Alan olla ihan epätoivoinen, tilanne seuraava: vanhimmalla tyttärellämme ( 15 v ) on jo kolmatta vuotta melko raju murrosvaihe, tosin pikkuhiljaa helpottaa mutta on välillä tosi tyytymätön, rääväsuinen, raivoaa pienistäkin asioista. Eipä tämä vielä mitään mutta miehelläni alkaa olla ikää jo yli 50 v, meillä on 10 kk ikäinen poikavauva ja lisäksi 12 v tyttö. Siihen asti kaikki on hyvin kun vanhin tyttäremme on hyvällä tuulella. Mutta auta armias kun hän aloittaa pahantuulisuuden puuskansa, kohta on koko perhe sekaisin. Mieheni raivostuu, käyttäytyy samalla tavalla kuin tytär, nuorempi tytär huutaa hysteerisenä puolustaen sisartaan ja vauva peloissaan itkee. Ja kukas muu kuin minä, äiti, koetan pysyä rauhallisena. Miehelläni on ollut paineita viime vuosien aikana, hän on hyvä isä ja kunnon mies. Olemme puhuneet monesti tästä hänen suuttumistaipumuksestaan, ja hän on pitkään onnistunutkin hillitsemään itsensä tytön " riehuessa ". Mutta sattuu tilanteita jolloin on heikoilla ja silloin on perhehelvetti valmis. AIka äkkiä nämä tilanteet tosin menevät ohitse. Huolettaa vain se, että murrosikäinen ei kunnioita sellaista vanhempaa, joka menettää malttinsa... Enkä minäkään. Aina kun mieheni itsehillintä pettää ja hän käyttäytyy kuin pahainen kakara, koen olevani ainut aikuinen tässä talossa ja kestää kauan että pystyn sietämään häntä. Se vie energiaa, voimavaroja jotka pitäisi säästää vauvan ja kodin hoitoon. Huolettaa myös minkälaiset jäljet nämä kohtaukset saavat aikaan kaikissa lapsissa aikaa myöten. Tytär osaa olla tosi ärsyttävä mutta joskus minusta tuntuu että mieheni pinna on aivan liian lyhyt ja hän purkaa jotain turhautumistaan ( ehkä minuun liittyen ) tyttäreen. Eikä raukka edes tiedosta sitä. Huutaa vaan sitten minulle että minä olen liian kiltti kasvattaja ym. ym.
Tämäkin tietysti aiheuttaa ristiriitatilanteen lapsissa, mutta en todellakaan voi hyväksyä että aikuinen mies alentuu lapsen asteelle !! Asiasta on keskusteltu 1000 kertaa, mutta aina määrätyin väliajoin tilanne toistuu. Ei siis koko ajan, pääosin vietämme rauhallista perhe-elämää, mutta alan jo pelätä ko. hetkiä. Joskus tuntuu että tuli on irti ja minä yksin koetan sitä sammuttaa, vauva kainalossa... Ihan pelottaa niinä hetkinä, viha ja raivo ovat niin voimakkaita, sekä isässä että tyttäressä.
Mitä ihmettä osaisin tehdä ? Lähdenkö lätkimään lapset kainalossa niin ei isin tarvitse enää stressata itseään vaikeilla lapsilla. Saisipa olla rauhassa, levätä ja kerätä voimia työhönsä, joka tuntuu olevan se asia nro 1. Tosin tekee kotitöitä ja auttaa minua aika paljon, tämä em. heikkous vaan saa minut epätoivon partaalle. Aina olen kuitenkin toiminut rauhanrakentajana ja tilanteet ovat menneet ohi. En tiedä suurentelenko näitä asioita mutta minua ne ahdistavat, pelottavat, masentavat ja vievät energiaa. Ja se, että minä olen ainut selväjärkinen aikuinen näissä tilanteissa.
Mainittakoon vielä se, että mieheni äiti on suvussaan tunnettu raivopäisyydestään ja hankalasta luonteestaan, mieheni on saanut jo lapsesta asti siitä kärsiä. Lienee osuutta asiaan; tyttären käytös repii vanhat haavat auki ? Kirjoitan kuitenkin tähän parisuhde-osioon, koska epäilen silti vahvasti että on minulle jostain katkera tms. ja purkaa sen lapsiin kun ei uskalla minua haavoittaa, jo vauvankaan takia. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää ?
Tämäkin tietysti aiheuttaa ristiriitatilanteen lapsissa, mutta en todellakaan voi hyväksyä että aikuinen mies alentuu lapsen asteelle !! Asiasta on keskusteltu 1000 kertaa, mutta aina määrätyin väliajoin tilanne toistuu. Ei siis koko ajan, pääosin vietämme rauhallista perhe-elämää, mutta alan jo pelätä ko. hetkiä. Joskus tuntuu että tuli on irti ja minä yksin koetan sitä sammuttaa, vauva kainalossa... Ihan pelottaa niinä hetkinä, viha ja raivo ovat niin voimakkaita, sekä isässä että tyttäressä.
Mitä ihmettä osaisin tehdä ? Lähdenkö lätkimään lapset kainalossa niin ei isin tarvitse enää stressata itseään vaikeilla lapsilla. Saisipa olla rauhassa, levätä ja kerätä voimia työhönsä, joka tuntuu olevan se asia nro 1. Tosin tekee kotitöitä ja auttaa minua aika paljon, tämä em. heikkous vaan saa minut epätoivon partaalle. Aina olen kuitenkin toiminut rauhanrakentajana ja tilanteet ovat menneet ohi. En tiedä suurentelenko näitä asioita mutta minua ne ahdistavat, pelottavat, masentavat ja vievät energiaa. Ja se, että minä olen ainut selväjärkinen aikuinen näissä tilanteissa.
Mainittakoon vielä se, että mieheni äiti on suvussaan tunnettu raivopäisyydestään ja hankalasta luonteestaan, mieheni on saanut jo lapsesta asti siitä kärsiä. Lienee osuutta asiaan; tyttären käytös repii vanhat haavat auki ? Kirjoitan kuitenkin tähän parisuhde-osioon, koska epäilen silti vahvasti että on minulle jostain katkera tms. ja purkaa sen lapsiin kun ei uskalla minua haavoittaa, jo vauvankaan takia. Mitä ajatuksia tämä teissä herättää ?