[QUOTE="vieras";29164272]Se, tappaako miehesi itsensä, ei millään tavalla ole sun vastuulla. Se ei ole kiinni sun päätöksistä, ja jos näin kävisi, sinä et olisi syyllinen. Sä voit päättää, jatkatko miehen kanssa, ja tuetko esimerkiksi siinä että mies saa tavata lapsia mahdollisimman paljon eron jälkeen, mutta muuten se mitä mies eron jälkeen puuhailisi, ei kuulu sulle. Aikuinen on elämästääm itse vastuussa.
Ehdotin tuolla ketjun alkupäässä terapiaa, onko miehesi puhunut siellä siitä, että ongelmia on edelleen, ja tarvitsisi tehokkaampaa apua ja nopeasti? Onko sillä masennuslääkitystä?
Käytkö sä missään juttelemassa? Sinäkin tarvitsisit tukea. Olisi varmasti tarpeen puhua sun omista huolista ja perhetilanteesta, lisäksi olisi hyvä jos joku voisi antaa sulle konkreettisia neuvoja, miten voit helpottaa miehen selvitymistä vaikeista tilanteista. Jos toinen ei kykene toimimaan oikein, sulla pitäisi olla valmiuksia ohjata sitä toista, ettet vain ala itse hoitaa kaikkea tai mene lukkoon ja anna miehen rähjätä.
Jos toisella on selvästi ongelma, ja on halukas ja aktiivinen työstämään sitä ja ottamaan vastaan apua, haluaisin itse yrittää yhdessä. Jos näyttää siltä, ettei asiat muutu mihinkään suuntaan ja sekä minä että lapset kärsitään, liitto olisi ohi.[/QUOTE]
Minun ei varmaan kannattaisi enää jatkaa tätä ketjua, mutta sulla on hyviä ajatuksia ja haluan vielä vastata.
Mies on saanut ns. terveen paperit masennuksesta jo jonkin aikaa sitten ja tuo itsemurhauhka liittyi siihen aikaan. Tiedän, etten olisi ollut vastuussa hänen elämästään, mutta se ei sitä tosiasiaa muuttanut, että "jäljet" kuitenkin olisin joutunut korjaamaan (=lasten tuskan). Nykyään mies käy juuri vihanhallintaan liittyen terapiassa ja kyllähän edistystä on tapahtunut paljon. Rehellisesti sanottuna en tiedä onko tapahtunut tarpeeksi ja pystynkö itse edes kaikkea "sontaa" loppupelissä anteeksi antamaan. Ja myös se on edellytys liiton jatkumiselle, ei vain miehen käytöksen muuttuminen.
En siis syytä itseäni miehen käytöksestä, mutta tiedostan sen, että oma toleranssini miehen käytöksen suhteen on nykyään niin nollassa, että silloin omalla käytökselläni ns. "edesautan" tilanteiden kehittymistä. En jaksa enää pätkääkään "ymmärtää" häntä. Olletan mieheltä normaalia käytöstä (ja myös vaadin sitä), kun ihminen vasta opettelee vanhempana olemista. Kuulostaa kyllä kornilta, että kolmen lapsen isä opettelee vanhemmuutta, mutta sitä se oikeesti on.
