Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Pätsmaruu ei jaksa kirjautua:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Kannattaisko ottaa vaikka miehen kanssa asia puheeksi
No on otettu monet kerrat, mutta mies pelkää kaikenlaista riitelyä yli kaiken. Kulissit tuntuu olevan heille kaikki kaikessa, eli mitään negatiivistä ei saa julkisesti ilmetä, selän takana vain saa puhua pahaa...Mies on tosi estynyt luonteeltaan ja hänen kanssa ei pysty riitelemään, sanoo kaikkeen sanomaani "joo joo", mutta mikään ei muutu, mitään ei tapahdu

Hänen asenteensa kaikkeen on se, että kaikki on hyvin kun siltä näyttää...Valitettavasti.
Eihän asiasta nyt tarvitse mitään riitaa nostaa mutta...eikö hänellä ole asiaan mitään sanottavaa? Omaa mielipidettä? Onko tuo kaikki hänen mielestään hyväksyttävää?
Kulissijulkisuus on niin..plaah. Pitää olla pirun pahasti asiat metässä, kun ei pystytä asioista puhumaan. Mieheni puolella on juurikin tätä lirkunlärkyn- julkisuuskuvaa, ollaan niin päteviä olevinaan ja tekeviä, että! Mutta se totuus on toisenlainen. Ja juuri silloin kun se koskettaa minua ja perhettäni, niin juuri silloin myös siihen puutun. Vuosien saatossa olen saanut mieheni hissuksiin aukaisemaan silmänsä, vanhempi veljeksistä on tilanteelle sopivasti sokea, ja nykyään yhä enenevässä määrin pidämme oman perheemme puolta. Toki se ei ole miehelleni mikään herkku tilanne, kenellepä olisi, nousta omaa itiänsä vastaan mutta tuo meidän tilanteessamme oleva sairaalloinen mustasukkaisuus ja kontrolloinnin halu on jo sellaista, että siihen on puututtava. Kuluttavaahan tämä kaikki on, kun sosiaaliset suhteen näin mättävät. Minkäs teet.
Jotenkin meillä tilanne muuttui kun menimme naimisiin ja lapsia tuli, ja muutimme tänne miehen kotipaikkakunnalle. Sitä ennen oli helpompaa. Nyt on käynyt niin selväksi, että miehen sukulaiset ovat päättäneet, että minussa onkin jotain vikaa, en olekaan riittävän hyvä heidän sukuunsa (ja se vika kaivetaan vaikka kiven kolosta)
Jos muistelen mennyttä niin kyllähän minusta puhuttiin pahaa jo seurusteluaikana, mutta silloin siihen ei tullut kiinnitettyä niin huomiota...Paitsi tietysti siihen että mies ei koskaan puolustanut minua mitenkään vaan antoi äitinsä ja siskonsa haukkua minua ihan avoimesti, esim pilkata ulkonäköäni.
Jatkaisitteko te tällaista avioliittoa? Mikä tässä enää on hyvää?
On kyllä hankala tilanne sinullakin, ja siinä kestäminen. Kuitenkin - älä kirvestä kokonaan nakkaa kaivoon - käsittääkseni tilanne ei kuitenkaan ole miehestäsi lähtöisin, hänellä ei vain ole keinoja käsitellä asiaa. Teidän kahden pitäisi puhua asiasta kunnolla ja ajan kanssa ilman häiriötekijöitä. Ja rakastathan sinä miestäsi?
Meillä on myös semmonen kuvio, että miehen äiti asuu turhankin lähellä. Koko pieni kyläpahanen on jotain pässinpökkimän kautta sukua toisilleen, eli jutut kulkevat ja pöytäkunta on laaja, jopa niin että monta kertaa ehtii takkiansakin kääntää

. Meidän seurustelumme alkuvaiheessa suhteeni anopintekeleeseen oli liiankin hyvän oloinen, siksi se alkoikin "haisemaan". Ja johan totuus julki tulikin, mm. hän itse on katkeroituneena monesti puuskahtanut kuinka hänellä itsellään oli "aivan kamala anoppi"...hmmm, mitenhän nyt? Vanhimmainen veljeksistä asuu perheinensä usean sadan kilometrin päässä, joten välimatka on tehnyt tehtävänsä jollain tapaa...hankauksensa siinäkin. Mutta - me olemme oikeasti turhan lähellä. Useasti itsekin jo mietin poismuuttoa ja jopa mieheni jättämistä siinä aivan pahimmassa vaiheessamme, mutta sehän olisi toisaalta vain valtaisan pistevoiton antamista anopintekeleelleni. Minä rakastan miestäni yli kaiken ja haluan jakaa hänen kanssaan elämäni, mutta hänen äidistään ei minun tarvitse oikeasti pitää - en hänen kanssaan asu ja elä - mutta hyvä olisi jos jonkinlaiset korrektit välit olisi. Kyllä se asioita helpottaisi.
Jos vain mahdollista, niin a) annat anoppisi olla ja panostat perheeseesi ja suhteeseesi, b) puhdistat anoppisi kanssa ilmaa oikein kunnolla olan takaa, asiallisesti toki

, olematta kuitenkaan varma toivotusta lopputuloksesta tai c) annat olla. Hän ei ole sinun huomiosi arvoinen. Keskity silloin niihin ihmisiin joiden seurassa voit hyvin, ja joille sinä olet myös tärkeä. Voimia!