Mies tuntuu lapselliselle

[muuttunut vaimo]

Tää on varmaan ihan tavallinen tarina. Mut silti.

Mulla oli nuorena parikymppisenä yks avosuhde. Se loppu kun mies jätti. Ei osannu selittää.
Muutin Helsinkiin ja biletin aika rankasti. Meillä on kotona alkoholi ollut semmonen luontanen juhlajuoma vaikka isä on ihan päällikkömies ja äitikin tavallinen duunari. Vapaa-aikaan on kuulunnut iltaisin pari olutta, pullo viiniä tms. Olen meistä lapsista ainoa joka on jatkanut "perinnettä".

Tapasin sitten semmosen jätkän jonka kanssa synkkas. Samanlaiset arvot ja vapaa elämäntapa ja silleen. Vuosi hengailtiin ja olin ihan rakastunut. Muutettiin yhteen ja vuosi siitä tulin raskaaksi. Saatiin lapsi ja mentiin naimisiin. Olin vielä ihan in love.

Nyt on lapsi jo 4 vuotias. Olen itse muuttunut, en enää tykkää juhlia. En ole hakenut tätä muutosta mut se on vaan tapahtunu. Oon jopa alkanu paheksua isän viidenkympin villitystä. (Vanhemmat on siis eronneet, isällä oli jonkin aikaa uusi nainen mutta ei ole enää.) Se elää niinkun minä vielä ennen raskaaksi tuloa. Olen aina ollu ns. isin tyttö mut silti musta on alkanu tuntua ettei isä ole onnellinen vaan se ajautuu juhlimaan liikaa ja silleen.

Eikä siinä mitään, oon alkanu miettiin tätä mun avioliittoa. Lähinnä sitä. Mieheni ei ole juurikaan muuttunu isäksi tulon jälkeen. Se kyllä rakastaa lasta ja muakin, mutta edelleen haluaa viilettää kavereidensa kanssa risteilyillä, käy matseissa minkä jälkeen jatkoilla ja ne jatkot voi venyä joskus seuraavaan päivään. Käydään kyllä yhdessäkin mut mulle kun ei enää alkoholi maistu samalla tavalla kun ennen, niin tuntuu kuin olisin eri maailmasta. Mä en pidä hauskana niitä juttuja mitä se ja sen kaverit, kun ne on kännissä.

Sitten mua on alkanut ärsyttää kun se kiroilee oikeastaan ihan liikaa. Ennen se oli niin magee jätkä enkä kiinnittäny huomiota sen kielenkäyttöön mut nyt se on alkanu tuntuu juntilta. Oon joskus sille sanonut mitä mieltä olen ja asiasta tulee riita.

Oikeestaan vähän joka asiasta tulee riita jos edes sanon mielipiteitäni. En halua paasata enkä muuttaa sitä, mut kunhan kerron. Sitten se saattaa ihan tahallaan ärsyttää jollaan minkä tietää ärsyttävän mua. Väittää että nalkutan, kun olen joskus sanonu että olis kiva jos se tulis matsista himaan. En ole kuitenkaa nalkuttanu enkä valittanut jos ei tule. Eikä se sitten tule jos olen toivonu että tulis. Se loukkaa mua ihan tahallaan joskus. Mulla on monta kertaa ollu paha mieli. Sitäkään ei voi sanoa, kun se kääntää sen ihan perseelleen. Onneks on läheisiä kenen kanssa voi puhua ja ne auttaa mua jaksamaan.

Kerran se sano, ettei uskonu että musta tulee vaimo joka vaatii miestä pysymään 4 seinän sisällä. Enhän mä sitä vaadikaan. Käyn minäkin joskus kavereiden ja siskon kanssa jossain mut en elä kuin poikamiestyttö. Mulla on lapsi jonka kanssa haluan olla mielummin kuin baanalla. Haluaisin että lapsella on äiti ja isä jotka on enemmän yhdessä sen kanssa eikä vuoroin hoitele, tai laita lasta mummolle hoitoon. Ihan eri asia, vaikka välillä käviskin jossaan kuin että jatkuvasti on jossain.

Mun mielestä me puhuttiin näistä sillon kun huomattiin että olen raskaana, ja pelkäsin mitä siitäkin tulee. Mies vakuutti että hyvin se menee ja oli onnellinen kun hänestä tulee isä. Ihanhyvä isä se onkin sillon kun on kotona. Hoitelee lasta ihan omatoimisesti ja leikkii sen kanssa. Isänä luotan siihen sataprosenttisesti.

Tiedän että vanhempani eros kun äiti nalkutti vuosikausia isälle joka sitten kypsyi siihen. Mä en halua olla samanlainen.

Miten voi puhua miehelle ilman että se kuulostaa nalkutukselle? Puhun nätisti, enkä silleen pyydä saatikka vaadi, vaan sanon vaan mielipiteeni tai kysyn olisko mahdollista. En motkota jos se tulee myöhään, mut olis kiva jos se edes ilmottas että tulee seuraavana päivänä ettei tarvi ootella ja pelätä että jotain on sattunu. Se kun ei kännissä ole kaikkien diplomaattisin tapaus. Kaikkea on sattunu ja varmasti tulee sattumaan.

Olen nyt aika pitkään ollu pinna kireellä sen lapsellisen käytöksen takia. Ollaan molemmat yli 30v eikä sekään siis mikään teinipoika, niin käyttäytys sen mukasesti. Siitä on kiva lintsata töistä (haloo entäs jos saa potkut, siinä on meidän yhteinen talouskin kyseessä!) eikä sitä haittaa vaikka tulee huomautus. Mullla on kanssa työ josta tykkään. Olen myös harkinju jatkokouluttautumista mutta tässä tilanteessa tollasen miehen kanssa ei onnistu. En halua menettää työsuhdetta vielä. Kivoja töitä kun ei kasva joka nurkassa kouluttautumattomalle.

Olin liian sinisilmänen kun liian nopeesti mentiin yhteen mut se vaan meni niin. Tuntu niin oikeelta. Ollaan nyt tunnettu 6 vuotta ja ns. ollaan kasvettu erilleen. Ehkä ilman raskautta ei oltaskaan yhdessä mut lapsi oli vahinko ja aborttia en olis tehnyt mistään hinnasta. Eikä mieskään. Se on ainoa mikä meitä yhdistää. Lapsi.

Mä en muutu takas neiti huolettomaksi enää vaikka kuinka yrittäsin jaksaa ja ymmärtää miestäni. Sen kanssa ei voi puhua näistä. Ehkä se aikuistuu joskus, tai ehkä ei. Mut mulla on mitta niin täynnä, että kohta alan vihata sitä. Enkä haluais erota lapsen takia. Miten ihmeessä mä sopeudun tähän tilanteeseen?

Toista lasta en ole halunnut juuri tän takia, mies haluaisi. Äitini sanoi että hän hankki toisen lapsen että sai muuta ajateltavaa kuin työnarkomaanin miehensä. Isä siis on aina tykänny työstää ja on sen takia paljon ollut poissa. Äiti taas ei tykänny semmosesta. Minä olisin kiitollinen jos mun mies oliskin työnarkki eikä viihdenarkki. Ehkä äiti tekikin siinä virheen ja sitten siitä tuli nalkuttaja.

Kaikki luulee meitä onnelliseks ihannepariks. Siltähän me näytetään. Kukaan ei vaan ole koskaan kuullu meidän ikävämpiä keskusteluja ja miten mies loukkaa mua. Koko suhde tuntuu kulissilta.

En mä tiedä auttoko tää edes mua. Mut jos jollain on jotain huonojakin neuvoja niin yritän lukea ja miettiä.

 

[moi]

Aloita nyt sitten vaikka itsesi kanssa ensin, eli pyrit sulkemaan mielestäsi miehesi typeryydet. OK , ne ovat olemassa, mutta sinulla on käsissä sinä ja teidän lapsi. Mieti juurikin niitä asioita, joita olet lapsena kokenut ja yritä tunnistaa niistä erilaisia tunteita. haluan, että alat tekemään töitä itsesi kanssa ensiksi ja sitten myöhemmin siihen tulee mukaan mies. Tarkoitus on, että sinä löydät iloa elämääsi ja alat arvostamaan elämää. Tiedosta se, että mitään ei tapahdu hetkessä ja tällaiset mielikuvat tulevat muuttamaan sinua hyvin hitaasti, joten älä vaadi mieheltä mitään tässä sinun muutoksessasi. Vielä. kiitos kun kirjoitit, tulet saamaan täällä outojakin kommentteja, mutta pyri ymmärtämään se, että kaikki konmmentoivat omista lähtökohdistaan.

 

[Sinilintu]

Samoilla linjoilla olen tuon edellisen kommentoijan kanssa, eli aloita elämäsi parantaminen itsestäsi.

Mitä SINÄ haluat eämältä ja tulevaisuudelta? Ei maailman helpoin kysymys. Mieti rauhassa oletko tyytyväinen omaan koulutukseesi ja työhösi vai haluatko enemmän. Millaisia ihmisiä kaipaat lähellesi ja millaisilla aktiviteeteilla haluat päiväsi täyttää. Kerrot, ettei viihteellä käyminen ja juominen enää kiinnosta, löytyisikö sinulle sitten ehkä joku kiva uusi harrastus?

Tällä hetkellä sinusta ehkä tuntuu, että parisuhteesi on elämäsi kiintopiste ja suurin ongelma. Niin se saattaa ollakin, mutta ennen kuin teet päätöksiä sen suhteen kannattaa tosissaan laittaa oma pääkoppa järjestykseen. Kun sinulla on selvät päämäärät sen suhteen, mitä itse elämältäsi haluat, tiedät myös paremmin mitä aiot liittosi kanssa tehdä.

Joskus käy niin, että ihmiset kasvavat erilleen ja haluavat ihan eri asioita. Pakolla ei toista voi muuttaa. Nyt miehesi haluaa elää kuin teini ja kokee sinun toivomasi vastuullisuuden uhkana ja nalkuttamisena. Hän ehkä "kasvaa aikuiseksi" joskus, ehkä ei. Älä sinä tee sitä virhettä, että rupeat äitihhmoksi joka huolehtii ja uhrautuu ja yrittää kasvattaa aikuista ihmistä. Sitä ei kukaan jaksa.

Täytä siis elämäsi sellaisilla asioilla, joita itse haluat ja joiden tekemisestä nautit. Älä kanna vastuuta miehesi tekemisistä ja tekemättä jättämisistä - sinähän et niistä ole vastuussa. Jos hän mokaa työnsä niin, no, se on hänen ongelmansa.

Olen itse ollut vähän vastaavanlaisessa suhteessa. Itse vastuuntuntoinen, puoliso vähän ns. rennompi tapaus. Erohan siinä meinasi tulla kun huolehdin hänenkin asioistaan, kunnes sitten annoin ihan rauhassa myöhästellä ja mokailla ja unohdella asioita. Pikkuhiljaa hän rupesi oppimaan sitten ottamaan itse vastuuta. Jos ei olisi oppinut, olisimme varmaan lähteneet eri teille.

 

[vastuun kantaminen]

teitä on nyt kaksi aikuista ja pieni lapsi.
Jommankumman teistä täytyy kantaa vastuuta arkielämästä. Hyvä että sinä oot tajunnut tämän hyvissä ajoin. Olet kasvanut perheessä jossa juotiin ja käytiin viihteellä tiuhaan tahtiin ja sen myötä tapeltiin.

Mieti haluatko omalle lapsellesi samanlaisen lapsuuden kuin mitä sulla itsellä oli.
Mieti haluatko itsellesi samanlaisen elämän kuin mitä äidilläsi on/oli isäsi kanssa.

Tee omat ratkaisusi näiden mietteiden pohjalta.

Tässä mun mielipiteeni sun kirjoituksees.
Itse en jaksaisi kattella kaveria joka käy viikottain kavereiden kanssa viihteellä häppää ottamassa. Ymmärrän urheiluharrastukset, ymmärrän matseissa käymisen, mutta en sitä, että viinaa/kaljaa pitää ottaa joka viikko tai joka ilta. Se on mun mielestä liikaa. Samaten se, että kaljottelureissuilla menee yön yli vaikka asutaan samalla paikkakunnalla. Kyllä mun mielestä miehessä pitää olla sen verran miestä, että tulee himaan ryyppyreissuiltaan viimestään aamuun mennessä eikä jää roikkumaan "jonnekin".

Mun mielestä ja ilmeisesti sunkin mielestä, miehen paikka on myös vaimon vierellä ja lapsen kanssa kotona eikä vaan töissä ja viihteellä. Kun tulee jälkikasvua, kersojen + perheen, parisuhteen arkielämän ja himahommien pitäis aina tulla kummallekin prioriteetti ykkösenä, vasta sen jälkeen on duuni ja kaverit. Monelle ihmiselle perhe, mies tai vaimo on sellanen välttämätön paha jonka luona käydään kun muuta tärkeempää ei ole sillä hetkellä tarjolla. Hyvin harva jaksaa tänä päivänä kukaan kattella sellasta kumppania joka liehuu pitkin poikin kyliä ja käy vaan kotona kääntymässä sillon tällön.

 

[moi]

Samoilla linjoilla olen tuon edellisen kommentoijan kanssa, eli aloita elämäsi parantaminen itsestäsi.

Mitä SINÄ haluat eämältä ja tulevaisuudelta? Ei maailman helpoin kysymys. Mieti rauhassa oletko tyytyväinen omaan koulutukseesi ja työhösi vai haluatko enemmän. Millaisia ihmisiä kaipaat lähellesi ja millaisilla aktiviteeteilla haluat päiväsi täyttää. Kerrot, ettei viihteellä käyminen ja juominen enää kiinnosta, löytyisikö sinulle sitten ehkä joku kiva uusi harrastus?

Tällä hetkellä sinusta ehkä tuntuu, että parisuhteesi on elämäsi kiintopiste ja suurin ongelma. Niin se saattaa ollakin, mutta ennen kuin teet päätöksiä sen suhteen kannattaa tosissaan laittaa oma pääkoppa järjestykseen. Kun sinulla on selvät päämäärät sen suhteen, mitä itse elämältäsi haluat, tiedät myös paremmin mitä aiot liittosi kanssa tehdä.

Joskus käy niin, että ihmiset kasvavat erilleen ja haluavat ihan eri asioita. Pakolla ei toista voi muuttaa. Nyt miehesi haluaa elää kuin teini ja kokee sinun toivomasi vastuullisuuden uhkana ja nalkuttamisena. Hän ehkä "kasvaa aikuiseksi" joskus, ehkä ei. Älä sinä tee sitä virhettä, että rupeat äitihhmoksi joka huolehtii ja uhrautuu ja yrittää kasvattaa aikuista ihmistä. Sitä ei kukaan jaksa.

Täytä siis elämäsi sellaisilla asioilla, joita itse haluat ja joiden tekemisestä nautit. Älä kanna vastuuta miehesi tekemisistä ja tekemättä jättämisistä - sinähän et niistä ole vastuussa. Jos hän mokaa työnsä niin, no, se on hänen ongelmansa.

Olen itse ollut vähän vastaavanlaisessa suhteessa. Itse vastuuntuntoinen, puoliso vähän ns. rennompi tapaus. Erohan siinä meinasi tulla kun huolehdin hänenkin asioistaan, kunnes sitten annoin ihan rauhassa myöhästellä ja mokailla ja unohdella asioita. Pikkuhiljaa hän rupesi oppimaan sitten ottamaan itse vastuuta. Jos ei olisi oppinut, olisimme varmaan lähteneet eri teille.

Ajattelet hyvin paljon samalla tavalla kuin minä. Ja sinulla on vielä omakohtaista kokemusta asiasta. Hyvä, että jaoit kanssani sen ajatuksen, että huomio on kiinnitettävä itseensä, eikä siihen oudosti käyttäytyvään kumppaniin, siis tässä vaiheessa ratkaisua. Sekin oli erittäin fiksusti sinulta tehty, että lopetit huolenkantamisen aikuisesta ihmisestä, koska millä muulla tavalla hän voi oppia kantamaan vastuuta itsestään. se merkitsee aika tarkasti silmien sulkemista toisen virheiltä, jos ei nyt ihan henki meinaa häneltä lähteä, niin antaa olla. Tie on pitkä, mutta tässä on alkueväät ap:n omaan eheytymiseen ja miehen vastuuntunnon kasvattamiseen.

 

[alottaja]

Kiitos kommenteista. Sunnuntaina jo niitin viljaa eli ilmeisesti kirjottamisesta oli joku apu.

Olen joka 4. viikonloppu töissä. Tähän asti lapsen kanssa on ollut joko mies, mun äiti, tai sisko. Miehen läheisimmät sukulaiset asuu vähän kauempana. Mutta ei siis joka kerta edes mies jos vaan joku muu on aulis. Ja onhan ne. Tykkäävät lapsesta kun hullu puurosta. Miksi mies ei ole aina ollut, niin se on ollut jossain matsissa tai treeneissä (pelailee ihan satunnais-harrastuksekseen) tai reissussa.

Viikon päästä olis taas viikonloppuna sunnuntaina duunia. Kysyin ensin työkaverilta että voisko se tehdä mun vuoron ja se sopi. Kysyin sitten mieheltä että jos saisin vaihdettua vuoron, niin voitaisko tehdä sillon sunnuntaina jotain kivaa ihan kolmestaan tai ollaan vaan kotona. Mies vastas melko innottomasti totta kai. Sovin asian työkaverini kanssa ja hyvältä näytti. Niin jo illalla oli lähellä etten tiltannut. Äijä ihan pokkana sano että niilläpä onkin pikkujouluristeily minne se ei ollu ilmottautunut kun mulla oli se työvuoro, mutta nythän se pääsee! Oikein innostu.

Meinasin kimpaantua että mitäs me just sovittiin, mutta enpä sitten jaksanutkaan. Tuli semmonen mä en kerta kaikkiaan jaksa edes välittää fiilis. Menkööt. Parempi, että on poissa silmistä ja mielestä. Harmi kun en voinu enää perua työvuoron vaihtoa. En sitten sanonut mitään.

Mitä minä haluan elämältä ja tulevaisuudelta? No ei aina voi niinkään ajatella että kaikki menee ninkuin minä haluan. Miehen hyvät puolet on ihan superia, mutta huonot on sitten niin huonoja että en osaa edes sanoa. Moni mies ei olis lapsen suhteen noinkaan "helppo" ja omatoiminen ja kyvykäskin.

Lapsellisuuden lisäksi olen huomannut sen poliittisen heräämisen. Nää persujen sekoilut on sen mielestä tosi siistejä. Ihan järkyttävää. Ei se ennen tommonen ollut. Ihme anarkisti.

Kun ei sen kanssa kykene keskustelemaan, niin otin tänään tälläsen hoidan vain itseni ja lapsen linjan. En kerro miehelle miten päivä meni enkä kysele siltä. Kertoo omastaan jos kertoo, en ota mitään kantaa. Lapsen asioista puhun. Jos mulla on menoa sovin hoidot äidin tai siskon kanssa mutta en vahingossakaan mieheltä. Yritän olla lapsen kanssa poissa kotoa etten ärsyynny miehestä. Siis jos äijä kotona vaivautuu näkymään. Kohta se tulee töistä. Onhan se hyvä ulkoilla paljon eiks niin. Vielä entistäkin enemmän. Tästä lähtien, vaikak se ilmottas menevänsä minne, tai ei tule kotiin oltuaan ties missä, niin en kysele enkä kommentoi.

Musta tulee kyllä tota menoa välinpitämätön mikä tulee väistämättä johtamaan eroon mutta antaa tulla. Sehän on meillä perinnöllistä.

 

[Patukka]

Eiköhän tuo suhde ala olla finaalissa. Mies on taantunut teinix meininkiin, eikä piittaa sinusta enää tippaakaan, se on aika selvää tuosta tekstistä. Paras kun pidät itsestäsi huolta ja lapsesta myös. Anteeksi tylyyteni, mutta ei tuo tuosta paremmaksi muutu, enkä näe teidän suhteelle tulevaisuutta. Toivottavasti olen väärässä.

 

[Mies50]

Onhan se nyt niin, että jos miehen omat pikkujoulupippalot on tärkeämmät kuin teidän perheen yhteinen aika, niin maalinauhahan on siinä aivan silmiesi edessä. Sinä katkaiset nauhan ja jätät tuollaisen poikasen omiin juoksuihinsa.

 

[wanha nainen]

Eiköhän tuo suhde ala olla finaalissa. Mies on taantunut teinix meininkiin, eikä piittaa sinusta enää tippaakaan, se on aika selvää tuosta tekstistä. Paras kun pidät itsestäsi huolta ja lapsesta myös. Anteeksi tylyyteni, mutta ei tuo tuosta paremmaksi muutu, enkä näe teidän suhteelle tulevaisuutta. Toivottavasti olen väärässä.

Ap:n miehen kaltaisia lapsellisia "perheenisiä" on aivan liikaa. Miksi te naiset niitä katselette ja olette marttyyrinä kotona pesueen kanssa?

Tuollainen lapsellinen sovinisti ei tuosta mihinkään enään muutu paitsi korkeintaan alkoholisoituu lisää ja kohta tulee kuvioon vieraat naiset koska kotona on mäkättävä akka ja kiljuvat tenavat ja ainainen rahapula. Ja lapsi saa kehittyä rakkaudettomassa kodissa. Sitä mallia toistaa itse aikanaan omissa suhteissaan.

Joten: ryhtiä naiset, ja mies ulos.

Älkäämme sotkeko kuitenkaan politiikkaa tähän asiaan. Itsekin tahtoisin Kekkosen ajan takaisin mutta sitä ei enää saa.

 

[alone]

Mitenköhän ap:n suhteelle kävi?

Oma mies on kans niin lapsellinen, että alkaa itsellä väkisinkin tulemaan tuo "en enää välitä" -vaihe. Pelkään sen olevan lopun alkua....
Oma mies on välillä fiksu ja "aikuinen", mutta välillä uskomattoman lapsellinen.

Ei minulle pitänyt käydä näin...

 

[Onnistuva mies.]

Mitenköhän ap:n suhteelle kävi?

Oma mies on kans niin lapsellinen, että alkaa itsellä väkisinkin tulemaan tuo "en enää välitä" -vaihe. Pelkään sen olevan lopun alkua....
Oma mies on välillä fiksu ja "aikuinen", mutta välillä uskomattoman lapsellinen.

Ei minulle pitänyt käydä näin...

Miten se lapsellisuus ilmenee?

 

[näin]

Ap kasvoi yksinkertaisesti aikuiseksi lapsen myötä, mies ei. Aika tyypillistä, koskaan ei pitäisi hankkia lapsia epäkypsän miehen kanssa. Ap. taitaa olla yhdessä "isänsä" kanssa.

Parempi laittaa homma poikki ja etsiä kypsempi mies.

 

[Pukkiko tuo?]

Ap kasvoi yksinkertaisesti aikuiseksi lapsen myötä, mies ei. Aika tyypillistä, koskaan ei pitäisi hankkia lapsia epäkypsän miehen kanssa. Ap. taitaa olla yhdessä "isänsä" kanssa.

Parempi laittaa homma poikki ja etsiä kypsempi mies.

Joo, kypsiä ja aisuriksi haluavia miehiä on kaikille niitä tarvitseville lapsellisesta miehestä eronneille.

 

[alone]

Miten se lapsellisuus ilmenee?

Muun muassa siten, ettei ota vastuuta melkeinpä mistään mikä ei ole hänen mielestään hauskaa (ei siis "tylsistä aikuusten jutuista"), ei selvitä riitoja puhumalla vaan haastaa vain lisää riitaa monin eri tavoin ja lupailee kaikenlaista muttei pidä lupauksiaan, kun ei ota sitä vastuuta.

Tämä on tosiaankin kuin äidin ja teinipojan suhde... Eipä ole lapsuudenkodissa miehelle opetettu vastuun ottamista eikä keskustelun tahi riitelyn jaloa taitoa. Tuntuu olevan sellainen tapaus, joka antaa toisten päättää elämästään koska "ei osaa eikä tiedä". Eipä kyllä yritäkään.
Ei pysty keskustelemaan mistään asiasta, josta ollaan eri mieltä.

Perussuhtautuminen on "en osaa/ en tiedä".

Ei se ennen ollut tuollainen, vaan oli ennen rakastava aikuinen mies.

Minäkään en ole sellainen kuin ennen. Olen hermoraunio, koska kannan yksin vastuun tämän talouden ja parisuhteen pyörittämisestä. En usko enää miestä, kun olen kuullut ne samat tyhjät lupaukset niin monta kertaa.

Hyvinä päivinä kaikki on paremmin kuin hyvin. Niitä päiviä on vain enää niin harvoin...

 

[Onnistuva mies.]

Muun muassa siten, ettei ota vastuuta melkeinpä mistään mikä ei ole hänen mielestään hauskaa (ei siis "tylsistä aikuusten jutuista"), ei selvitä riitoja puhumalla vaan haastaa vain lisää riitaa monin eri tavoin ja lupailee kaikenlaista muttei pidä lupauksiaan, kun ei ota sitä vastuuta.

Tämä on tosiaankin kuin äidin ja teinipojan suhde... Eipä ole lapsuudenkodissa miehelle opetettu vastuun ottamista eikä keskustelun tahi riitelyn jaloa taitoa. Tuntuu olevan sellainen tapaus, joka antaa toisten päättää elämästään koska "ei osaa eikä tiedä". Eipä kyllä yritäkään.
Ei pysty keskustelemaan mistään asiasta, josta ollaan eri mieltä.

Perussuhtautuminen on "en osaa/ en tiedä".

Ei se ennen ollut tuollainen, vaan oli ennen rakastava aikuinen mies.

Minäkään en ole sellainen kuin ennen. Olen hermoraunio, koska kannan yksin vastuun tämän talouden ja parisuhteen pyörittämisestä. En usko enää miestä, kun olen kuullut ne samat tyhjät lupaukset niin monta kertaa.

Hyvinä päivinä kaikki on paremmin kuin hyvin. Niitä päiviä on vain enää niin harvoin...

Mikä sen muutoksen on hänessä saanut aikaan, jos hän on ollut aiemin rakastava aikuinen mies?
Hän siis on aiemmin ottanut vastuun?
Niissä tilanteissa, kun olette ollut erimieltä, niin onko hänen mielipide milloinkaan voittanut?
Jos ei, tai hyvin harvoin, niin silloin on jatkossa helpompi sanoa en tiedä, kun esittää oma mielipide jota ei kuitenkaan hyväksytä.
Tämä nyt yhtenä vaihtoehtona tuli mieleen.

 

[Siperiasta]

Mikä sen muutoksen on hänessä saanut aikaan, jos hän on ollut aiemin rakastava aikuinen mies?
Hän siis on aiemmin ottanut vastuun?
Niissä tilanteissa, kun olette ollut erimieltä, niin onko hänen mielipide milloinkaan voittanut?
Jos ei, tai hyvin harvoin, niin silloin on jatkossa helpompi sanoa en tiedä, kun esittää oma mielipide jota ei kuitenkaan hyväksytä.
Tämä nyt yhtenä vaihtoehtona tuli mieleen.

Tietenkin halutaan etsiä syytä kirjoittajasta itsestään, tottakai. Täällä haetaan aina vikaa siitä, joka kertoo vaikeuksistaan.

Kun en ole ihan eilen syntynyt, niin tiedän jo sen, että ihminen muuttuu ajan mittaan. Tai jos ei haluta käyttää muuttumis-sanaa, niin kenties sitten tulee sellaiseksi, mikä varsinaisesti sisimältään onkin. Kannattaa miettiä, millaisista lähtökohdista kukin on peräisin.

Itse olen huomannut sekä miehestäni että hänen veljestään, että kumpikin on alkanut ajan mittaan käyttäytyä hyvin paljon samalla tavalla, kuin isänsä aikoinaan. Perhemalli siis vaikuttaa. Katson, että minulla on ollut hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa tähän kehitykseen. Olenkin siis ottanut anopin viisaudet käyttöön. Hän selvisi hyvin, joten kenties minäkin selviän. Ymmärrän nyt monta asiaa paremmin kuin silloin ihan nuorena.

Jos ihminen on nuori ja vastuuton, silloin on vielä toivoa. Mutta jos ihminen muuttuu vastuuttomaksi vanhemmiten, silloin hän on vain tullut sellaiseksi, mikä on aina halunnut ollakin, mutta nuoruuden innossa ja toimekkuudessa torjunut sen.

Minun mieheni ei ole muuttunut vastuuttomaksi, joten siitä ei siis ole kysymys minun kohdallani, vaan muunlaisista asioista. Appiukko asuu aika usein meillä, vaikka onkin jo aikapäivää sitten kuollut ja kuopattu.

Uskon muuten, että siinä vaiheessa, kun ihmiset alkavat näistä asioista avautua, vaikkapa tänne palstalle kirjoittaen, he yleensä ovat jo käsitelleet asioita omassa mielessään pitkään. Omaakin osuutta on varmasti mietiskelty. Jokainen ihminenhän on toki joskus sokea omalle toiminnalleen, mutta vaikkapa siihen, että joku mies haluaa perheen perustettuaankin elää kuin poikamies, ei todellakaan ole syypää hänen puolisonsa.

Muuten, pitääkö mielipide-eroissa jommankumman mielipiteen "voittaa?"

 

[Minä myöskin]

Pidä huoli ettet tule raskaaksi tuolle miehelle enää. Kerää salaa rahaa salatilille, tulet tarvitsemaan sitä joskus! Uskon ettet jaksa kauaa katsella tuollaista pikkupoikaa, joten suosittelen että pikkuhiljaa mietit miten eroat. Tuo salaraha on hyvä olemassa, mies tuhlaa teidän perheen rahat viinaan ja mihin lie, joten älä mainitse niistä keräämistäsi rahoista hänelle.