mies ei

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja valmis...
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

valmis...

Vieras
Heippa!

En tiedä onko tämä ihan oikea palsta mutta teki mieli kertoa jonnekkin... Itselläni on kova vauvakuume. Olen valmistunut jo pari vuotta sitten, ollut työelämässä ja nyt kihloissakin. Naimisiin mennään ensi vuoden kesällä. Olen 26, ja kihlattuni on 24. Meillä on perheessä aika paljon vauvoja ja pieniä lapsia, ja mieheni nauttii leikkiä niiden kanssa, ja silittelee välillä mahaani ja saattaa kuiskata korvaani että ""eiks mekin hankita tollanen joskus.."". Katson kateellisena kaikkia raskaanaolevia naisia (ja jopa teitä täällä palstalla kun olette jo askeleen ""edellä"") ja ajatukset pyörii vauvoissa ja raskaaksi tulemisessa.

Mutta...

Mieheni ei ole vielä valmis. Hän on ""vasta"" 24 ja ilmeisesti nuo kaksi vuotta ovat aika merkittävät. Hän rakastaa minua, haluaa kanssani naimisiin ja haluaa lapsia -parin vuoden päästä. Hän on vasta valmistunut ja monet hänen kavereistaan viettää vielä sinkkuelämää baareissa, kun omat kaverini rupeavat jo vakiintumaan ja ystävilläni rupeaa olemaan vauvoja.

Mieheni on sanonut että jos sattuisi ""vahinko"", hän olisi iloinen ja onnellinen, mutta ei ole valmis yrittämään vielä. Haluan kunnioittaa sitä, enkä tämän vuoksi viitsi leikkiä pillereillä ja tulla raskaaksi tahallaan.

Miten pääsisin vauvakuumeestani eroon? Kuullostaa typerältä mutta asia painaa mieltäni lähes koko ajan, ja olen välillä itkenyt miehelleni kuinka surullinen olen siitä että olemme eri ""vaiheessa"" ja haluamme edetä eri tahtia. Rakastan miestäni yli kaiken ja en haluaisi painostaa häntä, mutta en voi pitää kaikkia tunteitä sisälläni.

Olen hakenut uutta työpaikkaa ja ehkä ruveta käymään kuntosalilla että saisin jotain muuta ajateltavaa. Vinkkejä, pliis?
 
Heips,

Tiedän tasan tarkkaan mitä tunnet, olin itsekin samanlaisessa tilanteessa n.2-3 vuotta. Nyt olen tänä vuonna täyttämässä 25v., mieheni on vuotta vanhempi ja vasta nyt ollaan tilanteessa jossa marraskuussa jätettiin ehkäisy ja molemmat ollaan samalla viivalla haluamassa perhettä. Eipä sitä vaan ole vielä kuulunut.

Meillä mies halusi odottaa että valmistun ja saan yrittelyajaksi työtä, myös kuvailemasi menevät kaverit painoivat vaakakupissa ja mietteissä ne taitavat olla vieläkin. Mieheni on kuitenkin sen verran kypsä että uskon hänen kasvavan isyyteen vastuullisesti kun sen aika on.

Tuo ""odotteluaika"" tuntuu näin jälkikäteen tarpeelliselta ajatukseen vanhemmuudesta kasvamisessa ja lyhyeltäkin, mutta silloin oltiin välillä kriisissä kun musta tuntui ettei kuume häviä mihinkään ja halusin myös kunnioittaa mieheni toiveita kuten sinäkin nyt. Ja mieheni ymmärsi kyllä minua muttei voinut antaa periksi minun takiani, niinkuin ei mielestäni pidäkään.

Minulla kuume ei hellittänyt, vaan koitin purkaa sitä tuttujen lapsiin ja ajatella että me ollaan onnellisempia vasta sitten kun molemmat on 100% mukana hommassa, leikittelin myös ajatuksella siitä kuinka onnellinen tulen olemaan sitten kun myös mies on yrityksissä/odotuksessa/synnytyksessä yms. ihan täysillä mukana. Tähän taidan syyllistyä vieläkin :)

Nyt koitan olla painostamatta miestä yritykseen ja elellä spontaania (seksi)elämää ilman paineita ja toivoa että vielä joku päivä sen nyytin syliini saan.

Tsemppiä sulle äläkä luovuta. Kun teillä on noin hyvä pohja perheelle niin malta vielä vähän niin saat kultaakin kalliimman palkinnon :).
 
Hei !

Aivan kuin omasta elämästäni tuo kirjoituksesi, iho aivan kananlihalla, niin ""omalta"" tuo kuulosti. Aivan samat itkut ja keskustelut on käyty myös meillä, eikä edes niin kovin pitkää aikaa sitten.. ja voin kertoa tietäväni kuinka pahalta tuo kaikki välillä tuntui. Se oli välillä todella ahdistavaa, joka puolella raskaana olevia naisia tai joku tuttavista kertoi olevansa raskaana.. Tuntui hirveän syylliseltä, koska ei voinut iloita asiasta niin kuin olisi pitänyt.

Mä olen myös itse 26 ja mieheni 24, 2 vuotta kihloissa. Ja kyllä se 2 vuotta ilmeisen merkittävä ikäero on, ainakin vielä tässä vaiheessa. Ja ainakin meidän suhteessa tällä osaalueella. Tai pitäisikö sanoa, että oli..

Huomasin kuitenkin ilokseni, että kun lopetin asiasta puhumisen ja ""painostamisen"" (ikävä myöntää, mutta sorruin siihenkin epätoivoissani), mieheni sai aikaa ajatella ja sulatella asiaa aivan rauhassa. Se on ilmeisesti suurelle osalle miehistä normaali prosessi, joka on käytävä läpi ilman naisten painostusta. En tiedä, mutta siltä se kovasti vaikutti. Ja nyt voin kertoa, että seksielämämme on hauskempaa, estottomampaa sekä kovasti aktiivisempaa kuin ennen eikä tarvitse enää stressata. Tällä hetkellä on tilanne, että vauva saa tulla jos on tullakseen. Toivottavasti on. Ja hyvä näin =) Kannatti odottaa niin kauan kunnes miehenikin oli valmis. Nyt tämä on yhteinen ""juttu"" eikä vain minun haaveiluja.

Usko pois, odottaminen kannattaa. Ja kyllä ne itkut ovat sen arvoisia. Ja miltä se mahtaa tuntuakaan kun saa kaikesta tästä ""ahdistavasta odottamisesta"" sen parhaimman ja suloisimman palkinnon. Se on vielä minullakii edessä..

Tuleppa käymään tuolla Ajatuksissa ketjussa. Sieltä saattaa löytyä kohtalotovereita.

Kauniita unia...



 
Sun miehesi kuulostaa sen verran kakaralta vielä, että ei kannata edes haaveilla lapsista! Tai tietenkin jos haluat hoitaa ne yksin kun miehesi hilluu baareissa kavereittensa kanssa ja pettää sua sen kun kerkee. Totuus on kyllä se, että miehet ei ole valmiita isäksi ennen 35 ikävuotta.
 
Täsmälleen kuin mun ajatuksia! Paitsi että meillä tilanne on se, että minä olen 24 ja mies 28. Mutta muuten sama tilanne, mies sanoo ettei ole vielä valmis. Hänkin pitää lapsista, juuri oltiin kummityttöni ristiäisissä, missä mieheni leikki koko ristiäisten ajan serkkuni 6-vuotiaan pojan kanssa. Kotona kysyin häneltä, että eikö ollutkin kivaa ja hän vastasi että joo, mutta mikäli poika olisi alkanut kiukuttelemaan hän olisi voinut vaan sanoa että heippa.

Mieheni kuvittelee olevansa vielä 20-vuotias, hänen mielestään hän on liian nuori isäksi. ""Ei isäksi voi tulla ennen 35-vuotta"". Hän haluaisi odottaa vielä pari vuotta, ja minun on todella vaikeaa hyväksyä yrittämisen aloittamisen lyykkääminen. Minä valmistuin joulukuussa, miehelläni on vakituinen, hyvä palkkainen työ, joten ajankohtakin tuntuisi sopivalta. Minun mielestä.

Itselläni vauvakuume on tullut vähitellen ja se pahenee vain päivä päivältä. Vielä muutama vuosi sitten halusin vain kokea raskauden, en halunnut vauvaa. Sitten aloin haluta sen pienen pienen vauvan, seuraavaksi sen taaperon, sitten lapsen joka kyselee jatkuvasti typeriä kysymyksiä, nykyään olen siinä pisteessä että haluan sen ovia paiskovan teininkin! :) En edes ajattele vauvakuumettani enää VAUVAkuumeena, vaan ajattelen sitä äitikuumeena, haluan epätoivoisesti äidiksi. Kaikki näkemäni lapset aiheuttavat sydämen kohtaan kivistystä. Ja kun sain kuulla että hyvä ystäväni on jättänyt pillerit pois vauvan saanti toiveissa, tulin uskomattoman kateelliseksi, lähes vihaiseksi. Me olemme kuitenkin jo keskustelleet mieheni kanssa asiasta jo lähes vuoden, ja tuntui että ystäväni, joka on aina sanonut ettei edes halua lapsia, alkoi hetimiten yrittämään lasta.

Vaikean tilanteesta tekee se, että sairastan endometrioosia. Minulla on siis suuri todennäköisyys etten koskaan saa lapsia. Ja minusta tuntuu, että mitä kauemmin me odotamme, sitä vaikeammaksi raskaaksi tuleminen tulee. Tuntuu, ettei mieheni ymmärrä, miten tärkeää meidän olisi aloittaa yritys heti, onhan erittäin todennäköistä, että joudumme yrittämään kauankin, mikäli edes tulen koskaan raskaaksi. Olen aina halunnut nuorena äidiksi ja mikäli lykkäämme kauan yrittämistä, se ei ole enää mahdollista. Ja mikäli joudumme turvautumaan hoitoihin tms tai adoptioon niin kaikki nämä ovat erittäin aikaa vieviä projekteja.

Haluan myös, että mieheni olisi yhtä innoissaan asiasta kuin minä. En halua että mikäli joskus raskaustesti näyttää positiivista, hänen reaktionsa on ""voi paska"". Haluan, että se hetki tulee olemaan hänelle yhtä onnen täyttymys kuin minulle. Minun on vaan tosi vaikea olla puhumatta asiasta hänelle ja hänestä tuntuu että jankutan, mikä ei tietenkään auta asiaa. Miten ihmeessä olette saaneet itsenne pysymään asiasta hiljaa?? Miten olette saaneet jäädytettyä vauvakuumeenne muutamaksi vuodeksi?
 
Moi!
Olkaahan onnellisia kun olette sentään vielä noinkin nuoria. Minä olen 29 ja kohta neljä vuotta potenut vauvakuumetta joka on lähinnä sitä ""äitikuumetta"" kuten hj:llä Mieheni on saman ikäinen kuin minä, mutta lasta hän ei vielä halua vaikka viihtyykin toisten lasten seurassa ja pitää lapsista. Usein sanoo, että minusta tulee joskus todella hyvä äiti. Yhdessä olemme olleet kohta yhdeksän vuotta josta n. puolet naimisissa.

Olen yrittänyt keskustella asiallisesti, ollut hiljaa, painostanutkin vähän (aivan turhaan), vihjaillut, kertonut haaveistani, kysellyt hänen toiveitaan... mutta ei. Hitaasti tuntuu lämpiävän tuo mies. Luulen että mieheni on valmis sitten lähempänä 40 v. isäksi. Biologiaa ei hän ymmärrä yhtään, että kierto kierrolta vähenee yksi munasolu munasarjoistani yms.

Mutta jos ehkäisy pettäis ja lapsi tulis, niin silloin hän toki haluaisi pitää lapsen. Mutta meillä ei vauva vielä tule jos on tullakseen.

Mihinkäs sitä vauvakuumeen upottaa? Ylettömään työntekoonja opiskeluun, kodin laittamiseen, menemiseen yms. mutta silti kun aikaa jää niin jo pyörähtää mielessä vauvat. Hiljaa olen pystynyt olemaan kun tällä sitten lueskelen juttuja vaikka välillä pahaa tekeekin (ja joskus kauhukertomukset helpottaa oloa, ett onneks ei vaan meillä vielä...). Sukulaisten ja tuttujen utelut pistävät koville :(

t: monet itkut itkenyt Tiuhtiviuhti
 
On kyllä monella samanlaisia ongelmia täällä. Itselläkin on jo vauvakuumetta, mutta ei tuosta miehestä ota selvää haluaako se ollenkaan. Ikäkin jo alkaa pian painaa. Täytyy varmaan paneutua vaan työhön ja harrastuksiin niin saa ajatukset muualle.
 
Meillä alkoi taas toisinpäin. Itse täytän kohta kolmekymmentä ja mies 36 ja hän alkoi kuumeilee vauvaa ensin =) Minä olin 29-vuotta sitä mieltä, että ei kaikkien vauvoja tarvitse saada. Mies vaan alkoi vihjailee, että olis se kiva kun pikkujalat vipeltäis parketilla, tulis antaa märkiäpusuja jne. Sitten yhtäkkiä se vauvakuume iski minuunkin. Tuli kuin salama taivaalta. Ehkä kuitenkin se vauvakuume iski minuunkin kuin näin ensin, että mies olis valmis isäksi.
Alkaa olla jo 36-vuotiaalla suurimmat baaririennot juostu ja on päässyt kokeilee monenlaista seikkailua, mutta oma jälkikasvu puuttuu. Mies sanoi, että kelle tämän kaiken maallisen jättää tai kenen takia tekee yleensä duunia maksaa asuntovelkoja jne jos ei ole ketään kelle jättää?

Mieheni kyllä tykkää ja jaksaa peuhata aina kaikkien sukulaisten ja kavereiden lapsien kanssa. Se saa aina kaikki lapset puolelleen ja leikkiin mukaan. Kyllä se nyt saisi se omakin tulla, mutta kun lapsia ei tehdä vaan saadaan. Yritystä on ollut jo 09/2005 ja yksi keskenmeno takana, joten ihan helppoa tämä ei ole. Tässä iässä se ei tapahdu enää niin helposti kuin parikymppisenä.
 
Heippa,

helpottavaa kuulla etten ole yksin asian kanssa, ja kiitos kannustavista kommenteista. Niinkai se on, niinkuin pelkäsinkin, ettei ongelmaan ole mitään helppoa ratkaisua. Kai se on pakko vaan odottaa... Mutta odottavan aika on pitkä.

Olen sanonut poikaystävälleni että hän ei saisi ""kiusata"" minua huomauttelemalla esim kaupassa vauvan nähdessään ""kato eiks oo söpö"", koska silloin vauvakuumeeni vaan vahvistuu.

Mutta tälläisessa tilanteessa tuntuu että näen vauvoja ja raskaana olevia naisia JOKA paikassa. Kuntosalillakaan en enää kadehdi sitä trimmattua trenditypyä vaan upean paksuna olevaa naista :)

Jotenkin sitä pitäis nauttia elämästä ja keskittyä siihen mitä minulla on. Mulla on ihana mies, jonka kanssa suunnitellaan häitä, mulla on kiva työpaikka ja asunto, rahaakin rupee kai kohta tulemaan kun mies on juuri valmistunut ja nyt meitä on kohta kaksi töissä. Ja siitä olin ennen haaveillut!!! Että olisi varaa nauttia tästä parisuhde-elämästä ja olisi rahaa tehdä ""mitä haluaa"" -lomailla, käydä elokuvissa ja joskus syödä ulkona. Sitä kun ei opintotuilla ole paljon voinut tehdä. Mutta EI, mielessä ei pyöri muuta kuin ihana vauva ja ajatus isosta vatsasta. Jopa H&M:ssä saatan eksyä äitiysvaateosastolle tai vauvanvaatteita katsomaan... ehkä vähän säälittävää.

Mutta odottavan aika on pitkä, erityisesti pari vuotta.

Mutta miten pystyisi olemaan ""painostamatta"", kun asia kuitenkin painaa mieltä? Kihlattuni haluaa että olen rehellinen ja kerron jos mieltäni painaa jokin, ja sitten alkaa taas se itku. Ku mä haluisin niin kaaaauheesti.....
 
Niin onhan se toki niinkin, etta mita vanhemmaksi tulee niin raskautuminenkin on sitten jo vaikeampaa. Itse taytin vuoden alussa 28 ja tulin raskaaksi eka yrityskierrosta. Nyt on viikkoja 13+5. Ei se aina se ika ratkaise, saattaa parikymppisetkin joutua yrittamaan kuukausia/vuosia.

Mulla ollu vauvakuume noin kaks vuotta ja tammikuussa ruvettiin yrittamaan ja heti tarppas. Mies oli aluksi vaikea suostutella, mutta kai hanellakin jossain sielun sopukassa kuume oli kun halusi lopulta myos ruveta tahan.
 
Lisäyksenä vielä aiempaan kirjoitukseen:
Mieheni ei ole ollut sitten minut löydettyään kovin menevää tyyppiä. Kotosalla ollaan viihdytty tai käyty jossain yhdessä (muttei baarissa). Kaveritkaan eivät häntä vedä mukaan kaikenmoiseen... tosin kaverit alkavat olla perheellisiä.

Luulen että mieheni empimisen aiheuttaa taloudellinen epävarmuus. Nyt meillä on mukavasti tuloja kun molemmat olemme töissä, mutta hänellä on vielä opinnot kesken ja ala on suhdanneherkkä. Itse tosin uskon että kaikki raha-asiat yms järjestyisi. Itse olen valmis omista hömpötyksistäni luopumaan jos on tarvis ja muutenkin oman opiskeluni aikana opin säästämään: laitan itse ruuat ja leivon alusta alkaen, syksyisin nautin sienestyksestä ja marjastuksesta, ompelen vaatteita itse tai muokkaan vanhoja muodikkaiksi jne.

Tulevaisuutta ei kuitenkaan voi suunnitella.

Ap:lle (muistaakseni): kun mieheni kysyy, mikä painaa, niin olen sanonut, että tiedät kyllä, mutta ei puhuta siitä jos et halua.
Eli mieheni tietää toiveeni ja haaveeni, mutta painostuksesta olen pääsyt eroon. Keskustelut minun aloitteesta mieheni kokee painostukseksi (luultavasti siksi kun niin herkästi alan itkeä aiheesta ja hän ei jotenkin sitä siedä(?))
 
Näin on, ikä ei aina merkkaa näissä asioissa. Itse tulin heti ekassa kiekassa raskaaksi ja olin 27v. Ystäväni miehineen yrittivät taas 1,5v vaikka nuoria olivat, ystävättäreni oli yrityksen alkaessa vasta 21v. Saimme sitten esikoisemme samaan aikaan.

-äiti ja poika 1,5v-
 
No meillä on ihan päinvastoin. Mies on kinunnut lasta jo yli kolme vuotta, ihan vauvakuumeesta höperönä. Ei pysty mistään muusta puhumaan kuin vauvoista ja lapsista.

Oli tavallaan kiva lukea teidän kommentteja, auttoi vähän näkemään miehen kannalta asiaa MUTTA kun se olen minä joka joudun oelmaan raskaana, synnyttämään, imettämään, paapomaan...

Tahdon nauttia miehestäni, en jakaa häntä kenenkään kanssa.
 
No ei ikä aina merkkaakaan. Kyllä parikymppisillä voi olla vaikeuksia tulla raskaaksi, mutta onhan tieteellinen tosiasia, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea pikkuhiljaa 25- ikävuoden jälkeen, itseasiassa suurin lasku tapahtuu 35- ikävuoden jälkeen ja sitten taas 40-vuoden. Lisäksi 35-vuotiailla on huomattavasti suurempi riski saada keskenmeno. Miehelläkin alkaa iän myötä siittiöiden laatuun vaikuttaa monet tekijät kuten lääkkeet, alkoholi, tupakka, sairaudet. Kun laskee 1+1 niin todennäisyys tulla raskaaksi kypsemmällä iällä on huonompi. En tarkoita nyt että se olisi mahdotonta vaan sitä, että kypsemmällä iällä raskaaksi tuleminen voi kestää kauemmin. On tietenkin niitäkin onnellisia, jotka tulevat heti yrittämisen jälkeen raskaaksi.
 
Katsoin eilen elokuvan ""9 kuukautta"" (Hugh Grant ja Julianne Moore), ja olisin toivonut että poikaystäväni olisi ollut mukana katsomassa. Mutta olipa baarissa aamuviiteen asti kun kaverilla oli synttärit... (aamu oli mökötystä). Mutta kai sitä pitää antaa hänen mennä, ettei hänen enää tarvitse niin paljon kun sitten JOSKUS saamme vauvan. Tiedän ettei hän kuitenkaan petä tai mitään.

Kai se on oma aikuistuminen joka häntä pelottaa. Pelko siitä että menettää omaa vapautta, ei voi tehdä kaikkia niitä asioita joita hänen kaverinsa jne. Hän jaksaa puhua häistä melkein enemmän kuin minä, joten sitoutuminen ei pelota, vain vauva. Itse puolestaan ajattelen, ja mitä kaikki vanhemmat melkein sanovat, että vauva vie paljon mutta antaa vielä enemmän.


 
Lohduttavaa tietää, että samassa tilanteessa on muitakin. Itse olen 28, ja mies 30. Molemmilla opiskelut on saatu päätökseen, on hyvät vakituiset duunit ja asunto ostettuna ja kihloissa oltu vuoden verran. Lapsen hankinnasta on keskusteltu aika tarkkaan vuoden verran -tuloksetta. Pillerit jätin pois tammikuussa, näin sovittiin yhteisesti miehen kanssa, mutta hän on siitä saakka halunnut kuitenkin aina turvautua muuhun ehkäisyyn. Tuntuu siltä, että mies ei ymmärrä sitä, että ei ole itsestäänselvyys, että ylipäätään saadaan lapsia, kun ikääkin alkaa jo olla.

Olen luvannut itselleni, että en lähde tässä asiassa liiaksi painostamaan, mutta totuus on, että ellen itse ota asiaa puheeksi, niin taitaa jäädä koko lapsi pelkäksi haaveeksi. Tuntuu ristiiitaiselta tilanteelta, sillä painostamisesta tulee itselle inhottava fiilis, sillä meidän suhteemme on aina perustunut toisen kunnioittamiseen ja tietynlaiseen vapauteen -toisaalta taas tunnen mieheni, ja tiedän, että hän myöskin kuuntelee minua tässä asiassa, vaikka kokeekin, että asiasta on vaikea puhua.

Välillä tekisi mieli heittää haaveet nurkkaan, ja unohtaa koko asia, mutta vaikea sitä on tehdä, kun ystäväpiiriin syntyy pienokaisia, ja tuntuu siltä, että onko elämässä oikeastaan enää mitään sen tärkeämpää kuin lapset?

Pidemmän päälle tämä tilanne käy parisuhteelle raskaaksi, melkeimpä välillä toivon, että mieheni sanoisi sitten suoraan, ettei halua tässä vaiheessa lapsia ollenkaan, niin voisin sitten tosissani panostaa uraan ja miettiä vaikkapa työpaikan vaihtoa. Nyt olen sellaisessa pattitilanteessa, että haluaisin vaihtaa työtä, mutta lapsihaaveiden takia en haluaisi lähteä työpaikkaa vaihtamaan, sillä ei tee urallekaan hyvää, että jää välittömästi uudesta työstä äitiyslomalle.

Mikä ihme siinä on, että miehet kypsyvät näihin asioihin vasta niin paljon myöhemmin?
 
Hei kaikki tämän palstan kirjoittelijat! Me kirjoittelemme ihan samoista ajatuksista ja pulmista tuolla ""Ajatuksissa"" ketjussa! Pitäisikö lyödä ketjut yhteen niin ei tarvitsisi vastailla moneen ketjuun kun asiat herättää ajatuksia ja kommentteja?!Mitäs tuumaatte?
 

Yhteistyössä