeasti harkinnassa vai käyttääkö mies sitä vaan tekosyynä välttääkseen keskustelua...
Tällä hetkellä tuntuu tosi epätoivoiselta. En tiedä mitä tekisin. Kertokaa joku. Ja tuleeko minusta vielä kaiken lisäksi katkera?
