Miehen suku eristi minut :(

[vieras]

Kukaan ei ota minuun yhteyttä, sopivat asiat miehen kanssa, mies käy kylässä lasten kanssa. Ei huvita edes mennä mukaan, kun kukaan ei puhu minulle mitään kuitenkaan, jotain ilkeää saatetaan sähistä kun mies ei ole kuulemassa. En ole tehnyt mitään erikoista, ollut vaan väsynyt kun käyn töissä ja on pieniä lapsia. Asumme lähellä miehen sukulaisia, ja mies sopii nämä sukulaisten tapaamiset äitinsä kanssa. Ihan kuin minua ei edes olisi.

 

[vieras]

Kannattaisko ottaa vaikka miehen kanssa asia puheeksi

 

[vieras]

Kyllä meilläkin kumpikin sopii tapaamiset omien vanhempiensa kanssa, tosi ollaan ensin katsottu mitkä ajat meille sopivat. Vastaavasti molemmat soittelevat omille sisaruksilleen. Tavattaessa jutellaan niitä näitä.

 

[Pätsmaruu ei jaksa kirjautua]

:hug:, voimia sinulle, ap. Tiedän kyllä, mitä tuo on, sillä itsekin kärsin saman sorttisesta kohtelusta. Mieheni äiti on voimakastahtoinen matriarkka, joka säätelee molempien poikiensa eloa sangen tiukalla otteellaan - yhä! - ja minuun on varsinkin suivaantunut, kun en hänen tahtomuksiinsa taivu. Pystytkö mitenkään puhumaan asiasta ja mielipahastasi miehesi kanssa? Toisaalta kuulostaa siltä, kuin tilanne vaatisi sinun purkautumista anopillesi - tosin minkään valtakunnan takuitahan se ei sille anna, että tilanne muuttuisi miksikään... Mutta älä anna anoppisi pitää sinua ovimattona, pidä sisukkaasti puolesi vaikka se työlästä onkin kaiken muun ohella. Jaksamisia.

 

[miniä minäkin]

miehen vanhemmat sairastuivat, ja hoitokiistojen takia lasten välit kiristyi.. jouduin hoitamaan vanhuksia, ja siitäpä alkoi sota..
he kuulemma pystyvät kesk. (sähköpostilla ja selän takana) mutta miniöistä tehtiin tosi piruja.. 10 v tätä on jatkunut, ja koskaan ei enää suhteet lähene.. niin paljon paskaa ja kehenkään ei voi luottaa.. jos yhden kanssa yrittää puhua asiallisesti, hän soittaa muille - ja tulkitsee- soppa on valmis.. 5 siskoa tätä pyörittää, veljekset ei.. tai yhden veljen vanihin siskoista on ottanut vaikutuspiiriinsä, sillä seurauksella ettei hän voi taas olla kanssakäymisessä veljiensä kans.. kauheaa mutta toivo on jo mennyt ajat sitten!!!

Kukaan ei ota minuun yhteyttä, sopivat asiat miehen kanssa, mies käy kylässä lasten kanssa. Ei huvita edes mennä mukaan, kun kukaan ei puhu minulle mitään kuitenkaan, jotain ilkeää saatetaan sähistä kun mies ei ole kuulemassa. En ole tehnyt mitään erikoista, ollut vaan väsynyt kun käyn töissä ja on pieniä lapsia. Asumme lähellä miehen sukulaisia, ja mies sopii nämä sukulaisten tapaamiset äitinsä kanssa. Ihan kuin minua ei edes olisi.

 

[vieras]

Kannattaisko ottaa vaikka miehen kanssa asia puheeksi

No on otettu monet kerrat, mutta mies pelkää kaikenlaista riitelyä yli kaiken. Kulissit tuntuu olevan heille kaikki kaikessa, eli mitään negatiivistä ei saa julkisesti ilmetä, selän takana vain saa puhua pahaa...Mies on tosi estynyt luonteeltaan ja hänen kanssa ei pysty riitelemään, sanoo kaikkeen sanomaani "joo joo", mutta mikään ei muutu, mitään ei tapahdu Hänen asenteensa kaikkeen on se, että kaikki on hyvin kun siltä näyttää...Valitettavasti.

 

[S]

Meillä on ihan normaalia, että mies pitää yhteyttä omaan sukuunsa (asuvat muualla), eikä kukaan heistä soittele minulle. En siis edes odota, että soittaisivat. Terveisiä kyllä lähettävät aina puheluiden lopuksi. Välit ovat kuitenkin hyvät ja tavatessa ollaan ihan luontevasti.

 

[dfdf]

Olisit vain tyytyväinen, ettei sinun tarvitse vierailla tuollaisessa paikassa. Saat olla omassa rauhassasi miehen kyläilyreissujen ajan.

Minua ei huvita pätkääkään kyläillä anoppilassa tai muutenkaan juosta miehen suvun kissanristiäisissä, koska välimatkat ovat pitkät. Mielummin olen kotona huilaamassa ja rästitöitä tekemässä ja lähetän miehen lasten kanssa matkaan. Hampaat irvessä pakottaudun pari kertaa vuodessa käymään jossain sukuhippaloissa tai anoppilassa.

 

[de]

jos lapset eivät jatkuvasti ole siellä miehen sukulaisilla, niin en onko se lopulta niin kauhea menetys, ettet joudu hänen sukunsa kanssa olemaan tekemisissä, kun heidän luonaan on epämiellyttävää. sitten jos puuttuvat teidän elämäänne on eri juttu.

 

[miniä minäkin]

oikeasti tuntuu siltä, että meilläkin mies valitsi suvun ennen minua.. eli mielistelee niitä ja minulle ne saa sanoa mitä vain.. jos kerran ois sanonut, että minun vaimoani ei haukuta, se ois loppunut! Olemalla hiljaa hän sallii minun mollaamisen. Kulkee itse suvun jutuissa..

Kannattaisko ottaa vaikka miehen kanssa asia puheeksi

No on otettu monet kerrat, mutta mies pelkää kaikenlaista riitelyä yli kaiken. Kulissit tuntuu olevan heille kaikki kaikessa, eli mitään negatiivistä ei saa julkisesti ilmetä, selän takana vain saa puhua pahaa...Mies on tosi estynyt luonteeltaan ja hänen kanssa ei pysty riitelemään, sanoo kaikkeen sanomaani "joo joo", mutta mikään ei muutu, mitään ei tapahdu Hänen asenteensa kaikkeen on se, että kaikki on hyvin kun siltä näyttää...Valitettavasti.

 

[dfdf]

Lisään vielä, että anoppi kyllä aktiivisesti lähettelee sähköpostia ja soittelee minulle, mutta minä en jaksa niihin useinkaan reagoida. Hoitakoot asiat poikansa kanssa. Kyllä mies sitten minulle kertoo, mitä on suunnitteilla, ja kysyy sopiiko meidän aikatauluihin.

 

[vieras]

:hug:, voimia sinulle, ap. Tiedän kyllä, mitä tuo on, sillä itsekin kärsin saman sorttisesta kohtelusta. Mieheni äiti on voimakastahtoinen matriarkka, joka säätelee molempien poikiensa eloa sangen tiukalla otteellaan - yhä! - ja minuun on varsinkin suivaantunut, kun en hänen tahtomuksiinsa taivu. Pystytkö mitenkään puhumaan asiasta ja mielipahastasi miehesi kanssa? Toisaalta kuulostaa siltä, kuin tilanne vaatisi sinun purkautumista anopillesi - tosin minkään valtakunnan takuitahan se ei sille anna, että tilanne muuttuisi miksikään... Mutta älä anna anoppisi pitää sinua ovimattona, pidä sisukkaasti puolesi vaikka se työlästä onkin kaiken muun ohella. Jaksamisia.

Olen jo mennyt monet kerrat anopin retkuun, kun hän "nöyränä" ja "vilpittömänä" lähestyy, hän haluaa vain auttaa jne. Todellisuudessa kohtelee minua just niinkuin ovimattoa, kun on saanut langat käsiinsä, vetoaa sitten siihen että olen muka hänelle jotenkin velkaa...Näin kävi esim. häissämme ja esikoisen ristiäisissä. Ja joka kerta kun lapset mankumisen jälkeen antaa hoitoon, anoppi on minulle tosi ilkeä ja syyllistävä. Ajattelin ensin että antaa lasten käydä miehen kanssa heidän sukunsa luona, kun minua ei sinne näköjään haluta, mutta ei tämäkään toimi...että minut perheen äiti eristetään ja saadaan sitä kautta koko perhe pahoinvoivaksi

Eniten satuttaa miehen ymmärtämättömyys. Mies yrittää vain miellyttää sukulaisiaan ja tuntuu pitävän minua jonain riippakivenä, joka pilaa heidän välinsä. En jaksa tätä enää kauaa, ja olen väläytellyt miehelle jopa avioeroa. En tajua miksei mies uskalla yhtään olla minun puolellani, vaikka olen hänen vaimonsa, ja hän väittää rakastavansa minua.

 

[Pätsmaruu ei jaksa kirjautua]

Kannattaisko ottaa vaikka miehen kanssa asia puheeksi

No on otettu monet kerrat, mutta mies pelkää kaikenlaista riitelyä yli kaiken. Kulissit tuntuu olevan heille kaikki kaikessa, eli mitään negatiivistä ei saa julkisesti ilmetä, selän takana vain saa puhua pahaa...Mies on tosi estynyt luonteeltaan ja hänen kanssa ei pysty riitelemään, sanoo kaikkeen sanomaani "joo joo", mutta mikään ei muutu, mitään ei tapahdu Hänen asenteensa kaikkeen on se, että kaikki on hyvin kun siltä näyttää...Valitettavasti.

Eihän asiasta nyt tarvitse mitään riitaa nostaa mutta...eikö hänellä ole asiaan mitään sanottavaa? Omaa mielipidettä? Onko tuo kaikki hänen mielestään hyväksyttävää?

Kulissijulkisuus on niin..plaah. Pitää olla pirun pahasti asiat metässä, kun ei pystytä asioista puhumaan. Mieheni puolella on juurikin tätä lirkunlärkyn- julkisuuskuvaa, ollaan niin päteviä olevinaan ja tekeviä, että! Mutta se totuus on toisenlainen. Ja juuri silloin kun se koskettaa minua ja perhettäni, niin juuri silloin myös siihen puutun. Vuosien saatossa olen saanut mieheni hissuksiin aukaisemaan silmänsä, vanhempi veljeksistä on tilanteelle sopivasti sokea, ja nykyään yhä enenevässä määrin pidämme oman perheemme puolta. Toki se ei ole miehelleni mikään herkku tilanne, kenellepä olisi, nousta omaa itiänsä vastaan mutta tuo meidän tilanteessamme oleva sairaalloinen mustasukkaisuus ja kontrolloinnin halu on jo sellaista, että siihen on puututtava. Kuluttavaahan tämä kaikki on, kun sosiaaliset suhteen näin mättävät. Minkäs teet.

 

[ap vielä]

Olen yrittänyt kyllä pitää itse yhteyttä miehen sisaruksiin, mutta mitään vastakaikua ei tunnu tulevan, että heitä ei kauheasti kiinnosta meidän asiat. Miehen siskolla on saman ikäisiä lapsia kuin meillä, yritin häneen olla yhteydessä ja luoda yhteydenpitoa. Mutta ei. Heillä on kuulemma jo tarpeeksi tekemistä muutenkin. Pahoitin mieleni aika lailla kun sanoi kerran suoraan että meidän lapsia häntä kiinnostaa nähdä (mutta ei minua). No ihan sama. Olen jo suunnitellut että muutamme muualle heti kun löydämme uutta työtä. Mielellään tietysti mahdollisimman pian, ettei lasten tarvitse enää kuunnella kuinka mummo haukkuu äitiä

 

[vieras]

Kannattaisko ottaa vaikka miehen kanssa asia puheeksi

No on otettu monet kerrat, mutta mies pelkää kaikenlaista riitelyä yli kaiken. Kulissit tuntuu olevan heille kaikki kaikessa, eli mitään negatiivistä ei saa julkisesti ilmetä, selän takana vain saa puhua pahaa...Mies on tosi estynyt luonteeltaan ja hänen kanssa ei pysty riitelemään, sanoo kaikkeen sanomaani "joo joo", mutta mikään ei muutu, mitään ei tapahdu Hänen asenteensa kaikkeen on se, että kaikki on hyvin kun siltä näyttää...Valitettavasti.

Eihän asiasta nyt tarvitse mitään riitaa nostaa mutta...eikö hänellä ole asiaan mitään sanottavaa? Omaa mielipidettä? Onko tuo kaikki hänen mielestään hyväksyttävää?

Kulissijulkisuus on niin..plaah. Pitää olla pirun pahasti asiat metässä, kun ei pystytä asioista puhumaan. Mieheni puolella on juurikin tätä lirkunlärkyn- julkisuuskuvaa, ollaan niin päteviä olevinaan ja tekeviä, että! Mutta se totuus on toisenlainen. Ja juuri silloin kun se koskettaa minua ja perhettäni, niin juuri silloin myös siihen puutun. Vuosien saatossa olen saanut mieheni hissuksiin aukaisemaan silmänsä, vanhempi veljeksistä on tilanteelle sopivasti sokea, ja nykyään yhä enenevässä määrin pidämme oman perheemme puolta. Toki se ei ole miehelleni mikään herkku tilanne, kenellepä olisi, nousta omaa itiänsä vastaan mutta tuo meidän tilanteessamme oleva sairaalloinen mustasukkaisuus ja kontrolloinnin halu on jo sellaista, että siihen on puututtava. Kuluttavaahan tämä kaikki on, kun sosiaaliset suhteen näin mättävät. Minkäs teet.

Jotenkin meillä tilanne muuttui kun menimme naimisiin ja lapsia tuli, ja muutimme tänne miehen kotipaikkakunnalle. Sitä ennen oli helpompaa. Nyt on käynyt niin selväksi, että miehen sukulaiset ovat päättäneet, että minussa onkin jotain vikaa, en olekaan riittävän hyvä heidän sukuunsa (ja se vika kaivetaan vaikka kiven kolosta)

Jos muistelen mennyttä niin kyllähän minusta puhuttiin pahaa jo seurusteluaikana, mutta silloin siihen ei tullut kiinnitettyä niin huomiota...Paitsi tietysti siihen että mies ei koskaan puolustanut minua mitenkään vaan antoi äitinsä ja siskonsa haukkua minua ihan avoimesti, esim pilkata ulkonäköäni.

Jatkaisitteko te tällaista avioliittoa? Mikä tässä enää on hyvää?

 

[Pätsmaruu]

Kannattaisko ottaa vaikka miehen kanssa asia puheeksi

No on otettu monet kerrat, mutta mies pelkää kaikenlaista riitelyä yli kaiken. Kulissit tuntuu olevan heille kaikki kaikessa, eli mitään negatiivistä ei saa julkisesti ilmetä, selän takana vain saa puhua pahaa...Mies on tosi estynyt luonteeltaan ja hänen kanssa ei pysty riitelemään, sanoo kaikkeen sanomaani "joo joo", mutta mikään ei muutu, mitään ei tapahdu Hänen asenteensa kaikkeen on se, että kaikki on hyvin kun siltä näyttää...Valitettavasti.

Eihän asiasta nyt tarvitse mitään riitaa nostaa mutta...eikö hänellä ole asiaan mitään sanottavaa? Omaa mielipidettä? Onko tuo kaikki hänen mielestään hyväksyttävää?

Kulissijulkisuus on niin..plaah. Pitää olla pirun pahasti asiat metässä, kun ei pystytä asioista puhumaan. Mieheni puolella on juurikin tätä lirkunlärkyn- julkisuuskuvaa, ollaan niin päteviä olevinaan ja tekeviä, että! Mutta se totuus on toisenlainen. Ja juuri silloin kun se koskettaa minua ja perhettäni, niin juuri silloin myös siihen puutun. Vuosien saatossa olen saanut mieheni hissuksiin aukaisemaan silmänsä, vanhempi veljeksistä on tilanteelle sopivasti sokea, ja nykyään yhä enenevässä määrin pidämme oman perheemme puolta. Toki se ei ole miehelleni mikään herkku tilanne, kenellepä olisi, nousta omaa itiänsä vastaan mutta tuo meidän tilanteessamme oleva sairaalloinen mustasukkaisuus ja kontrolloinnin halu on jo sellaista, että siihen on puututtava. Kuluttavaahan tämä kaikki on, kun sosiaaliset suhteen näin mättävät. Minkäs teet.

Jotenkin meillä tilanne muuttui kun menimme naimisiin ja lapsia tuli, ja muutimme tänne miehen kotipaikkakunnalle. Sitä ennen oli helpompaa. Nyt on käynyt niin selväksi, että miehen sukulaiset ovat päättäneet, että minussa onkin jotain vikaa, en olekaan riittävän hyvä heidän sukuunsa (ja se vika kaivetaan vaikka kiven kolosta)

Jos muistelen mennyttä niin kyllähän minusta puhuttiin pahaa jo seurusteluaikana, mutta silloin siihen ei tullut kiinnitettyä niin huomiota...Paitsi tietysti siihen että mies ei koskaan puolustanut minua mitenkään vaan antoi äitinsä ja siskonsa haukkua minua ihan avoimesti, esim pilkata ulkonäköäni.

Jatkaisitteko te tällaista avioliittoa? Mikä tässä enää on hyvää?

On kyllä hankala tilanne sinullakin, ja siinä kestäminen. Kuitenkin - älä kirvestä kokonaan nakkaa kaivoon - käsittääkseni tilanne ei kuitenkaan ole miehestäsi lähtöisin, hänellä ei vain ole keinoja käsitellä asiaa. Teidän kahden pitäisi puhua asiasta kunnolla ja ajan kanssa ilman häiriötekijöitä. Ja rakastathan sinä miestäsi?

Meillä on myös semmonen kuvio, että miehen äiti asuu turhankin lähellä. Koko pieni kyläpahanen on jotain pässinpökkimän kautta sukua toisilleen, eli jutut kulkevat ja pöytäkunta on laaja, jopa niin että monta kertaa ehtii takkiansakin kääntää . Meidän seurustelumme alkuvaiheessa suhteeni anopintekeleeseen oli liiankin hyvän oloinen, siksi se alkoikin "haisemaan". Ja johan totuus julki tulikin, mm. hän itse on katkeroituneena monesti puuskahtanut kuinka hänellä itsellään oli "aivan kamala anoppi"...hmmm, mitenhän nyt? Vanhimmainen veljeksistä asuu perheinensä usean sadan kilometrin päässä, joten välimatka on tehnyt tehtävänsä jollain tapaa...hankauksensa siinäkin. Mutta - me olemme oikeasti turhan lähellä. Useasti itsekin jo mietin poismuuttoa ja jopa mieheni jättämistä siinä aivan pahimmassa vaiheessamme, mutta sehän olisi toisaalta vain valtaisan pistevoiton antamista anopintekeleelleni. Minä rakastan miestäni yli kaiken ja haluan jakaa hänen kanssaan elämäni, mutta hänen äidistään ei minun tarvitse oikeasti pitää - en hänen kanssaan asu ja elä - mutta hyvä olisi jos jonkinlaiset korrektit välit olisi. Kyllä se asioita helpottaisi.

Jos vain mahdollista, niin a) annat anoppisi olla ja panostat perheeseesi ja suhteeseesi, b) puhdistat anoppisi kanssa ilmaa oikein kunnolla olan takaa, asiallisesti toki , olematta kuitenkaan varma toivotusta lopputuloksesta tai c) annat olla. Hän ei ole sinun huomiosi arvoinen. Keskity silloin niihin ihmisiin joiden seurassa voit hyvin, ja joille sinä olet myös tärkeä. Voimia!

 

[Asda]

Kukaan ei ota minuun yhteyttä, sopivat asiat miehen kanssa, mies käy kylässä lasten kanssa. Ei huvita edes mennä mukaan, kun kukaan ei puhu minulle mitään kuitenkaan, jotain ilkeää saatetaan sähistä kun mies ei ole kuulemassa. En ole tehnyt mitään erikoista, ollut vaan väsynyt kun käyn töissä ja on pieniä lapsia. Asumme lähellä miehen sukulaisia, ja mies sopii nämä sukulaisten tapaamiset äitinsä kanssa. Ihan kuin minua ei edes olisi.

Ei helvata. Sinä olet sitten nainut minun äitini puoleiseen sukuun. Tuo on nimittäin ihan tuttua, kulissit saadaan pidettyä hyvin pystyssä ja koko suku yhtenäisenä kun aina on suvussa yksi musta lammas jonka syytä kaikki on. Minä olin se lapsena ja kun tarpeeksi tuli ikää, lähdin pois ja katkaisin kaikki välit. Minun jälkeeni tämän kyseisen kunnian sai yhden enoni vaimo. Tuo kertomasi on kuin hänen suustaan ja jos samat merkit pitävät paikkansa, pahempaa on luvassa. Hän on viettänyt useita pitkiä aikoja sairaalassa -myös mielisairaalassa. Ei ollut ennen sukuun tuloa mielenterveysongelmia. Nyt pitänee tarkistaa mitä hänelle on käynyt, ettet vain olisi hänen manttelinperijänsä.

Jaksamista. Älä anna periksi, äläkä uhraa itseäsi tai lapsiasi. Uhraa mies jos on tarpeen, mutta älä itseäsi tai lapsiasi.

 

[ap]

Kannattaisko ottaa vaikka miehen kanssa asia puheeksi

No on otettu monet kerrat, mutta mies pelkää kaikenlaista riitelyä yli kaiken. Kulissit tuntuu olevan heille kaikki kaikessa, eli mitään negatiivistä ei saa julkisesti ilmetä, selän takana vain saa puhua pahaa...Mies on tosi estynyt luonteeltaan ja hänen kanssa ei pysty riitelemään, sanoo kaikkeen sanomaani "joo joo", mutta mikään ei muutu, mitään ei tapahdu Hänen asenteensa kaikkeen on se, että kaikki on hyvin kun siltä näyttää...Valitettavasti.

Eihän asiasta nyt tarvitse mitään riitaa nostaa mutta...eikö hänellä ole asiaan mitään sanottavaa? Omaa mielipidettä? Onko tuo kaikki hänen mielestään hyväksyttävää?

Kulissijulkisuus on niin..plaah. Pitää olla pirun pahasti asiat metässä, kun ei pystytä asioista puhumaan. Mieheni puolella on juurikin tätä lirkunlärkyn- julkisuuskuvaa, ollaan niin päteviä olevinaan ja tekeviä, että! Mutta se totuus on toisenlainen. Ja juuri silloin kun se koskettaa minua ja perhettäni, niin juuri silloin myös siihen puutun. Vuosien saatossa olen saanut mieheni hissuksiin aukaisemaan silmänsä, vanhempi veljeksistä on tilanteelle sopivasti sokea, ja nykyään yhä enenevässä määrin pidämme oman perheemme puolta. Toki se ei ole miehelleni mikään herkku tilanne, kenellepä olisi, nousta omaa itiänsä vastaan mutta tuo meidän tilanteessamme oleva sairaalloinen mustasukkaisuus ja kontrolloinnin halu on jo sellaista, että siihen on puututtava. Kuluttavaahan tämä kaikki on, kun sosiaaliset suhteen näin mättävät. Minkäs teet.

Jotenkin meillä tilanne muuttui kun menimme naimisiin ja lapsia tuli, ja muutimme tänne miehen kotipaikkakunnalle. Sitä ennen oli helpompaa. Nyt on käynyt niin selväksi, että miehen sukulaiset ovat päättäneet, että minussa onkin jotain vikaa, en olekaan riittävän hyvä heidän sukuunsa (ja se vika kaivetaan vaikka kiven kolosta)

Jos muistelen mennyttä niin kyllähän minusta puhuttiin pahaa jo seurusteluaikana, mutta silloin siihen ei tullut kiinnitettyä niin huomiota...Paitsi tietysti siihen että mies ei koskaan puolustanut minua mitenkään vaan antoi äitinsä ja siskonsa haukkua minua ihan avoimesti, esim pilkata ulkonäköäni.

Jatkaisitteko te tällaista avioliittoa? Mikä tässä enää on hyvää?

On kyllä hankala tilanne sinullakin, ja siinä kestäminen. Kuitenkin - älä kirvestä kokonaan nakkaa kaivoon - käsittääkseni tilanne ei kuitenkaan ole miehestäsi lähtöisin, hänellä ei vain ole keinoja käsitellä asiaa. Teidän kahden pitäisi puhua asiasta kunnolla ja ajan kanssa ilman häiriötekijöitä. Ja rakastathan sinä miestäsi?

Meillä on myös semmonen kuvio, että miehen äiti asuu turhankin lähellä. Koko pieni kyläpahanen on jotain pässinpökkimän kautta sukua toisilleen, eli jutut kulkevat ja pöytäkunta on laaja, jopa niin että monta kertaa ehtii takkiansakin kääntää . Meidän seurustelumme alkuvaiheessa suhteeni anopintekeleeseen oli liiankin hyvän oloinen, siksi se alkoikin "haisemaan". Ja johan totuus julki tulikin, mm. hän itse on katkeroituneena monesti puuskahtanut kuinka hänellä itsellään oli "aivan kamala anoppi"...hmmm, mitenhän nyt? Vanhimmainen veljeksistä asuu perheinensä usean sadan kilometrin päässä, joten välimatka on tehnyt tehtävänsä jollain tapaa...hankauksensa siinäkin. Mutta - me olemme oikeasti turhan lähellä. Useasti itsekin jo mietin poismuuttoa ja jopa mieheni jättämistä siinä aivan pahimmassa vaiheessamme, mutta sehän olisi toisaalta vain valtaisan pistevoiton antamista anopintekeleelleni. Minä rakastan miestäni yli kaiken ja haluan jakaa hänen kanssaan elämäni, mutta hänen äidistään ei minun tarvitse oikeasti pitää - en hänen kanssaan asu ja elä - mutta hyvä olisi jos jonkinlaiset korrektit välit olisi. Kyllä se asioita helpottaisi.

Jos vain mahdollista, niin a) annat anoppisi olla ja panostat perheeseesi ja suhteeseesi, b) puhdistat anoppisi kanssa ilmaa oikein kunnolla olan takaa, asiallisesti toki , olematta kuitenkaan varma toivotusta lopputuloksesta tai c) annat olla. Hän ei ole sinun huomiosi arvoinen. Keskity silloin niihin ihmisiin joiden seurassa voit hyvin, ja joille sinä olet myös tärkeä. Voimia!

Kyläpahasesta kyse täälläkin, valitettavasti Miehen vanhemmat ovat käsittääkseni serkuksia ja miehen sisko ja tämän mies myös samasta kylästä lähtöisin, eli jotain sukua todennäköisesti hekin. Minä sitten olen toiselta puolelta Suomea, eli ilmeisesti ulkopuolinen ja liian "erilainen", tai ehkä vaan sopiva kohde

 

[vieras]

On jo pitkään ollut tunne ettei mies oikeasti rakasta minua. Sanoo vain, ettei kulissit kaatuisi. Miten avioeromme palvelisi miehen sukua? Kommentti tuohon, että olisi periksi antamista ja voitto anopille. Todennäköisesti muuttaisin lasten kanssa lähemmäs omaa kotipaikkakuntaani ja miehestä tulisi viikonloppuisä. Voisiko se jotenkin palvella anoppia? Miten muka?

 

[Asda]

On jo pitkään ollut tunne ettei mies oikeasti rakasta minua. Sanoo vain, ettei kulissit kaatuisi. Miten avioeromme palvelisi miehen sukua? Kommentti tuohon, että olisi periksi antamista ja voitto anopille. Todennäköisesti muuttaisin lasten kanssa lähemmäs omaa kotipaikkakuntaani ja miehestä tulisi viikonloppuisä. Voisiko se jotenkin palvella anoppia? Miten muka?

En ymmärrä miten avioero muka palvelisi miehesi sukua. Avioero on kuitenkin sinun ja miehesi välinen asia. Sinun täytyy ajatella itseäsi ja lapsiasi, ei miestäsi tai hänen sukuaan. Jos mielestäsi avioero on se ratkaisu niin sitten se on. Ellei, sitten on keksittävä jotakin muuta. Onko mahdollista koko perheen muuttaa pois paikkakunnalta jos kerran muuttaisit itse pois lasten kanssa? Miksi miehellesi on niin tärkeää olla sukuaan lähellä jos se kerran hajottaa teidän perheenne? Kyse on teidän perheenne hyvinvoinnista, silloin ei pidä ajatella miehesi suvun hyvinvointia tai mitään muutakaan.

 

[Pätsmaruu]

On jo pitkään ollut tunne ettei mies oikeasti rakasta minua. Sanoo vain, ettei kulissit kaatuisi. Miten avioeromme palvelisi miehen sukua? Kommentti tuohon, että olisi periksi antamista ja voitto anopille. Todennäköisesti muuttaisin lasten kanssa lähemmäs omaa kotipaikkakuntaani ja miehestä tulisi viikonloppuisä. Voisiko se jotenkin palvella anoppia? Miten muka?

Niin...itsehän ratkaisusi tiedät, ja välinnekin. Kuten itsekin tiedät, niin kinkkinen on tilanteesi. Toki, mikäli elät rakkaudettomassa suhteessa, paras ratkaisu on silloin se, että irroitat nykyisestä otteesi ja lähdet lastesi kanssa aloittamaan puhtaalta pöydältä. Toisaalta taas, jos miehesi sinua rakastaa, niin saatat tehdä lähtiessäsi hänen elämästään sietämättömän, sillä - ja on vain olettamusta - silloin anoppisi voi ryhtyä höykyyttämään miestäsi, mikä voi tehdä hänestä katkeroituneen etäisän, mikä puolestaan voi heijastua...Äh, kuviot ovat moninaiset inhottavassa asiassa. Puhukaa keskenänne huolella ja koettakaa saada yhdessä asiaan jonkinlaista ratkaisua aikaiseksi. Tämä ei ole yksin sinun murheesi vaan myös miehesi asia, olettehan yhdessä.