S
simbaniina
Vieras
En kyllä tiedä saako täältä mitään apua kun lähes kaikki kirjoittelijat taitavat olla sellaisia joilla lapsia on. Mutta kokeillaan jos joku osaisi kirjoittaa jotain mikä vähän selkiyttäisi ajatuksiani.
Tilanne siis se, että yritystä takana 3 vuotta ja reilu vuosi ollaan käyty tutkimuksissa ja kokeiltu inseminaatiota 2 kertaa. Tulokset olivat niin huonot ettei ole lääkäreiden mielestä järkeä kokeilla enää inseminaatiota vaan seuraavaksi IVF. Mieheni otti erittäin raskaasti sen ettei lapsia tulekkaan niin helposti meille ja tutkimuksissa ja hoidoissa käyminen on ollut aivan kamalaa. Mies murjotti ja kiukutteli aina kun piti käydä klinikalla vaikka ennen tutkimuksia oli sitä mieltä, että haluaa niihin lähteä. Koko asiasta ei olisi saanut puhua mitään ja aina sain jännittää edelliseen päivään asti pystyykö töidentakia lähtemään klinikalle.
Noin viikko sitten sanoi, ettei halua enää jatkaa hoidoissa käymistä vaan meidän olisi parempi erota jos minä haluan lapsia ja hoidot ovat minulle tärkeämpiä kuin hän. Olin aivan hämmentynyt, koska tietysti mieheni on minulle tärkeämpi kuin lapsettomuushoidot vaikka todella kovasti haluaisinkin kokeilla josko IVF olisi ratkaisu meidän ongelmaan. Yhteistä elämää takana 10 vuotta ja en todellakaan osaisi kuvitella haluavani lapsia kenenkään muunkaan kanssa. Ikää löytyy 31 vuotta eli ei enää ole ihan hirveästi biologisestikaan ajateltuna aikaa ruveta rakentamaan elämää uudestaan lasten hankintaa ajatellen. Meissä kummassakin on vähän "vikaa" eli ehkä kumpikin voisi jonkun muun kanssa saada lapsia tai sitten ei.
Olen nyt kuluneen viikon aikana tullut entistä enemmän siihen tulokseen, että rakastan miestäni ja hän on minulle paljon tärkeämpi kuin hoitojen kokeileminen. Kuitenkin minua mietityttää jääkö välillemme jotenkin vaivaamaan keskenjätetyt hoidot varsinkin kun niiden jatkamisesta olemme erimieltä. Asia olisi varmasti helpompi hyväksyä jos kumpikin olisi ollut sitä mieltä ettei hoitoja enää jatketa. Mietityttää mitenköhän parisuhteemme tulee toimimaan tällaisen ison asian jäädessä ikäänkuin keskeneräiseksi ja loppuunkäsittelemättä. Toisaalta aika varmaan auttaa selkiyttämään ajatuksia, mutta tuntuu etten todellakaan tiedä mitä tehdä. Onko ero kuitenkin ainoa vaihtoehto jos parisuhteemme ei palaa sellaiseksi mitä se oli ennen lapsettomuustutkimusten aloittamista. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet kamalia koska tutkimukset ja hoidot ovat saaneet meidät kummatkin todella surullisiksi. Tuntuu, että olemme vain riidelleet, itkeneet, olleet pettyneitä jne.
Lisäksi olen alkanut miettimään selviydymmekö sittenkään lapsenkanssa koska kaikkialla sanotaan, että ensimmäinen vuosi lapsenkanssa on todella raskas ja yrittäminen on sitä parisuhteen parasta aikaa. Kuitenkin tämä yritysaika on ollut jotain aivan hirveää. Aikaisemmin kaikista asioista olemme pystyneet puhumaan ja sopimaan mutta tämä lapsettomuus on miehelle asia josta ei saisi puhua ja minulla taas olisi kova tarve puhua. Mies on aina pitänyt itsestään selvänä, että huolehtii kotitöistä, koiristamme, kaupassa käymisestä yms. puoliksi kanssani ja arjessa ei todellakaan ole muuten ongelmia. Mutta mitä jos lapsen kanssa kaikki tämä muuttuu.
Tilanne siis se, että yritystä takana 3 vuotta ja reilu vuosi ollaan käyty tutkimuksissa ja kokeiltu inseminaatiota 2 kertaa. Tulokset olivat niin huonot ettei ole lääkäreiden mielestä järkeä kokeilla enää inseminaatiota vaan seuraavaksi IVF. Mieheni otti erittäin raskaasti sen ettei lapsia tulekkaan niin helposti meille ja tutkimuksissa ja hoidoissa käyminen on ollut aivan kamalaa. Mies murjotti ja kiukutteli aina kun piti käydä klinikalla vaikka ennen tutkimuksia oli sitä mieltä, että haluaa niihin lähteä. Koko asiasta ei olisi saanut puhua mitään ja aina sain jännittää edelliseen päivään asti pystyykö töidentakia lähtemään klinikalle.
Noin viikko sitten sanoi, ettei halua enää jatkaa hoidoissa käymistä vaan meidän olisi parempi erota jos minä haluan lapsia ja hoidot ovat minulle tärkeämpiä kuin hän. Olin aivan hämmentynyt, koska tietysti mieheni on minulle tärkeämpi kuin lapsettomuushoidot vaikka todella kovasti haluaisinkin kokeilla josko IVF olisi ratkaisu meidän ongelmaan. Yhteistä elämää takana 10 vuotta ja en todellakaan osaisi kuvitella haluavani lapsia kenenkään muunkaan kanssa. Ikää löytyy 31 vuotta eli ei enää ole ihan hirveästi biologisestikaan ajateltuna aikaa ruveta rakentamaan elämää uudestaan lasten hankintaa ajatellen. Meissä kummassakin on vähän "vikaa" eli ehkä kumpikin voisi jonkun muun kanssa saada lapsia tai sitten ei.
Olen nyt kuluneen viikon aikana tullut entistä enemmän siihen tulokseen, että rakastan miestäni ja hän on minulle paljon tärkeämpi kuin hoitojen kokeileminen. Kuitenkin minua mietityttää jääkö välillemme jotenkin vaivaamaan keskenjätetyt hoidot varsinkin kun niiden jatkamisesta olemme erimieltä. Asia olisi varmasti helpompi hyväksyä jos kumpikin olisi ollut sitä mieltä ettei hoitoja enää jatketa. Mietityttää mitenköhän parisuhteemme tulee toimimaan tällaisen ison asian jäädessä ikäänkuin keskeneräiseksi ja loppuunkäsittelemättä. Toisaalta aika varmaan auttaa selkiyttämään ajatuksia, mutta tuntuu etten todellakaan tiedä mitä tehdä. Onko ero kuitenkin ainoa vaihtoehto jos parisuhteemme ei palaa sellaiseksi mitä se oli ennen lapsettomuustutkimusten aloittamista. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet kamalia koska tutkimukset ja hoidot ovat saaneet meidät kummatkin todella surullisiksi. Tuntuu, että olemme vain riidelleet, itkeneet, olleet pettyneitä jne.
Lisäksi olen alkanut miettimään selviydymmekö sittenkään lapsenkanssa koska kaikkialla sanotaan, että ensimmäinen vuosi lapsenkanssa on todella raskas ja yrittäminen on sitä parisuhteen parasta aikaa. Kuitenkin tämä yritysaika on ollut jotain aivan hirveää. Aikaisemmin kaikista asioista olemme pystyneet puhumaan ja sopimaan mutta tämä lapsettomuus on miehelle asia josta ei saisi puhua ja minulla taas olisi kova tarve puhua. Mies on aina pitänyt itsestään selvänä, että huolehtii kotitöistä, koiristamme, kaupassa käymisestä yms. puoliksi kanssani ja arjessa ei todellakaan ole muuten ongelmia. Mutta mitä jos lapsen kanssa kaikki tämä muuttuu.
Eikä elämä vauvan kanssa ole vaikeaa, päinvastoin, se on ihanaa! Saa pitää sapattivuoden "normielämästä" ja keskittyä täysin vauvaan ja vanhemmuuten. Silloin saa luvallisesti olla yövaatteissa vaikka koko päivän..valvotun yön jälkeen voi nukkua päikkäreitä pitkin päivää lapsentahtisesti 
Kaiken sen kaaoksen ymparillä minkä vauva tuo tullessaan on silti niin rauhallista kun osaa keskittyä olennaiseen: omaan vauvaan.