Kannattaisi vetää se allekirjoitettu paperi silppurin kautta.
Olin mieheni kanssa hiukan yli vuoden ulkomailla hänen komennuksensa myötä ja integroitumiseni paikalliseen elämään epäonnistui täysin kuten kuulostaa sinullakin käyneen. Meillä syntyi poika 4kk ennenkuin palasimme Suomeen, ja on pakko sanoa ettei varmaan olis paljon enempää puoltavuotta tarvittu lisää että meilläkin olisi ollut ero edessä.
Se yksinäisyyden ja toivottomuuden tila on siellä neljänseinän sisällä ja vaativan vauva-ajan kanssa aivan äärimmäisen voimia vievä ja katkeroittava. Muistan itkeneeni melkein päivittäin, ja mies tuntui koko asian suhteen piittaamattomalta. Mitään ei mielestäni enää silloin ollut tehtävissä, ja ajattelin että kun pääsemme Suomeen tulee se ero varmaan aika nopeasti kuitenkin- niin syvälle oli ne haavat siitä kokemuksesta menneet, etten ajatellut niiden korjautuvan ehkä koskaan.
Nyt vuosi sitten Suomeen palanneena, parisuhdeterapiassa lukuisat kerrat istuneena ja asiasta muutaman opuksen lukeneena, näen koko jutun aivan toisessa valossa. JA KATUISIN syvästi jos olisimme silloin eronneet.
Ensinnäkin integroitumisesta: Mies, eikä kukaan muukaan voi sinulle siellä elämää kotiin kantaa, sinun on löydettävä se itse. Yritä pitää kaikista ihmisistä, unohda hetkeksi arvomaailmasi ja osallistu kaikkeen toimintaan mihin vähänkään mahdollista kiinnostaa se tai ei. Kun pääset edes johonkin toimintaan mukaan, yhteisen kielenkään puute ei välttämättä ole kuolemaksi, ja pääset enemmän kiinni elämään ja kokemuksiin poissa kotoa. Epämieluisan toiminnan ja tuttavauudet voi aina katkaista kunhan on ensin koettanut.
Toiseksi vauva-ajasta ja parisuhteesta: En ihan tajunnut kuinka rankkaa vauva-aika oikeasti on, kaikki vai kumuloitui ja vyyhti kävi niin suureksi, että sen kokonaisuuden ymmärtäminen ottaa minulta vielä vuosia.
Moni hyvässä jamassa oleva parisuhde ihan kotimaassaan tukiverkostoineen päättyy eroon vauva-ajan myötä, koska siinä viimeistään (ja monesti ensimmäistä kertaa) tulevat käsittelyyn hyvin perimmäiset ja yksinkertaiset kysymykset. Ikävä kyllä se on myös aikaa, jolloin ko. kysymyksiä on kovin vähän rahkeita ratkoa, etenkään expatti olosuhteissa. SE AIKA MENEE OHI, ja kysymykset jäävät toki hiertämään ellei niitä ole käsitelty, mutta aikuisten oikeasti aikuinen ihminen tämän tajuttuaan voi odottaa, kunnes tilanne sallii niiden käsittelyn.
Jotenkin naivisti kuvittelin, että nämä ongelmat ovat vain meidän eikä niitä voi muut ymmärtää. Kyllä voi, ja ovat ymmärtäneet ja kirjoittaneet kirjoja ja opiskelleet itsensä terapeuteiksi jotka sitten osaavat teitä ihan aikuisten oikeasti auttaa kunhan hommaatte itsenne niiden pakeille ensin. Ja psykaa opiskelleet osaavat englantia, koska miltei kaikki opintokirjallisuus aiheesta on enkuksi ja harvemmin käännettyä. Hakekaa siis apua, sen olette velkaa lapsellenne, jolle ero teistä kummastakaan ei ole hyvästä.
Jos olisin nyt samassa tilanteessa kuin sinä, yrittäisin keskittyä sitoutumaan siihen että tahdot olla siellä sen puolitoistavuotta vaikka mitenpäin. Tahto on se mikä vie hankalien tuntien, päivien ja viikkojen yli. Keskittyisin käytäntöön ja arkisen elämän siedettäväksi tekemiseen suurien mullistavien ratkaisujen sijaan, vaikka ne tunteet niitä niin vaativatkin.
-Hankkikaa se aupair ja keskitä tarmosi tämän suurimman ongelman poistamiseen
-Lomaile Suomessa vaikka pari viikkoa muutaman kuukauden välein lapsen kanssa tai ilman
-Sopikaa pävittäisen elämän pelisäänöistä, vaikka erillisiin makuhuoneisiin muuttamisesta ja oman ajan takaamisesta-vaadi mies mukaan talkoisiin ja tahtomaan pitää teidän perhe yhdessä siellä tämä puolitoista vuotta.
- MENKÄÄ TERAPIAAN ongelmat paisuvat niin suuriksi tunteineen päivineen, ettei niiden kanssaq edes kuulu pärjätä yksin. Terapia ja tahto on riittävästi pitämään perhe yhdessä parivuotta.
-Pyydä ystäviäsi, perheenjäseniäsi avoimesti tulemaan teille niin pitkäksi aikaa kuin he kukin pääsevät, koeta kuitenkin olla päästämättä tätä oman integroitumisesi esteeksi (ns. jatkuva poikkeustila oli ainakin minulla päällä, kun "kohta" ja ens viikolla ja sitten joskus tapahtuu jotain muuta.)
-Mieti miten saat tästä päivästä ja viikosta siedettävän: löydä itsestäsi se tahto, vaikka lapsen hyvinvointia motiivina käyttäen, asua siellä se puolitoista vuotta MUTTA keskity vain siihen mitä teet nyt, tänään ja tällä viikolla.Siten urakka ei tunnu liian suurelta ja mahdottomalta. Vaikkei se edes toteutuisi, olet kuitenkin päässyt lähemmäs ja antanut lapsellesi arvokkaan lahjan jokaisessa yhdessä vietetyssä päivässä-huonoissakin.
-Muista ettei vaihtoehto yksinhuoltajuudesta ole mitenkään helppoa, eheyttävää tai ideaalista sinulle tai lapselle.
Tulipas paljon juttua, mutta tuli niin lähelle sydäntä tuo teidän tarina. Tovon todella, ettet vielä luovuta: meissä on ihmeellisen paljon voimavaroja kun niitä ruokkii.
Ja kysymykseen kuka sinua auttaa: sinä itse.
Supermegavoimia ja tahtoa taistoon! Tulta päin!
